Kolomas vauva? Vai ei..

[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 10:16"]

Komppaan nroa 15. Minustakin pitäisi miettiä sitä, haluaako (aina vaan uuden) vauvan vai uuden perheenjäsenen koko loppuelämäksi.

Samoin kun söpöstä koiranpennusta haaveilijalle sanon, että älä hanki niin kauan kun et osaa sanoa "haluan koiran" sen sijaan, että sanot "haluan koiranpennun". 

[/quote]

haha paras :DDD

eiköhän kahden lapsen äiti tiedä mitä sieltä mahasta tulee ja minkä vastuun se tuo

Ajankohtainen aihe.

Itse olen 32v, lapsemme ovat 7v ja 4v. Yritämme "tulee jos on tullakseen"- meiningillä kolmatta. Ne ihmiset, joille olen asiasta kertonut, ovat pitäneet meitä hulluina, kun haluamme palata takaisin siihen vaipparumbaan, unettomiin öihin ja olla sidoksissa vauvaan. Lapsemme kun ovat jo aika isoja ja omatoimisia. Niin. Kyllä minä olen kummankin lapsen kanssa kokenut ajoittain olevani väsynyt eikä yöheräilyt ole olleet helppoja. Itse en niinkään haaveile siitä, että saisin taas hoitaa vauvaa tai olla raskaana (vaikka raskausajat ja synnytykset ovat olleet minulle helppoja) vaan minusta tuntuu siltä, että perheemme ei ole vielä kasassa, yksi jäsen vielä puuttuu. Kaipaan perheeseemme vielä yhtä perheenjäsentä, toki se on aluksi vauva, mutta nopeasti kasvaa. 

Lisäksi uskon, että vauvan hoitaminen olisi nyt erilaista, kun isommat lapset oikeasti ovat jo omatoimisia. En usko, että vauvan hoitaminen on niin rankkaa, kun ei ole jaloissa toista pientä, esim. 1-3-vuotiasta pyörimässä.

En usko, että kukaan voi sanoa, että mitkä on ne parhaimmat ikäerot. Se kun riippuu täysin perheestä. Itse en halunnut kovin pienillä ikäeroilla lapsia, joten meille tällainen aikataulu on sopinut hyvin.

Ja kun tässä "tjottaillaan" niin toivon, että vuoden sisällä olisin raskaana. Jos en, niin sitten ehkä täytyy alkaa paneutumaan asiaan huolellisemmin :)

Ei kolomas.

Mielellään ei lisää savolaisia.

Ei, ei ja ei!!

Länsimaisen lapsen ekologinen kuormitus on hirveä. Lisäksi tuo pohdintasi kuulostaa niin lapselliselta, että jo se olisi lisäsyy olla lisääntymättä.

[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 11:52"]

Ajankohtainen aihe.

Itse olen 32v, lapsemme ovat 7v ja 4v. Yritämme "tulee jos on tullakseen"- meiningillä kolmatta. Ne ihmiset, joille olen asiasta kertonut, ovat pitäneet meitä hulluina, kun haluamme palata takaisin siihen vaipparumbaan, unettomiin öihin ja olla sidoksissa vauvaan. Lapsemme kun ovat jo aika isoja ja omatoimisia. Niin. Kyllä minä olen kummankin lapsen kanssa kokenut ajoittain olevani väsynyt eikä yöheräilyt ole olleet helppoja. Itse en niinkään haaveile siitä, että saisin taas hoitaa vauvaa tai olla raskaana (vaikka raskausajat ja synnytykset ovat olleet minulle helppoja) vaan minusta tuntuu siltä, että perheemme ei ole vielä kasassa, yksi jäsen vielä puuttuu. Kaipaan perheeseemme vielä yhtä perheenjäsentä, toki se on aluksi vauva, mutta nopeasti kasvaa. 

Lisäksi uskon, että vauvan hoitaminen olisi nyt erilaista, kun isommat lapset oikeasti ovat jo omatoimisia. En usko, että vauvan hoitaminen on niin rankkaa, kun ei ole jaloissa toista pientä, esim. 1-3-vuotiasta pyörimässä.

En usko, että kukaan voi sanoa, että mitkä on ne parhaimmat ikäerot. Se kun riippuu täysin perheestä. Itse en halunnut kovin pienillä ikäeroilla lapsia, joten meille tällainen aikataulu on sopinut hyvin.

