Miksi ystävä ei pidä yhteyttä? :(

Hänellä on muita ystäviä, joita tapaa useammin tai sitten vaan tykkää olla perheen kanssa?

Luulen että usein syynä on ihan vain laiskuus. On niitä parempia kavereita joiden kanssa tekevät asioita, ja sitten ei "jaksa" vaivautua tapaamaan näitä "mitäänsanomattomampia". Mullakin näitä kavereita ollut. AINA muka kiire, kesät talvet, viikonloput ja lomat. Välillä ihan tuntuu, että pitääköhän yksi kaveri yhteyttä (silloin harvoin kun pitää) ihan velvollisuuden tunteesta, kun ollaan tunnettu noin 15 vuotta kouluajoista lähtien.

Tai hän on niin kuin paras ystäväni. Hän on sairastunut kaksi vuotta sitten keskivaikeaan masennukseen. Siitä tiedän minä ja hänen miehensä, sekä työnantaja. Hänen on hankala pitää yhteyttä kavereihinsa eikä tahtoisi nähdä ihmisiä varsinkaan jos heitä on paljon samassa paikassa. Aina kun otan itse häneen yhteyttä hän aidosti ilahtuu, ottaa mielellään minut ja lapseni kylään, emme ehkä käy missään. Mutta juttelemme ihan kaikesta.

Kun hänellä on parempia kausia hän liikkuu enemmän pois kotoa, mutta ei edelleenkään mahdottomasti soittele tms.

Myös minä olen aivan onnettoman huono pitämään yhetyttä ihmisiin, vaikka tiedän että pitäisi pitää enemmän. Jotenkin sitä vain hautautuu arjen keskelle, töihin, perheeseen ja kotiin.

Olen ihan äärimmäisen huono pitämään yhteyttä enkä tule soittaneeksi ihmiselle, jolle tapaaminen ei koskaan sovi. Mulla on yksi kaveri, joka soittaa silloin tällöin, mutta tapaamiset ei vain onnistu. Jos jotain sovitaan, niin peruu viime hetkellä. Mulle puhelintuttavuus tai kerran viidessä vuodessa näkeminen ei anna mitään; menen mieluummin uimaan tai salille. Siksi en koskaan soita takaisin.

Voihan olla että ystävällä on joku vaikea asia elämässään eikä jaksa pitää yhteyttä. Itselläni oli tällainen pitkähkö kausi, syytä ei kovin moni tiennyt mutta tosi vaikea asia oikeudenkäynteineen ja muutama muu raskas asia yhtä aikaa aiheutti sen että voimat olivat tosi vähissä. Olen kuitenkin käynyt töissä ja elämäni näyttää ulospäin normaalilta, ylimääräisiin mukaviinkaan asioihin ei vain tahtonut enää jaksaa osallistua. Syy ei siis välttämättä ole sinussa tai siinä etteikö ystävä välitttäisi sinusta.

Mä en kerkiä enkä jaksa, oon muutenkin burnoutin partaalla erinäisten asioiden vuoksi, vaikka ihmiset luulee, että mulla menee hienosti. On käytännössä kaksi työtä (koska olen pätkätyössä on pakko hoitaa useita hommia kerralla, vaikka palkkaa juokseenkin vain yhdestä, koska seuraavaa pätkä ei muuten tule) mutta en siitä huutele, koska ihmiset kuvittelee, että tämä mun pätkä on jotain hienoa ja tkaddehdittavaa. Sitten mulla on pitkäaikaissairas lapsi, jolla on koulussa pahoja ongelmia, mutta siitäkään en huutele, koska kyseesssä on sen lapsen yksityisasia, joka ei kenellekään muulle kuulu. Kun mulla on vapaata, mä kaadun sänkyyn ja toivon,,e ttä unilääkkeiden ovimalla pystyn pysymään siellä. Tiedän että ystäviä pitäisi tavata ja kannan siitä huonoa omaatuntoa, mutta tässä tilanteessa se on vian yksi velvollisuus lisää ja ajaa mua aina vaan reunemmalle ja reunemmalle...

toivon, että joskus vielä tulee vaihe, jolloin pystyn parempaan ja tiedän ettäs aattaa olla, ettei entidiä ystäviäni silloin enää kiinnosta. Mutta toisaalta se ei jaksa mua nyt kiinnostaa ja en sellaisia ystäviä sit haluakaan.

