40 v. synnyttäneet - miten jaksatte vauva-arkea?

Kiitos nro 10. Tuo on juuri tuota arkirealismia, joita ap tässä tilanteessa juuri haluaa kuulla. Eli se, että se on tosiaan niiltä isommilta pois. Ovat nyt juuri niin ihanassa iässä molemmat! Ihanan rehellinen kirjoitus siitä, mitä isot ikäerot tuovat tullessaan.

Ja nro 18. Valitettavasti tämä voi olla totuus, että omaa ikää ei halua myöntää ja kello tikittää viimeisimpiä lyöntejä lapsen saannin suhteen. En yhtään epäile, ettemmekö jaksaisi NYT, mutta juuri myöhemmin - yli 50 v. olisi ehkä houkuttelevaa elää elämää itseäänkin varten.

Ja sitten mielestäni ei voi verrata tilannetta siihen, että saa esikoisen 40-vuotiaana. Sillä me olemme eläneet lapsiperhe-elämää jo 12 v. ja siihen mahtuu aika monta valvottua yötä, päiväkoti- ja lääkärireissua, vanhempainiltaa, paikattua polvea, korjattua oksennusta jne. Ajatus siitä, että aloittaisimme taas alusta saa mietteliääksi.

Mutta omat lapset ovat myös kertakaikkisen ihania. Mitä sitten tekee, kun he muuttavat pois?

Ap

hyvin jaksoin, oli kokemusta 4 vauvasta jo aiemmin. nyt on ollut jo monta vuotta perheessä 3 teiniä ja alakoululaiset, hyvin menee ja jaksaa. nimenomaan lapset pitävät nuorena ja kartalla.

suosittelen lämpimästi

[quote author="Vierailija" time="13.01.2014 klo 11:10"]

Ei jakseta, av:n mukaan nelikymppisellä on jo toinen jalka haudassa.

[/quote]

Kyllä se oli niin päin, että vauva.arki meni ihanasti ja vielä 50 vuotiaana on ihanaa ja tavallista viedä ekaluokkalainen kouluun ja aivan mahdisti jaksaa murkunkin kanssa taistelut lähempänä kuutakymmentä.

Ja mies aivan intopinkeenä haluaa iltatähteä, ettei tarvi vaimon kans viettää aikaa ja isot sisarukset oikein rukoilee vauvaa hoidettavakseen.

Tätä ei kyllä näy tosielämässä, mutta aihevapaalla tämä on totisinta totta

21, onko se sulta pois, jos jollain menee hyvin eikä ole vielä pystyynkuollut katkera akka 50-vuotiaana?

sun tosielämä taitaa olla aika suppea.

Sain toivotun iltatähden 43 vuotiaana. Olin onnellinen, kun olen niin hyvä äiti ja vauva oli rauhallinen ja kiltti.

3 vuotiaana alettiin epäillä jotain erikoista ja 6 vuotiaana diagnostisoitiin autismi. Olen nyt 55 vuotias autistinuoren äiti. Elämä on rankkaa. Lapsi on välillä laitoksessa hoidossa, kun emme jaksa. Tuhrii ulosteella ja pissaa lattioille, ei nuku öisin, häiriökäyttäymymistä on paljon. 

Olen uupunut ja väsynyt. Rakastan toki lastani, mutta jos saisin palata aiempaan, niin...jättäisin väliin. Mutta ristini kannan, kun se on minulle annettu.

Ja ap.lle. Mitäkö tekee, kun lapset muuttaa pois. Minä keksisin vaikka mitä tekemistä. Minun lapseni ei taida muuttaa kokonaan pois minun elinikänäni.

Mies ei kestänyt, vaan löysi uuden naisen.

23, otan osaa!

[quote author="Vierailija" time="13.01.2014 klo 16:21"]

21, onko se sulta pois, jos jollain menee hyvin eikä ole vielä pystyynkuollut katkera akka 50-vuotiaana?

sun tosielämä taitaa olla aika suppea.

[/quote]

Tosielämäni on aika laaja ja toimin tukiperheenä esim. tällaiselle lapselle, jonka vanhemmat ei jaksaneetkaan. Tämän sivutyön kautta olen tutustunut paljon perheisiin, missä ei jaksettukaan.

Mutta aihevapaan tosi on aina ihan eri.

Vauva-arjen jaksaa ihan hyvin.