Ja kun tässä "tjottaillaan" niin toivon, että vuoden sisällä olisin raskaana. Jos en, niin sitten ehkä täytyy alkaa paneutumaan asiaan huolellisemmin :)

[/quote]

Minullakin vähän samanlaisia ajatuksia. Kaipaan kolmatta lasta, varsinkin koska nämä kaksi ovat parhaimpia ystäviä keskenään ja elämä on juuri nyt niin ihanaa ja helppoa (lapset 5 ja 3). Vauva-aikaa suoraan sanottuna kammoan, nuoremman lapsen kanssa se oli käytännössä yhtä univelkaa ensimmäiset kaksi vuotta, enkä muista siitä yhtään mitään. Videoista näen, että ollaanhan me kaikkea ehditty touhuta, kappas vaan kun en tuotakaan muistanut. ;) Mutta lapset vaan ovat ihania, ja jos haluaa suuremman perheen, niin on pakko kestää raskaudet ja vauva-ja taaperoajatkin.

[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 09:52"]

Mä olen miettinyt tuota ”miten jaksat aloittaa kaiken alusta”-ihmettelyä. Enkä oikein saa siitä kiinni.

Meillä on lapset 11- ja 12-vuotiaat. Jonkinlainen toive ja haave olisi vielä yhdestä perheenjäsenestä.  Ja tässä tapauksessa se tosiaankin olisi kaiken uudelleen aloittamista.

Mutta en oikein osaa ajatella, että mikä ihmeen kiire mulla olisi saada elämä jotenkin valmiiksi ja lapset pian omilleen. Me kaikki nautitaan perheenä toistemme seurasta paljon, vietetään aikaa yhdessä, harrastetaan ja matkustetaan. Lapset eivät ole meille minkäänlainen rasite tai este elää sellaista elämää kuin olemme halunneet. Ei mulla tosiaankaan ole mitään kiirettä päästä elämään kaksin miehen kanssa niin että siitä aukenisi jokin erityinen auvo, kun lapset lähtee omilleen. Oikein hyvä on näinkin.

Olemme mieheni kanssa 35-vuotiaita. Toki ymmärrän hyvin, että vauva- ja pikkulapsiaika on erittäin sitovaa ja ihan toisenlaista kuin isompien ja itsenäisempien lasten kanssa. Mutta ymmärrän myös oikein hyvin, ettei se raskaampi pikkulapsivaihe kestä kuin hyvin pienen ajan ihmisen elämässä. Enkä mitenkään voi kuvitella, että kymmenenvuoden kuluttua, kun isot lapset asuvat omillaan, niin minusta tai miehestäni olisi jotenkin kamalaa, että meidän perheessä olisi tuollainen ihana kymmenen kieppeillä oleva perheenjäsen.

Voi olla, ettei me koskaan enää lasta saada, mutta missään tapauksessa minä en ajattele haluavani vauvaa vaan ilman muuta perheenjäsenen koko loppuelämäksi. Siihen suhteutettuna tuntuu jotenkin kovin hassulta ajatella, etten jaksaisi muutamaa vuotta vähemmillä unilla ja uhmaikäistä auttaen.

[/quote]

Toivon todella, että saatte iltatähtenne!

Älä välitä, tällä palstalla tuntuu olevan seuraavanlainen konsensus:

 Vauva- ja pikkulapsiaika on yhtä H'lvettiä, äkkiä ne kaksi lasta pienellä ikäerolla, niin päästään siitä kamalasta vaiheesta nopeasti eroon. Ja sitten päästään elämään sitä kadotettua nuoruutta kun lapset muuttavat ihan just pois.

Ajatus siitä, että on sellaisia ihmisiä, jotka aidosti haluavat perheeseensä enemmän kuin kaksi lasta, tuntuu kummastuttavan. Saati sitten että jotkut ihan aidosti tykkää siitä pikkulapsivaiheesta, vaikka raskasta ja väsyttäväähän se paikoitellen on.

en mä nyt tiedä onko 29v enään mikään nuori hankkimaan lapsia...

7, 4 ja puolivuotias.

Meillä 4v 9kk, 3v 1kk ja vastasyntynyt.

Ei ikäerolla ole niin väliä. Lapsuuden perheessä meitä oli 3 ikäeroilla 7v, 4v, 0v ja ihan hyvä. Meillä nyt 3v, 1v ja kolmatta yritetän, vaikka oon selvästi sua vanhempi.

