Miten aikuisena ihmisestä näkyy (jos näkyy) se, jos on ollut erityisen kova kuri lapsena ja nuorena?

Tulee kova työmies ainakin yleensä. 

No minä pelkään vieläkin tietynlaisia ihmisiä, olen kipeä ja jatkuva jännitys päällä.

Ääni ei meinaa tulla.

Osa peloista turhia mutta traumat vaikuttavat.

Mua kerran kuulemma luultiin kehitysvammaiseksi kun olin niin arka ja jähmeä.

Kaikki johtui henkeä uhkaavasta väkivallasta ja kurista.

Riippuu persoonasta. Mulla oli todella kova ja väkivaltainen kuri, mutta mulla on myös aika kova temperamentti, joten mua ns murrettu. Opin ehkä hyväksi puhujaksi ja perustelijaksi, sillä niiden avulla pääsi pälkähästä helpommin. Lapsuuden kaverillani oli myös, mutta hän oli luonteellaan kiltti ja nöyrä, ja on sitä edelleen, ja antaa aikuisenakin vanhempien vaikuttaa elämäänsä, ja muutenkin antaa muiden vaikuttaa elämäänsä. Itse kuljen omia teitä välillä vähän liikaakin.

Minä en uskalla sanoa omaa mielipidettä, jos joku käyttäytyy kuin vanhempani. Olen se, joka lupautuu tekemään kaikkea ja sitten.olen itku kurkussa, kun en tahdo enkä jaksa. Olisin ollut rikolliselle helppo kohde vaikka huumekuriiriksi.

Kestän todella kovaa käytöstä liikaakin enkä loukkaannu oikeastaan mistään. En osaa pitää omia rajojani vahvoille ihmisille. Toisaalta saatan olla myös itse aika julma ja sadistinen jos havaitsen heikkoutta. Kävelen niiden päältä jotka sen antavat tehdä.

Lapsen pahoinpitely ei ole kurinpitoa, vaan väkivaltaa.

Voi tulla melko helposti stressaantuva perfektionisti, mikäli kaikista epäonnistumisista on rangaistu tavalla tai toisella.

Vierailija kirjoitti:

Voi tulla melko helposti stressaantuva perfektionisti, mikäli kaikista epäonnistumisista on rangaistu tavalla tai toisella.

Tai alisuoriutuja.

Minussa se "näkyy" siten, etten halua olla ihmisten kanssa tekemisissä. Sukulaisia en kestä, koska olen tajunnut etten tule koskaan olemaan tarpeeksi hyvä, ja muita ihmisiä en kestä, koska vasta aikuisena olen tajunnut, että minuakin olisi voitu kehua ja kannustaa. En kestä hymyileviä ja nauravia ihmisiä, koska meillä ei naurettu eikä hymyilty. Elämä oli rankkaa raatamista, ja kuolema oli sitten se palkinto, jonka jälkeen pääsi rauhassa vihdoin lepäämään.

Että ehkä minusta on sitten tullut hieman katkera.

Vierailija kirjoitti:

Minä en uskalla sanoa omaa mielipidettä, jos joku käyttäytyy kuin vanhempani. Olen se, joka lupautuu tekemään kaikkea ja sitten.olen itku kurkussa, kun en tahdo enkä jaksa. Olisin ollut rikolliselle helppo kohde vaikka huumekuriiriksi.

😐

Moraalinen kompassi voi jäädä kehittymättä. Noudatetaan sääntöjä, ei sitä mikä on oikeasti oikein ja väärin.

Vastustan kaikkia auktoriteetteja ja teen/toimin kuten haluan muiden mielipiteistä välittämättä.

Se on hyvä ja huono juttu. Miten sen nyt ottaa. Yritän tässä juuri opetella ns. normaaleja ihmisen tapoja. Leväperäistä vinguntaa siis. Kun on ollut kova kuri niin myös luonne on sellainen että kaikesta noustaan, se tehdään mikä tehtävä on vaikka ainutkaan solu kehossasi ei jaksa, täydellisyys on minimi. Onhan näitä. On siitä sanottukin että olen ankara luonne ja liian ankara itselleni. Mutta kovan paikan tullen tämä ankara kantaa sinutkin, jaksaa loputtomiin, ratkaisee ongelmat ja minunlaiset ihmiset nämä paskan jauhajat ja vatvojat lopulta nostaa.

Vierailija kirjoitti:

Kestän todella kovaa käytöstä liikaakin enkä loukkaannu oikeastaan mistään. En osaa pitää omia rajojani vahvoille ihmisille. Toisaalta saatan olla myös itse aika julma ja sadistinen jos havaitsen heikkoutta. Kävelen niiden päältä jotka sen antavat tehdä.

Täysin sama. Harvoin kukaan voi enää satuttaa (henkisesti) tai jos niin käy niin osaan olla todella ilkeä pitkään hänelle.

Ystävilleni ja perheelleni lojaali ja puolustan heitä leijonaemon tavoin. En halua ajatellakaan miten käyttäytyisin jos esim lastani kiusattaisiin. Korva korvasta.