Ärsyttää sekin, että ihmiset eivät anna selitystä sille, miksi lakkaavat vaikka vastaamasta puhelimeen tai viesteihin, tai soittamasta. "Maija tässä hei. Olen sulle niin v*tun kateellinen, etten enää kestä seuraasi. Olen pahoillani."

Olisiko vaikeaa?

Jos ihmisellä on koettelemuksia elämässä, jää ystävät joskus vähemmälle, elleivät nämä ystävät ole itse aktiivisia ottamaan yhteyttä surulliseen tai masentuneeseen. Todella valitettavaa, sillä juuri silloin tarvitsisi ystäviä. 

Jos ihmisellä on puoliso elämässään, jää ystävät usein vähemmälle huomiolle.

Jos ihmisellä on pieniä lapsia, jää lapsettomat ystävät vähemmälle huomiolle. Valitettavasti.

Joskus herätään vasta kuolinvuoteella tai puoliksi dementoituneena ottamaan yhteyttä ihmisiin, entisiin ystäviin: "Olisi vielä kiva nähdä kerran!" Ja happamat pihlajanmarjat!

Oletko varma ettet ole jossain sivulauseessa vahingossa loukannut tai arvostellut häntä?
Itse vähensin yhteyden pitoa ystävääni joka arvosteli (haluaisin ainakin uskoa että tahattomasti) ostoksiani ja kulutustottumuksini. (Ostan siis laadukkaita ja kalliitakin tuotteita, mutta en jatkuvasti vaan kerralla kunnollinen periaatteella.

Tuskinpa olen loukannut, en todellakaan muista tilannetta, jossa olisin niin tehnyt.

Minullakin on perhe ja ymmärrän kyllä, että jokaisella on kiireensä ja touhunsa. Tänään mulle tuli puhelimeen viesti ja ajattelin, että jospa se olisi ystäväni,mutta ei ollutkaan.

Ei me aiemminkaan mitään viikottaista yhteydenpitoa olla pidetty, mutta yhteyttä puoliin ja toisiin on ollut kuitenkin. Hän on kyllä toisinaan harmitellut, että ihan lähellä ei asu ketään tuttavaa, jonka kanssa joskus kahvittelisi tai kävisi puistossa, että on välillä aika yksin lasten kanssa. Asuvat siis vähän syrjemmässä. Eli en usko, että hän nyt niin usein tapaisi muita ystäviään, ettei aikaa jäisi ollenkaan mulle. Tai ehkä silloin harvoin kun on vapaata, että pääsee itsekseen jonnekin ilman lapsia niin mieluummin jonkun toisen henkilön kanssa. En tiedä.

Minua tämä harmittaa, koska usein ajattelen häntä ja toivoisin yhteydenottoa. Itse en nyt viitsi mitään laittaa. Aiemmin hän usein pyysi meitä heille kylään jos oli yksin lasten kanssa kotona, useimmin ei päässyt meille tulemaan,mutta joskus kävi kuitenkin. Toisinaan on ollut niinkin, että kun viestiä laitan niin vastaa parin päivän kuluttua kun on ollut niin kiire.. eihän se kivalta tunnu.

Sekin on kyllä epäreilua, että jos on masentunut, uupunut, vaikeita asioita, ettei jaksa pitää yhteyttä niin ettei sitä sano ollenkaan. Eikö voisi laittaa vaikka viestin, en jaksa nyt pitää yhteyttä, anteeksi. Otan taas kun parannun tms.

Silloin ystävät voivat toisinaan kysyä kuulumisia, laittaa tsemppiviestiä tms.

