Lue keskustelun säännöt.
Juttuja, joita tahattomasti lapsettomat toivoisivat muiden tietävän
08.10.2020 |
- Jos vaikka työpaikan kahvihuoneessa tai illanistujaisissa puhutaan jatkuvasti lapsista ja joku on aina hiljaa, aihe on hänelle todennäköisesti kipeä.
- Vaikka toisten vauvauutiset saattavat herättää todella kipeitä tunteita, lapseton voi olla samaan aikaan myös täydestä sydämestään onnellinen toisten puolesta.
- Lapsettomuuden herättämiä tunteita piilotetaan usein siksi, ettei niitä ymmärretä kovin hyvin, ja niistä tulee usein tuomituksi. Se on liian rankkaa, joten usein on parempi pitää kipu vain itsellään.
- Tahaton lapsettomuus ei näy päällepäin eikä ole kiinni siitä, onko hetero, homo vai jotain muuta. Se ei ole myöskään kiinni siitä, onko sinkku vai parisuhteessa.
- Joka viides suomalainen kohtaa elämänsä aikana tahatonta lapsettomuutta.
- Lapsentekoaikeista ei pidä koskaan kysellä eikä lapsettomuutta kommentoida edes hyväntahtoisesti tai läpällä. Vain tahatonta lapsettomuutta kokenut voi ymmärtää kuinka monen päivän itkut nämä kyselyt voivat aiheuttaa.
- Jos joku uskaltaa kertoa sinulle lapsettomuudestaan, hän luottaa sinuun. ÄLÄ NEUVO, vaan kiitä luottamuksesta ja kuuntele. Osoita empatiaa: "Tuo on varmasti todella vaikeaa." Osoita arvostusta: "Olet tärkeä ja arvokas minulle riippumatta siitä, onko sinulla lapsia."
Jatkakaa!
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin, että muistettaisiin kutsua mukaan juttuihin kuten ennenkin, eikä olisi aina vain niin, että perheet ovat keskenään tai toisten perheiden kanssa.
Eihän pysty kun koko ajan pitää varoa sanomisiaan, eikä lapsista, joista perheellisillä paljon asiaa, voi puhua ollenkaan. Ei ole hauska illanvietto ja vaan sää on turvallinen aihe
Kuka on sanonut että pitää koko ajan varoa? Kuka on sanonut, ettei lapsista saa puhua ollenkaan? Edes aloituksessa tässä ketjussa ei ole sanottu niin, eikä yhdessäkään keskustelun viestissä, eikä yleensäkään yhtään mistään, mutta jostain syystä osa lapsen saaneista haluaa aina itse tulkita nämä jutut tämän "Mitään ei saa sanoa" -suodattimen kautta. Mistäköhän se johtuu? Osaisitko vähän avata?
Yleisestikin ottaen ihmetyttää, mistä kumpuaa tää aggressiivisuus tahattomasti lapsetonta kohtaan. Jotenkin hirveellä raivolla heti kimppuun, että mitäs sääliä täällä ollaan kerjäämässä ja itseän jalustalle nostamassa ja en varmasti vietä teidän kanssa aikaa kun pilaatte kaikilta vaan hauskan illan kun mitään ei saa teidän seurassa sanoa!
Mitä ihmettä? Mitä tämä oikein on? Nyt kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitkä ne omat käsitykset ovat ja minkä takia. Onko kyse enemmän siitä, ettei ole itse saanut tukea ja ymmärrystä kun olisi tarvinnut, vai onko tämä enemmän joku syvällä oleva arvonäkemys, että lapsettomat ovat huonompia ja siksi jo lähtökohtaisesti ärsyttäviä? Vai onko käynyt niin, että omaan ihmiskuvaan ei sovi millään tavalla minkäänlainen heikkouden osoittaminen?
Kyse on yksinkertaisesti siitä, että lapsettomat nostaa itsensä asemaan, jossa muilta edellytetään jatkuvaa huomioimista. Se varmaan siinä ärsyttää.