Nyt on välillä rankempaa, kun eri-ikäisillä lapsilla eri menot ja intressit. Ja siihen päälle äidin 40+ ikään kuuluva oman elämän suunnan miettiminen :)

Mutta sen vauva-arjen kyllä iän puolesta jaksaa ihan hyvin.

Ei jakseta, av:n mukaan nelikymppisellä on jo toinen jalka haudassa.

Jaksoin paljon paremmin kuin nuorempana, sain kaksi viimeisintä vähän alle nelikymppisenä. Toki asia helpotti paljon se että lapset syntyivät sopeutuakseen perheen rytmiin eikä niin että perhe sopeutuisi vauvan rytmiin.

Vauva-arki meni helposti. Toki lapsikin oli aika helppo.

Teini-ikä tullaan näkemään sitten joskus, mutta kolmen kokemuksella tuskin sekään vaikeuksia tuottaa.

Ap jatkaa. Ehkä ajatus on jäänyt kypsymään pidempään juuri sen vuoksi, että aiemmin ei ole ollut voimavaroja. Nyt, kun lapset ovat isompia ja omatoimisempia, tulee fiilis, että jos vielä yksi...totta kyllä, harrastusrumba rasittaa meitä nytkin. Myös itse on kiva harrastaa liikuntaa.

Ap vielä. Kolmas menisi ihan kokemuksella. Kuten joku sanoikin, niin lapsi sopeutuisi perheeseen eikä toisin päin. Kokemusta lapsiperhe-elämästä on jo niin monta vuotta, että tuskin mikään tulisi yllätyksenä. Ja tietysti isommista lapsista olisi hiukka hoitoapuakin. Ainoa miinus, minkä keksin on se, että äitiysloman jälkeen alkaa taas ns. hoitorumba eli päiväkodin kautta työmatkat. Ja matkustaminen olisi jatkossa kalliimpaa.

Todella huonosti, kaduttaa että tein lapsen näin vanhana (42v). Nuorena aikaisemmat lapset, eikä yöheräilyt, uhma eikä muukaan ollut ongelma. Nyt palanut hermo useammin, onneksi saimme tukiperheen, jonne saa lapsen kerran kuussa viikon lopuksi. En suosittele.

En minä ainakaan ole mitenkään jaksamattomampi vielä kuin olin kaksikymppisenäkään, oikeastaan päinvastoin. Sain siis ensimmäisen lapseni 40-vuotiaana, toisen vähän ennen kuin täytin 42. Minkäänlaisia jaksamisongelmia ei ole esiintynyt, päinvastoin äitiyslomat tuntuivat ihanalta rennolta lomailulta verrattuna työelämään, jossa olikin stressaavalla alalla tullut yhteen putkeen ihan tarpeeksi puurrettua. 

Vauva-ajan jaksoin ihan hyvin, mutta taaperouhmat ja se päiväkotitouhu otti paljon enemmän hermoon kuin isompien lasten kanssa.

Erityisesti harmitti se, että isompien lasten ihanat vuodet - kun ovat koululaisia, mutta eivät vielä ihan omissa menoissaan kiinni - meni osaksi kuin hukkaan. Tosin tuo asia nyt ei johtunut mun iästä vaan isosta ikäerosta lasten kesken. Isommat oli 7- ja 9- vuotiaat, kun kuopus syntyi. Just kun olisi ollut ihana käydä koko perheen voimin teatterissa, museoissa, matkustella, iski se mun jälkikäteen "viimeinen mahdollisuus" hormoonihöyryiksi analysoima vauvakuume. Ja sitten oli taas toinen vanhemmista kiinni niissä vauva- ja taaperoaikatauluissa eikä lapsille oikein koskaan ollut yhteistä tekemistä.

Nyt kuopus on 14- vuotias ja en kehtaisi missään muualla kuin täällä nettipalstalla sanoa, että olisin 56- vuotiaana valmis jo siirtymään seuraavaan vaiheeseen elämässäni. Toki rakastan kuopustamme valtavasti, mutta en ole ollenkaan varma, että ollaan hänelle oltu yhtä energiset ja innostuneet vanhemmat kuin oltiin kahdelle ekalle. Ollaan kumpikin, mies mua kaksi vuotta vanhempi, fyysisesti hyvässä kunnossa ja töissä riittää paukkuja vielä, mutta rehellisesti sanoen vanhemmiksi ollaan väsähtäneempiä kuin oltiin alle 50- vuotiaina.