Kun ei kai kukaan viitsi olla aina ehdottamassa tapaamista, kyläilyä, kysellä kuulumisia, jos se on yksipuolista?? Sitten voi olla turha yrittää aikojen päästä ottaa yhteyttä vaikka kuinka hyviä ystäviä ja olis oltu ja välittäis toisesta

ap

en jaksa, työelämä ja arki vie voimat. toisaalta olen kamalan arka saamaan "pakit"

Jos on oikeasti masentunut, uupunut, niin sitä ei välttämättä halua, "jaksa" kertoilla kaikille. Ikävää, mutta niin se vain omalla kohdallani ainakin oli. Jos joku suoraan kysyyi, onko kaikki hyvin saatoin sanoa että ei, mutta sen kummempia selityksiä ei kiinostanut antaa. Siinä vaiheessa vaan jaksaa juuri ja juuri päivästä päivään omaa elämäänsä, ei mitään muuta. Edes muutamalla lauseella en halunnut kertoa tilanteestani, pelkäsin jatkokysymyksiä, soittoja jne. Halusin vain olla rauhassa.

Tästähän ei välttämättä ystäväsi kohdalla ole kyse. Jos ette ole paljoa tapaillut, ja on muita kiireitä, joskus on vaan laitettava asiat järjestykseen. Teillä ei ehkä ole enää niin paljon yhteistä, kasvatte hiukan erillenne. Niin julmalta kuin se tuntuukin. Ehkä myös ihan rehellisesti ajattelee pian ottavansa yhteyttä, mutta kiireet eivät hellitäkään vaan tulee jotain uutta ja asia jää.

Joskus se riski on otettava, että ystävyys katoaa, jos ei yhteyttä ehdi tai jaksa pitää yllä. Väittäisin kuitenkin että tosiystävyys kyllä säilyy.

Minulla on monta ystävää, joita ajattelen usein ja ikävöin. Haluaisin olla heihin yhteydessä. Laiskuudestakaan ei ole kyse.

Jossain vaiheessa olin lievästi masentunut, ja tuona aikana yhteydenpito huononi ja lopulta jäi.

Nyt kun olo on parempi, asiat kiinnostavat taas, energiaa riittäisi (ainakin ajoittain) mutta yhteydenpito on edelleen huonoa. Olen todella huono selittämään, mikä minua vaivasi tuolloin. Niiden ystävien kanssa, joihin olen jo ottanut yhteyttä, tuntuu todella vaikealta rakentaa sitä samaa ystävyyttä mitä ennen oli. Samaa luottamusta. Tiettyä viilentymistä tuntuu useimpien taholta, mikä tekee minut surulliseksi ja itsesyytöksetkin vaivaavat.

Sairastuin vakavasti ja näissä tuskissa on pitelemistä tehokkaasta kivunlievityksestä huolimatta. En halua ruikuttaa perheeni ulkopuolisille ihmisille sairaudestani joka kivun lisäksi lyhentää elinikääni. Keskityn perheeseeni. Tämä on sen verran raastavaa, etten edes keksi mitään kevyttä small talkia ystävättärieni kanssa.

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 23:49"]

Sairastuin vakavasti ja näissä tuskissa on pitelemistä tehokkaasta kivunlievityksestä huolimatta. En halua ruikuttaa perheeni ulkopuolisille ihmisille sairaudestani joka kivun lisäksi lyhentää elinikääni. Keskityn perheeseeni. Tämä on sen verran raastavaa, etten edes keksi mitään kevyttä small talkia ystävättärieni kanssa.

[/quote]Minulla on vähän samankaltainen tilanne. Olen ystävilleni vain tylsää seuraa, enkä jaksa mitään.  :/ Kunpa energiaa olisi enemmän.

Voi olla ettei jaksa. Itsellä ollut masennusta niin pitkääN. Vasta alan ymmärtää itseäni. Niin kovia aiemmin jo kokenut ja opinnot ja perhe. Tekee sen 20-30 vuotta. Ei vaaan rahkeet ole riittäneet ja ulkopuolisuuden olo on ollut niin vahva. Sinä jää yhteydenpito. Ja kaikkiin ei van pysty ratkeavan. Jotkut pystyy pitämään ison määrän kavereita ja ystäviä. Itse olen huomannut, etten pysty. Olisi kiva välillä nähdä vanhoja tuttuja. Mutta kynnys on niin suuri monen vuoden jälkeen, että ne asiat vaan jää. Arjessa etenen. Ei jaksa järjestellä.