Peruskohteliaisuus ja käyttäytymisetiketti on totta kai hyvä aina osata, mutta sinäkään et taatusti elä elämääsi sillä tavalla et Pertillä voi olla just eturauhassyöpä, Marjan lapsi on saattanut kuolla, Pirkon koira on ehkä menehtynyt jne... Martin puoliso on häntä jättämässä... Voit heittää avioerovitsin tajuamatta tätä ja Martti voi lähteä itkemään vessaan. Toki jos tiedät mistä on kyse, varmasti miettisit sanojasi eri tavalla.
Aika vaikeaksi menee elämä, jos koko ajan pitää ottaa huomioon kaikki mistä joku voi ehkä mahdollisesti loukkaantua.
Millä tavalla te, listoja muille laativat kärsijät, otatte huomioon jatkuvasti muiden mahdolliset tragediat, kärsimyksen ja surun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveysongelmat ovat kyllä jokaisen itsensä vastuulla. Jos katkeroituu tai masentuu lapsettomuuden tai muiden kommenttien vuoksi, niin on aika katsoa peiliin.
On aika julma ajatus, että mielenterveysongelmat ovat jokaisen omalla vastuulla. Se ei pidä onneksi paikkaansa. Meillä jokaisella mieleltään terveelläkin ihmisellä on oma katkeamispisteemme. Tyypillisesti mielenterveysongelmista kärsivä häpeää ja syyllistää kovasti itseään siitä, että jaksaminen loppui. Siinä tilanteessa pahinta mitä voi tapahtua on se, että joku ilmoittaa ongelmien olevan ihan oma syy.
Lapsettomuudessa on kyse traumasta.
Entäpä jos jollain on ollut traumaattinen lapsuus, jossa on tapahtunut kauheita asioita, ja mielenterveys on siksi aikuisena hauras. Onko sekin omalla vastuulla? Päättämällä ja reipastumallako menee ohi?
Kyllä mielenterveys on jokaisen aikuisen omalla vastuulla. Tai tietty voit koko elämäsi rypeä itsesäälissä, mutta ei se auta mitään. Yleensä aikuiset eivät traumatisoidu, ellei taustalla ole lapsuudessa opittuja ajatusvääristymiä (näitä kutsutaan psykologiassa persoonallisuushäiriöiksi). Kun noi ajatusvääristymät tulevat toteen tai muuten järkkyvät jonkun "traumaattisen" tai poikkeuksellisen hyvän kokemuksen vuoksi, niin ihminen masentuu, stressaantuu, ahdistuu tms. Ja näin jengi päätyy jatkamaan paskaa elämäänsä keksien uusia syitä ongelmilleen.
Terve! Mä olen koulutukseltani psykologi ja sulla ei ole hajuakaan mistä puhut. Lopetetaanpa tämä nyt tähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin, että muistettaisiin kutsua mukaan juttuihin kuten ennenkin, eikä olisi aina vain niin, että perheet ovat keskenään tai toisten perheiden kanssa.
Eihän pysty kun koko ajan pitää varoa sanomisiaan, eikä lapsista, joista perheellisillä paljon asiaa, voi puhua ollenkaan. Ei ole hauska illanvietto ja vaan sää on turvallinen aihe
Kuka on sanonut että pitää koko ajan varoa? Kuka on sanonut, ettei lapsista saa puhua ollenkaan? Edes aloituksessa tässä ketjussa ei ole sanottu niin, eikä yhdessäkään keskustelun viestissä, eikä yleensäkään yhtään mistään, mutta jostain syystä osa lapsen saaneista haluaa aina itse tulkita nämä jutut tämän "Mitään ei saa sanoa" -suodattimen kautta. Mistäköhän se johtuu? Osaisitko vähän avata?
Yleisestikin ottaen ihmetyttää, mistä kumpuaa tää aggressiivisuus tahattomasti lapsetonta kohtaan. Jotenkin hirveellä raivolla heti kimppuun, että mitäs sääliä täällä ollaan kerjäämässä ja itseän jalustalle nostamassa ja en varmasti vietä teidän kanssa aikaa kun pilaatte kaikilta vaan hauskan illan kun mitään ei saa teidän seurassa sanoa!