Mutta näissä asioissahan ei ole mitään yleispätevää, kaikki riippuu niin perheen elämäntyylistäkin. Esim. tuo, että meidän perheessä tuo iso ikäero osoittautui harmittavaksi, ei taas jossain perheessä tunnu missään, jos elämäntyyli on enemmän kotiin keskittyvää ja muutenkin mennään yksi aikuinen - lapset tyylillä eikä koko perheen voimin. Meille olisi sopinut paremmin lapsiperhevaihe kerrallaan eikä limittäin.

Ja on ihan eri asia tietysti, jos saa kaikki lapsensa 40 ikävuoden kieppeissä. Silloinhan ei tuollaista vertailua synny, mitä mulla esim. on suhteessa meidän kuopuksen ja vanhempien lasten vanhemmuuteen.

Hyvin jaksan. Olen 44-v. Kuopus on 8 kk vanha ja olemme oikein onnellisia kuopuksesta, joka oli todellakin 10 vuoden ehkäisemättömyyden jälkeen ainoa plussa ja täysylläri. Oltiin jo luovutettu sen kanssa....Eikä ole mieskään vaihtunut. Edelliset on 11 v. ja 13 v. Pojalla, 13 v:lla on murrosikä päällä, mutta on hyvin ihastunut vauvasiskoonsa, sen sijaan tuon keskimmäisen kanssa ne vuoronperään rähisee ja halaa.... En ole olettanut heitä lastenvahdeiksi, mutta olen kaupassa voinut pistäytyä 500 m päässä, kun kuopus nukkuu ja jompi kumpi on kotiutunut. Yövalvomiset ei ole mua muutenkaan ikinä häirinneet, oma luontainen unirytmini on sellainen yökyöpeli ja pieni nukkuu jo yötkin klo 22-6. Nukutaan/nukuttiin myös päivisin, kun isommat on koulussa.

Minä palaan syksyllä töihin ja mies jää vuodeksi kotiin.

(Ainoa negatiivinen seuraus tästä oli, että ollaan etsimässä 5-6 h+k asuntoa, ja varsinkin meidän hintatasolla sen koon asunnot on niin harvassa, kun etsitään vanhempaa rivaria. Uudet on sikakalliita. Asunnon vaihto on hankalaa, kun pitäisi ensin vanha myydä ja sitten vielä löytää uusi.)

Raha nyt on vaan rahaa, jos muuten ei nälkä ja vilu uhkaa. Reissaaminen on meille toisarvoista, meillä on mökki.

Ap vielä. Mieskin tosiaan ns. iltatähteä haluaa ja samoin isommat sisarukset. Mutta arkirealismin kannalta pitää asiaa ajatella myös eikä pelkän tunteen...nyt tänne on tullut lähes enemmän kommentteja niiltä, jotka eivät jaksa niin hyvin. Ja tosiaankin - se lapsi ei välttämättä ole tervekään, niin kyllä siinä joutuu perhe koetukselle. Onko vielä lisää kokemuksia, kun sisarukset ovat tulleet isommalla ikäerolla?

Hyvin on mennyt. Vauvana ei ole tarvinnut öitä valvoa. Eniten minua huoletti raskaus, pelkäsin lähes taukoamatta raskausmyrkytystä. Sitä ei sitten onneksi tullut. Sain ainokaiseni 40v.

Sain kuopuksen 42v:nä ja tunnen että kestin vauva-ajan paremmin kuin 20+ tai 30v:nä milloin sain isommat lapseni. Toki siihen vaikutti myös yleinen tyytyväisyys elämään ja tunne siitä että on rakastettu - ekassa liitossa rakkautta ei niin ollut vaikka hyvä liitto muuten olikin.

Kuopus täyttää juuri 12v, minä 54v ja toki odotan sitä hetkeä jolloin saamme miehen kanssa mennä ja tulla kahden vaikka tuo lapsi äärimmäisen rakas onkin:) En kyllä vaihtaisi poiskaan! Meillä ollaan paljon aktiivisemmin mukana lapsen elämässä nyt kuin edellisten kanssa - tavallaanhan tämä on ainokainen tässä kotona ja harrastukset yms vie aikaa.