"No mutta voidaanhan me remontoida"

ARGH. Miehelle on tullut kauhea vimma muuttaa omakotitaloon. Ei liity koronaan, ollut jo ainakin vuoden. Itse en koe olevani omakotitaloihminen, sellaisessa koko lapsuuteni asuneena, mutta olen sanonut suostuvani kahdella ehdolla. Ensimmäinen ehto on, että talo on uudehko/uusi ja että jos mies vaikka vammautuu tai sairastuu jotenkin eikä pysty kantamaan ns. omakotitalotöistä päävastuuta, muutamme pois. Miehelle nämä ovat tähän asti olleet ok - hän saa omakotitalonsa, mutta minä en tee lumitöitä enkä poista lehtiä ränneistä.

Asumme kalliissa maakunnassa emmekä ole erityisen suurituloisia. Maakunnan keskuskaupunkiin ei saa olla pidempi automatka kuin 30 min ja edes jonkinlaiset julkiset yhteydet ko. kaupunkiin on oltava. Tämä tarkoittaa sitä, että soveltuvien talojen joukko on oikeasti tosi pieni, ja niistä on myös kilpailua. Olemme osallistuneet kahden kunnan tonttiarvontaan, mutta niissäkään emme voittaneet, koska edelleen, haimme halpoja ja haluttuja tontteja.

Nyt noin vuoden toivottoman tuntuisen etsimisen jälkeen mies on päätymässä siihen, että ostetaan vanha talo ja remontoidaan se mieleiseksemme. Tämä ajatus on saanut minut liki paniikkikohtauksen partaalle.

Ensinnäkin näen vanhan talon aivan valtavana riskinä. Hometta, kosteusvaurioita, astmaiset lapset ja oikeusjutut, siinä mielikuvani vanhoista taloista. Tiedän, miten vaikeaa ja kallista on tehdä oikeasti kattava ja luotettava kuntoarvio. Suhtaudun rahaan liittyviin asioihin inhorealistisemmin kuin mieheni ja siksi en ole ostamassa ihanaa loppuelämän kotia, vaan kiinteistön, josta saatan joutua hankkiutumaan eroon esimerkiksi eron tai jonkun muun elämänkriisin seurauksena. Kustannuksista olen vastuussa silti hamaan tappiin saakka. Jos talo onkin meille ok, mutta sen myytyämme uusi omistaja saa astman ja olemme loppuikämme velkavankeudessa? Tiedän, ettei talon uutuus ole mikään sataprosenttinen takuu mistään, mutta tietyistä riskirakenteista on Suomessa jo luovuttu ja rakennuttajalla on kuitenkin ainakin nimellinen vastuu tuotteistaan.

Toinen ongelma on esteettinen. Olen visuaalinen ihminen eikä vanhat talot, ainakaan ne meille realistiset 40-80-luvun talot, istu millään tavalla omaan makuuni. Olen yrittänyt siedättää itseäni katsomalla kuvia hyvin remontoiduista rintamamiestaloista, mutta aina niissä on silti jotakin hirveää. Pienet ikkunat, seinän pinnoille jätetyt sähköjohdot, maalatut lautalattiat, minimaalisen pienet vessat, matala huonekorkeus, kylmät eteistilat, hölmöt ja epätaloudelliset pohjaratkaisut. Lisäksi vanhoissa taloissa on monesti lasten kannalta (ja toki aikuistenkin) aika vaarallisia ratkaisuja, kuten jyrkkiä betoniportaita yms.

Kolmas syy on se, että olen asunut koko lapsuuteni vanhassa talossa ja kärsinyt siitä aivan h*lvetisti. On toki totta, ettemme ole mieheni kanssa samalla tavalla laiskoja ja persaukisia kuin vanhempani olivat/ovat, mutta silti. Olen yhden elämän tarpeeksi hävennyt vanhalta talolta (eli homeelta tai miltä lie puunsuoja-aineen hajoamistuotteelta) haisevia vaatteitani. Puolitosissani sanon, että minulla on trauma vanhoista taloista. Niissä ei ole mitään sympaattista, vaan aina joku paikka rumasti ja rempallaan. Jos minulla olisi lapsuudesta kauhea koiratrauma, niin se ymmärrettäisiin, mutta tätä talovanhusällötystraumaa ei.

Kunhan avauduin.