Mitä ihmettä? Mitä tämä oikein on? Nyt kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitkä ne omat käsitykset ovat ja minkä takia. Onko kyse enemmän siitä, ettei ole itse saanut tukea ja ymmärrystä kun olisi tarvinnut, vai onko tämä enemmän joku syvällä oleva arvonäkemys, että lapsettomat ovat huonompia ja siksi jo lähtökohtaisesti ärsyttäviä? Vai onko käynyt niin, että omaan ihmiskuvaan ei sovi millään tavalla minkäänlainen heikkouden osoittaminen?
Kyse on yksinkertaisesti siitä, että lapsettomat nostaa itsensä asemaan, jossa muilta edellytetään jatkuvaa huomioimista. Se varmaan siinä ärsyttää.
Peruskohteliaisuus ja käyttäytymisetiketti on totta kai hyvä aina osata, mutta sinäkään et taatusti elä elämääsi sillä tavalla et Pertillä voi olla just eturauhassyöpä, Marjan lapsi on saattanut kuolla, Pirkon koira on ehkä menehtynyt jne... Martin puoliso on häntä jättämässä... Voit heittää avioerovitsin tajuamatta tätä ja Martti voi lähteä itkemään vessaan. Toki jos tiedät mistä on kyse, varmasti miettisit sanojasi eri tavalla.
Aika vaikeaksi menee elämä, jos koko ajan pitää ottaa huomioon kaikki mistä joku voi ehkä mahdollisesti loukkaantua.
Millä tavalla te, listoja muille laativat kärsijät, otatte huomioon jatkuvasti muiden mahdolliset tragediat, kärsimyksen ja surun?
Ihan kuin olisi olemassa joku kärsivä listojenlaatijajengi :D Ei ole.
Mä otan mielelläni huomioon toisten surun ja autan jos vain voin. Kun läheinen menetti lapsensa, todellakin menin nettiin etsimään tietoa siitä, miten voisin auttaa ja mitä ei ainakaan kannata sanoa. Kun sisko sairastui vakavasti, olin ilman muuta kiinnostunut siitä, miten voisin olla hänen tukenaan. Halusin olla kuulolla ja oppia aiheesta.
Monet ihmiset todella haluavat olla toisten tukena, eikä toisen surun ymmärtäminen paremmin tarkoita sitä, että omaa elämää pitäisi jotenkin rajoittaa. Ei ole minulta pois ymmärtää toista, se on minulle lisää.
Mutta eiköhän nyt lopeteta tämä länkytys ja perustakaa vaikka oma vihaketju kärsivien listojenlaatijoiden haukkumiseen. Heippa!
Vierailija kirjoitti:
Miksi te itse suhtaudutte hyväntahtoisiin, ehkä kömpelöihin, mutta kuitenkin hyväntahtoisiin lohdustusyrityksiin noin inhottavalla tavalla ku täälläki näkee?
Eikö teidän tarvitse itse yhtään miettiä omaa käytöstänne?
Monet surijat käpertyvät vain itseensä, vain hänen tunteillaan ja kokemuksilla on merkitystä. Siksi hän kuvittelee saavansa olla just niin veemäinen ku haluaa. Minä Kärsin Nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin, että muistettaisiin kutsua mukaan juttuihin kuten ennenkin, eikä olisi aina vain niin, että perheet ovat keskenään tai toisten perheiden kanssa.
Eihän pysty kun koko ajan pitää varoa sanomisiaan, eikä lapsista, joista perheellisillä paljon asiaa, voi puhua ollenkaan. Ei ole hauska illanvietto ja vaan sää on turvallinen aihe
Kuka on sanonut että pitää koko ajan varoa? Kuka on sanonut, ettei lapsista saa puhua ollenkaan? Edes aloituksessa tässä ketjussa ei ole sanottu niin, eikä yhdessäkään keskustelun viestissä, eikä yleensäkään yhtään mistään, mutta jostain syystä osa lapsen saaneista haluaa aina itse tulkita nämä jutut tämän "Mitään ei saa sanoa" -suodattimen kautta. Mistäköhän se johtuu? Osaisitko vähän avata?
