En koskaan päässyt opiskelemaan unelmieni ammattiin

En koskaan päässyt opiskelemaan unelmieni ammattiin, enkä koskaan päässyt luomaan haluaamaani uraa. En myöskään koskaan löytänyt unelmieni puolisoa, enkä siten saanut perhtettä. Unelmieni asunnossa asuin kahdeksan vuotta, mutten sinne muuttaessani tiennyt, että sen olisi unelmieni asunto, olisihan sinne pieni perhekin mahtunut, mutta ei en koskaan saanut sitä mitä halusin ja mistä unelmoin. Ai niin, saamani lottovoitotkin olivat vani neljä oikein ja viisi oikein, eli täyspottikin on toistaiseksi saamatta.

Silti olen tyytyväinen elettyyn elämääni. Opiskelin varasijalta itselleni koulutuksen, jonka avulla sain ammatin. Kahdessa eri yrityksessä sain tehdä vuosia työtä, jossa viihdyin, työkaverit olivat mukavia, omaisuuttakin kertyi, paljon ihan turhaakin se on myönnettävä. Ostin asunnon, velaksi, mutta kuinkas muuten. Harrastin kaikkea mikä kiinnosti, ja noh, nautin elämästä niillä korteilla mitä olen saanut.

Pitäisikö minun valittaa? Itkeä menneiden ihastusten perään? Menetetyn elämän perään? Niiden ihmisten perään, jotka hetken elämääni jakoivat?

Mietin vaan, kun varsinkin muutamat miehet jaksavat valittaa etteivät saaneet ihastustaan koskaan. Siinä valittaessahan se loppuelämäkin menee hukkaan, vai olenko väärässä?