Itse karsin kaikki menot minimiin kun ei vaan energiaa riitä. Iso kriisi lapsettomuudesta aloitti tämän. En jaksanut selittää väliaikatilannetta kaikille, jotka sitä utelee. En jaksanut kiinnostua toisten perhe-elämän seuraamisesta. En jaksanut kahvitella kun tuntuu, että olen niin sisimmästäni ahdistunut ettei ne tunnin istunnot mitään oikeaa piristystä edes tuo. Jotenkin teennäistä leikkiä tunti, että kaikki on hyvin. Energiaa ei vain jäänyt kuin työssä käymiseen, hoidoissa ramppaamiseen, aikataulutuksiin, kulissien ylläpitoon (kun suurimmalle osalle ei edes haluttu kertoa). 

Näin muutamaa parasta ystävää. Loput jankuttivat kun koskaan ei ehdi ja sovi, miksi on muka aina kiire jne. Se vasta ahdistikin ja entisestään vetäydyin. Eivät nämäkään mitään sinänsä pahaa ole sanoneet tai mitään riitaa ole aiheuttaneet. Mutta heidän olemuksensa, utelunsa, luonteensa, elämämänvaiheensa, ylioptimistisuutensa, taipumus sääliin ja voivotteluun tms. tuntuivat siinä tilanteessa jollain tapaa liian kuormittavilta. Tyhmiä pikkujuttuja mutta sellaisia, jotka tuntuvat heikossa elämäntilanteessa jo isoilta haasteilta tai harmeilta, jollain tapaa jopa ylimääräiseltä riesalta. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin :(

Tilanteemme on vuosien saatossa korjaantunut ja meille on siunaantunut 2 lasta. Haavat ovat vielä silti auki ja lapsettoman identiteetti 9 vuodessa niin syvään juurtunut, että ei se kai koskaan unohdu. Nyt haluan keskittyä niihin lapsiin, jotka meille pitkien taisteluiden, tuhansien kyynelien, piikkien, pettymysten, toivonkipinöiden ja yritysvuosien jälkene vihdoin suotiin. Loukkaa kun ystävät jotenkin syyllistävät ja muka huvittuneena naureskelevat kun en halua sysätä lapsia hoitoon viikonlopuiksi muutaman viikon välein päästäkseni tyttöjen mökkiviikonloppuihin, pariskuntareissuille jne. Meille perhe on nyt kaikki kaikessa ja haluamme nauttia tästä hetkestä. En halua joka viikonloppuun ystäviä sisältävää ohjelmaa, en halua joka ilta istua kahvilla enkä käydä jumpissa. 

Hyvä ap, yritä tajuta, että aina ei vain jaksa! Ja ihmiset ei avaa koko elämäänsä kaikille. Eivät kerro, koska eivät jaksa sitä kysymysten ja säälin tulvaa, eivät jaksa kun sitten keskustelu pyörii vain sen asian ympärillä. Et voi tietää mitä siellä ystävän kulissien takana on ja onko se jotain, mikä vie kovasti voimia. Jospa elämä on tällä hetkellä päivästä toiseen selviytymistä ja ystäväsi haluaa karsia siitä nyt kaikki ylimääräiset menot ja hoidettavat asiat? Syitähän voi olla monia: parisuhdekriisi, jokin sairaus perhepiirissä (jos vaikka asianosainen kieltänyt kertomasta muille?), työstressi, riittämättömyyden tunne kun aika ei vain riitä kaikille (etenkään omalle perheelle?), lapsettomuus, keskenmeno, rahaongelmat joita halutaan salata, irtisanomispaineet töissä, väsymys, masennus jne. 

Anna tilaa ystävlle äläkä kyttää joka menoa ja laske tapaamisten välejä. Kyllä ystävä palaa kun aika on kypsä ja jos ei palaa, niin hyväksy sitten myös se. Ihmiset ja tilanteet muuttuu, ei kaikki ole vuosikymmenet niin kuin ennen. Mutta uskoisin, että mitä hanakammin takerrut ystävään ja mitä tiukemmin tivaat syitä, jos syyllistätä huomaamattasi jne. niin sitä etäämmälle vain työnnät ystävääsi.

Mun ystävä piti kolme vuotta taukoa minusta. Sattumalta nähtiin ja sitten tapaaminen.

Mut sit jäi taas.

Myöhemmin selvis että se oli kehittänyt itselleen

uudet kaverit..

Outoa.