Yleisestikin ottaen ihmetyttää, mistä kumpuaa tää aggressiivisuus tahattomasti lapsetonta kohtaan. Jotenkin hirveellä raivolla heti kimppuun, että mitäs sääliä täällä ollaan kerjäämässä ja itseän jalustalle nostamassa ja en varmasti vietä teidän kanssa aikaa kun pilaatte kaikilta vaan hauskan illan kun mitään ei saa teidän seurassa sanoa!
Mitä ihmettä? Mitä tämä oikein on? Nyt kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitkä ne omat käsitykset ovat ja minkä takia. Onko kyse enemmän siitä, ettei ole itse saanut tukea ja ymmärrystä kun olisi tarvinnut, vai onko tämä enemmän joku syvällä oleva arvonäkemys, että lapsettomat ovat huonompia ja siksi jo lähtökohtaisesti ärsyttäviä? Vai onko käynyt niin, että omaan ihmiskuvaan ei sovi millään tavalla minkäänlainen heikkouden osoittaminen?
Kyse on yksinkertaisesti siitä, että lapsettomat nostaa itsensä asemaan, jossa muilta edellytetään jatkuvaa huomioimista. Se varmaan siinä ärsyttää.
Peruskohteliaisuus ja käyttäytymisetiketti on totta kai hyvä aina osata, mutta sinäkään et taatusti elä elämääsi sillä tavalla et Pertillä voi olla just eturauhassyöpä, Marjan lapsi on saattanut kuolla, Pirkon koira on ehkä menehtynyt jne... Martin puoliso on häntä jättämässä... Voit heittää avioerovitsin tajuamatta tätä ja Martti voi lähteä itkemään vessaan. Toki jos tiedät mistä on kyse, varmasti miettisit sanojasi eri tavalla.
Aika vaikeaksi menee elämä, jos koko ajan pitää ottaa huomioon kaikki mistä joku voi ehkä mahdollisesti loukkaantua.
Millä tavalla te, listoja muille laativat kärsijät, otatte huomioon jatkuvasti muiden mahdolliset tragediat, kärsimyksen ja surun?
Ihan kuin olisi olemassa joku kärsivä listojenlaatijajengi :D Ei ole.
Mä otan mielelläni huomioon toisten surun ja autan jos vain voin. Kun läheinen menetti lapsensa, todellakin menin nettiin etsimään tietoa siitä, miten voisin auttaa ja mitä ei ainakaan kannata sanoa. Kun sisko sairastui vakavasti, olin ilman muuta kiinnostunut siitä, miten voisin olla hänen tukenaan. Halusin olla kuulolla ja oppia aiheesta.
Monet ihmiset todella haluavat olla toisten tukena, eikä toisen surun ymmärtäminen paremmin tarkoita sitä, että omaa elämää pitäisi jotenkin rajoittaa. Ei ole minulta pois ymmärtää toista, se on minulle lisää.
Mutta eiköhän nyt lopeteta tämä länkytys ja perustakaa vaikka oma vihaketju kärsivien listojenlaatijoiden haukkumiseen. Heippa!
Todellakin on erilaisia surijoita. Niitä, jotka ymmärtävät että vaikka kuinka voimakkaita tunteita itse käykin läpi, maailma ei sen voimasta pysähdy. Osalle on helpompaa, toisille vaikeampaa.
Ei ole mitään yleispäteviä ohjeita mitä toiselle kannattaa sanoa/tehdä. Aina on se riski, että joku loukkaantuu jostain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin, että muistettaisiin kutsua mukaan juttuihin kuten ennenkin, eikä olisi aina vain niin, että perheet ovat keskenään tai toisten perheiden kanssa.
Eihän pysty kun koko ajan pitää varoa sanomisiaan, eikä lapsista, joista perheellisillä paljon asiaa, voi puhua ollenkaan. Ei ole hauska illanvietto ja vaan sää on turvallinen aihe
Kuka on sanonut että pitää koko ajan varoa? Kuka on sanonut, ettei lapsista saa puhua ollenkaan? Edes aloituksessa tässä ketjussa ei ole sanottu niin, eikä yhdessäkään keskustelun viestissä, eikä yleensäkään yhtään mistään, mutta jostain syystä osa lapsen saaneista haluaa aina itse tulkita nämä jutut tämän "Mitään ei saa sanoa" -suodattimen kautta. Mistäköhän se johtuu? Osaisitko vähän avata?