Miten sä jaksat alottaa kaiken taas alusta? Nauttisit elämästä kun lapset alkavat olla vanhempia ja omatoimisia eikä pyöri kokoajan jaloissa...

Miten sä jaksat alottaa kaiken taas alusta? Nauttisit elämästä kun lapset alkavat olla vanhempia ja omatoimisia eikä pyöri kokoajan jaloissa...

Meille syntyi kolmas niin, että esikoinen oli 2v.8kk ja keskimmäinen 1v.4kk.

Nyt on kuopuskin jo 6v. Kyllä kannatti :) Aivan ihana trio ovat!

Ei enää. Kahdessakin on jo vähintään yksi liikaa.

Minä olen aina vähän ihmetellyt, että miksi sen ikäeron pitää olla niin pieni? Siinä helposti käy niin, että se keskimmäinen saa sitten pärjäillä siinä omine murheineen. Sillä ei aikuisuudessa ole juurikaan merkitystä, onko ikäeroa vuoden vai viisi vuotta, samassa maailmassa he kuitenkin elävät. 

Itse olen keskimmäinen, nyt jo yli 40v. Oltiin 9 ja 11 kun saatiin vielä pikkusisarus. On se vaan ollut sellainen koko perheen pikkuvauva koko ikänsä. On myös ainoa meistä, jolta on jälkikasvua odotettavissa, eli sikälikin vanhemmillemme hyvin tärkeä, että tuli tehtyä kolmas vaikka vasta iltatähdeksi (yritettiin sitä kyllä vuosikaudet, eli ei ollut oma valinta tuo iso ikäero). 

Miksi en jaksaisi? Olen "vasta" 29v pirtsakka tyttönen :D

ap

Jos ensisynnyttäjien keski-ikä lähentelee jo 29, niin silloinhan ap on mitä parhaimmassa iässä :) Taitaa vaan välillä teiniäideillä todellisuus hämärtyä kun kaikki ei tee lapsina lapsia ;)

[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 02:46"]en mä nyt tiedä onko 29v enään mikään nuori hankkimaan lapsia...

[/quote]

Joo ei, isovanhempiainesta jo alkaa olla. Mitkään vauvan hankkimiset tossa enää pitäis mielessä olla!! Eläkettä odotellessa jo, jos nyt siis koulustakaan on vielä tuossa vaiheessa valmistunut. XD

Mä olen miettinyt tuota ”miten jaksat aloittaa kaiken alusta”-ihmettelyä. Enkä oikein saa siitä kiinni.

Meillä on lapset 11- ja 12-vuotiaat. Jonkinlainen toive ja haave olisi vielä yhdestä perheenjäsenestä.  Ja tässä tapauksessa se tosiaankin olisi kaiken uudelleen aloittamista.

Mutta en oikein osaa ajatella, että mikä ihmeen kiire mulla olisi saada elämä jotenkin valmiiksi ja lapset pian omilleen. Me kaikki nautitaan perheenä toistemme seurasta paljon, vietetään aikaa yhdessä, harrastetaan ja matkustetaan. Lapset eivät ole meille minkäänlainen rasite tai este elää sellaista elämää kuin olemme halunneet. Ei mulla tosiaankaan ole mitään kiirettä päästä elämään kaksin miehen kanssa niin että siitä aukenisi jokin erityinen auvo, kun lapset lähtee omilleen. Oikein hyvä on näinkin.

Olemme mieheni kanssa 35-vuotiaita. Toki ymmärrän hyvin, että vauva- ja pikkulapsiaika on erittäin sitovaa ja ihan toisenlaista kuin isompien ja itsenäisempien lasten kanssa. Mutta ymmärrän myös oikein hyvin, ettei se raskaampi pikkulapsivaihe kestä kuin hyvin pienen ajan ihmisen elämässä. Enkä mitenkään voi kuvitella, että kymmenenvuoden kuluttua, kun isot lapset asuvat omillaan, niin minusta tai miehestäni olisi jotenkin kamalaa, että meidän perheessä olisi tuollainen ihana kymmenen kieppeillä oleva perheenjäsen.

Voi olla, ettei me koskaan enää lasta saada, mutta missään tapauksessa minä en ajattele haluavani vauvaa vaan ilman muuta perheenjäsenen koko loppuelämäksi. Siihen suhteutettuna tuntuu jotenkin kovin hassulta ajatella, etten jaksaisi muutamaa vuotta vähemmillä unilla ja uhmaikäistä auttaen.