Vierailija kirjoitti:

Moraalinen kompassi voi jäädä kehittymättä. Noudatetaan sääntöjä, ei sitä mikä on oikeasti oikein ja väärin.

Taidat olla poikkeuksellisen paha ihminen.

Mä en viihdy isossa porukassa. En pidä ihmisistä, jotka puhuvat jatkuvasti, etenkin jos itsestään. En kestä kovaäänisiä ihmisiä enkä kovia ääniä muutenkaan.

Olen tarkka omasta tilasta. Mun tavaroihin ei kosketa ilman lupaa. Kotona en halua, että minun pöydälle tai hyllylle laitetaan muita tavaroita. Olen siisteysnatsi. Koska elän melko sotkuisen ihmisen kanssa, mulle on tärkeää että edes mun oma tila on siisti ja mun hallittavissa. Jokaisella tavaralla on oma paikkansa. Siksi en ikinä kadota mitään ja tiedän tasan tarkkaan, missä mikäkin on.

Välttelen riitatilanteita kaikin keinoin. En uskalla väittää vastaan, koska en siedä negatiivisia tunteita. Jos joku ihminen on liian hankala, suljen hänet pois elämästäni. En osaa ratkaista konflikteja terveesti. Tässä olen kuitenkin tehnyt jo paljon työtä ja edistynyt vuosien varrella parempaan suuntaan.

Elin lapsuuteni pikkutarkan siivousintoilijan kanssa, joka huusi tyhjästä tuntikausia.

Puolisoni on elänyt tuollaisessa perheessä ja hän välttää konflikteja aivan viimeiseen saakka ja stressaantuu kaikesta, mutta etenkin omaan perheeseensä liittyvästä aivan kauheasti. Luulen, että siksi hänellä on ibs:säkin kun stressaa niin paljon. Ei tarvitse kuin isän soittaa, niin ripuloi loppupäivän  :(

En kestä kun joku jos kollaa tavaroitani, harvoinhan sitä tapahtuu mutta silti.

Taas on tilanne päällä kun mun rajojen yli meinattiin kävellä.

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on elänyt tuollaisessa perheessä ja hän välttää konflikteja aivan viimeiseen saakka ja stressaantuu kaikesta, mutta etenkin omaan perheeseensä liittyvästä aivan kauheasti. Luulen, että siksi hänellä on ibs:säkin kun stressaa niin paljon. Ei tarvitse kuin isän soittaa, niin ripuloi loppupäivän  :(

Aika erikoinen, lähes pavlovimainen ehdollistuma puolisollasi. Miten tuommoisen sisään syvälle ajetun pelontunteen voi edes korjata?

Vierailija kirjoitti:

Moraalinen kompassi voi jäädä kehittymättä. Noudatetaan sääntöjä, ei sitä mikä on oikeasti oikein ja väärin.

Väittäisin että ei. On eri asia, että tottelee koska tuntee ettei ole muuta mahdollisuutta ja kaikki päättyy katastrofiin jos ei tottele, kuin että tottelee koska yksinkertaisesti rakastaa sääntöjä ja uskoo silmittömään kuriin ja rangaistusten oikeellisuuteen jne.

Väittäisin, että nämä asiat kulkevat sukupolvittain. Ensimmäinen sukupolvi vanhempia on tuollainen, joka uskoo rangaistuksiin ja kuriin ja ehdottomiin sääntöihin, ja uskoo myös sääntöihin joita heille vanhempina asetetaan.

Näiden vanhempien lapset elävät pelossa, ja oppivat jo pienenä, että tilanne voi olla koko ajan veitsenterällä: jos et tottele, niin voi käydä mitä tahansa todella ikävää. Niinpä tämän seuraavan sukupolven lapset usein kasvavat aikuisiksi, jotka osaavat kyllä mielessään erotella asioita moraalisesti hyvin tarkasti - ovathan he viettäneet koko lapsuutensa pohtien vanhempiensa ja vaikkapa opettajiensa määräyksiä sekä sitä miksi määräyksiä ja sääntöjä on annettu niin tiukasti, jos aikuiset eivät osaa edes perustella kantojaan. Tästä pohdinnasta huolimatta he saattavat seurata sääntöjä varsin tarkasti, koska vanha lapsuudessa opittu tunne siitä, että avoin kommunikaatio ja omien ajatusten esiintuominen johtaa ongelmiin ja kriisiin.

Tämä toinen, pelossa kasvatettu sukupolvi saattaa sitten itse vanhempina ollessaan katkaista väkivallan kierteen, jos heille siihen oikea mahdollisuus tarjoutuu. He haluavat kasvattaa lapsensa enemmän rakkaudella ja vapaudella.

Luultavasti ympyrä jossain vaiheessa sulkeutuu. Jostain sukupolvesta syntyy uudestaan tuollaisia ekan ryhmän vanhempia, jotka tunkeutuvat lapsen elämän joka kolkkaan ja haluavat ehdotonta tottelemista. Silloin sukupolvien kierre alkaa taas uudestaan.