Yleisestikin ottaen ihmetyttää, mistä kumpuaa tää aggressiivisuus tahattomasti lapsetonta kohtaan. Jotenkin hirveellä raivolla heti kimppuun, että mitäs sääliä täällä ollaan kerjäämässä ja itseän jalustalle nostamassa ja en varmasti vietä teidän kanssa aikaa kun pilaatte kaikilta vaan hauskan illan kun mitään ei saa teidän seurassa sanoa!
Mitä ihmettä? Mitä tämä oikein on? Nyt kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitkä ne omat käsitykset ovat ja minkä takia. Onko kyse enemmän siitä, ettei ole itse saanut tukea ja ymmärrystä kun olisi tarvinnut, vai onko tämä enemmän joku syvällä oleva arvonäkemys, että lapsettomat ovat huonompia ja siksi jo lähtökohtaisesti ärsyttäviä? Vai onko käynyt niin, että omaan ihmiskuvaan ei sovi millään tavalla minkäänlainen heikkouden osoittaminen?
Kyse on yksinkertaisesti siitä, että lapsettomat nostaa itsensä asemaan, jossa muilta edellytetään jatkuvaa huomioimista. Se varmaan siinä ärsyttää.
Peruskohteliaisuus ja käyttäytymisetiketti on totta kai hyvä aina osata, mutta sinäkään et taatusti elä elämääsi sillä tavalla et Pertillä voi olla just eturauhassyöpä, Marjan lapsi on saattanut kuolla, Pirkon koira on ehkä menehtynyt jne... Martin puoliso on häntä jättämässä... Voit heittää avioerovitsin tajuamatta tätä ja Martti voi lähteä itkemään vessaan. Toki jos tiedät mistä on kyse, varmasti miettisit sanojasi eri tavalla.
Aika vaikeaksi menee elämä, jos koko ajan pitää ottaa huomioon kaikki mistä joku voi ehkä mahdollisesti loukkaantua.
Millä tavalla te, listoja muille laativat kärsijät, otatte huomioon jatkuvasti muiden mahdolliset tragediat, kärsimyksen ja surun?
Ihan kuin olisi olemassa joku kärsivä listojenlaatijajengi :D Ei ole.
Mä otan mielelläni huomioon toisten surun ja autan jos vain voin. Kun läheinen menetti lapsensa, todellakin menin nettiin etsimään tietoa siitä, miten voisin auttaa ja mitä ei ainakaan kannata sanoa. Kun sisko sairastui vakavasti, olin ilman muuta kiinnostunut siitä, miten voisin olla hänen tukenaan. Halusin olla kuulolla ja oppia aiheesta.
Monet ihmiset todella haluavat olla toisten tukena, eikä toisen surun ymmärtäminen paremmin tarkoita sitä, että omaa elämää pitäisi jotenkin rajoittaa. Ei ole minulta pois ymmärtää toista, se on minulle lisää.
Mutta eiköhän nyt lopeteta tämä länkytys ja perustakaa vaikka oma vihaketju kärsivien listojenlaatijoiden haukkumiseen. Heippa!
Onhan! Täällähän se jengi just kokoontuu jakamassa ohjeita kuinka heitä tulee kohdella
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin, että muistettaisiin kutsua mukaan juttuihin kuten ennenkin, eikä olisi aina vain niin, että perheet ovat keskenään tai toisten perheiden kanssa.
Eihän pysty kun koko ajan pitää varoa sanomisiaan, eikä lapsista, joista perheellisillä paljon asiaa, voi puhua ollenkaan. Ei ole hauska illanvietto ja vaan sää on turvallinen aihe
Kuka on sanonut että pitää koko ajan varoa? Kuka on sanonut, ettei lapsista saa puhua ollenkaan? Edes aloituksessa tässä ketjussa ei ole sanottu niin, eikä yhdessäkään keskustelun viestissä, eikä yleensäkään yhtään mistään, mutta jostain syystä osa lapsen saaneista haluaa aina itse tulkita nämä jutut tämän "Mitään ei saa sanoa" -suodattimen kautta. Mistäköhän se johtuu? Osaisitko vähän avata?