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 23:23"]

Tuskinpa olen loukannut, en todellakaan muista tilannetta, jossa olisin niin tehnyt.

Minullakin on perhe ja ymmärrän kyllä, että jokaisella on kiireensä ja touhunsa. Tänään mulle tuli puhelimeen viesti ja ajattelin, että jospa se olisi ystäväni,mutta ei ollutkaan.

Ei me aiemminkaan mitään viikottaista yhteydenpitoa olla pidetty, mutta yhteyttä puoliin ja toisiin on ollut kuitenkin. Hän on kyllä toisinaan harmitellut, että ihan lähellä ei asu ketään tuttavaa, jonka kanssa joskus kahvittelisi tai kävisi puistossa, että on välillä aika yksin lasten kanssa. Asuvat siis vähän syrjemmässä. Eli en usko, että hän nyt niin usein tapaisi muita ystäviään, ettei aikaa jäisi ollenkaan mulle. Tai ehkä silloin harvoin kun on vapaata, että pääsee itsekseen jonnekin ilman lapsia niin mieluummin jonkun toisen henkilön kanssa. En tiedä.

Minua tämä harmittaa, koska usein ajattelen häntä ja toivoisin yhteydenottoa. Itse en nyt viitsi mitään laittaa. Aiemmin hän usein pyysi meitä heille kylään jos oli yksin lasten kanssa kotona, useimmin ei päässyt meille tulemaan,mutta joskus kävi kuitenkin. Toisinaan on ollut niinkin, että kun viestiä laitan niin vastaa parin päivän kuluttua kun on ollut niin kiire.. eihän se kivalta tunnu.

Sekin on kyllä epäreilua, että jos on masentunut, uupunut, vaikeita asioita, ettei jaksa pitää yhteyttä niin ettei sitä sano ollenkaan. Eikö voisi laittaa vaikka viestin, en jaksa nyt pitää yhteyttä, anteeksi. Otan taas kun parannun tms.

Silloin ystävät voivat toisinaan kysyä kuulumisia, laittaa tsemppiviestiä tms.

Kun ei kai kukaan viitsi olla aina ehdottamassa tapaamista, kyläilyä, kysellä kuulumisia, jos se on yksipuolista?? Sitten voi olla turha yrittää aikojen päästä ottaa yhteyttä vaikka kuinka hyviä ystäviä ja olis oltu ja välittäis toisesta

ap

[/quote]

Minä ahdistuisin sinunlaisesta ripustautuvasta ystävästä. En kestäisi ihmistä, joka huokailisi ja odottaisi tekstiviestiäni.

Onneksi olen valinnut ystäväpiirin, missä ihmiset ovat vapaasti toisten kanssa. Jos on kiireisempää, ei ystävät ole rasite ja velvollisuus ja energiasyöppö, vaan tietää, että ystävät ovat siellä jossain, jos menee vaikka vuosi, ettei ota yhteyttä.

Samoin parisuhteessa en kestänyt miehiä, jotka odotti, että olen koko ajan saatavilla, vastaamassa heille, olemassa heidän tarpeita varten ja epäilivät, että "nyt se varmaan menee jonku kivemman kanssa, kun ei vastannut puhelimeen"

Kaipa joku sitten tykkää tällaisesta, mutta itse en kestäisi

Mä en jaksa tavata ystäviäni tai ketään ihmisiä, en vaan jaksa. Tykkään olla yksin. Ei se tarkoita, että olisin heille suuttunut tai loukkaantunut tai olisi ketään uutta ystävää tilalla. Mielelläni juttelen vaikka skypessä tai facessa (mutta nyt esim. kaverit joita ajattelen, heillä ei ole edes fb-tiliä). Sosiaaliset kontaktit rasittaa ja ahdistaa mua. Enkä voisi sanoa, että tavataan myöhemmin kun jaksan, koska tuskin koskaan jaksan.

Mä vähän epäilen, että mä tavallaan annan itsestäni liikaa, jos tapaan muita. Olen liian empaattinen, liian läsnä ja otan kaikkien murheet harteilleni. Kuuntelen niin, että pääni tulee kipeäksi. Siksi olen fyysisesti aivan poikki pienenkin kahvittelu-kyläilyn jälkeen. En jaksa sellaista.