Yleisestikin ottaen ihmetyttää, mistä kumpuaa tää aggressiivisuus tahattomasti lapsetonta kohtaan. Jotenkin hirveellä raivolla heti kimppuun, että mitäs sääliä täällä ollaan kerjäämässä ja itseän jalustalle nostamassa ja en varmasti vietä teidän kanssa aikaa kun pilaatte kaikilta vaan hauskan illan kun mitään ei saa teidän seurassa sanoa!
Mitä ihmettä? Mitä tämä oikein on? Nyt kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitkä ne omat käsitykset ovat ja minkä takia. Onko kyse enemmän siitä, ettei ole itse saanut tukea ja ymmärrystä kun olisi tarvinnut, vai onko tämä enemmän joku syvällä oleva arvonäkemys, että lapsettomat ovat huonompia ja siksi jo lähtökohtaisesti ärsyttäviä? Vai onko käynyt niin, että omaan ihmiskuvaan ei sovi millään tavalla minkäänlainen heikkouden osoittaminen?
Kyse on yksinkertaisesti siitä, että lapsettomat nostaa itsensä asemaan, jossa muilta edellytetään jatkuvaa huomioimista. Se varmaan siinä ärsyttää.
Peruskohteliaisuus ja käyttäytymisetiketti on totta kai hyvä aina osata, mutta sinäkään et taatusti elä elämääsi sillä tavalla et Pertillä voi olla just eturauhassyöpä, Marjan lapsi on saattanut kuolla, Pirkon koira on ehkä menehtynyt jne... Martin puoliso on häntä jättämässä... Voit heittää avioerovitsin tajuamatta tätä ja Martti voi lähteä itkemään vessaan. Toki jos tiedät mistä on kyse, varmasti miettisit sanojasi eri tavalla.
Aika vaikeaksi menee elämä, jos koko ajan pitää ottaa huomioon kaikki mistä joku voi ehkä mahdollisesti loukkaantua.
Millä tavalla te, listoja muille laativat kärsijät, otatte huomioon jatkuvasti muiden mahdolliset tragediat, kärsimyksen ja surun?
Ihan kuin olisi olemassa joku kärsivä listojenlaatijajengi :D Ei ole.
Mä otan mielelläni huomioon toisten surun ja autan jos vain voin. Kun läheinen menetti lapsensa, todellakin menin nettiin etsimään tietoa siitä, miten voisin auttaa ja mitä ei ainakaan kannata sanoa. Kun sisko sairastui vakavasti, olin ilman muuta kiinnostunut siitä, miten voisin olla hänen tukenaan. Halusin olla kuulolla ja oppia aiheesta.
Monet ihmiset todella haluavat olla toisten tukena, eikä toisen surun ymmärtäminen paremmin tarkoita sitä, että omaa elämää pitäisi jotenkin rajoittaa. Ei ole minulta pois ymmärtää toista, se on minulle lisää.
Mutta eiköhän nyt lopeteta tämä länkytys ja perustakaa vaikka oma vihaketju kärsivien listojenlaatijoiden haukkumiseen. Heippa!
Onhan! Täällähän se jengi just kokoontuu jakamassa ohjeita kuinka heitä tulee kohdella
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olisin varmaan toivonut eniten, että ei olisi jätetty porukoista ulkopuolelle kun ei lapsia tullut. Sattui ihan hirveästi huomata, että muut viettivät aikaa yhdessä, mutta itse kelpasin seuraksi vain silloin, kun oli tarve päästä tuulettumaan ts. kaljalle ilman perhettä noin kerran vuodessa.
Vierailija kirjoitti:
Mä toivoisin, ettei aina alettaisi kertoa ihmetarinoita, jos asia tulee puheeksi. Tiedättehän,
"Kyllä munkin työkaverin serkku sai lapsen vielä 45-vuotiaana" tai
"Yhdellä tutulla oli sama, mutta nyt sillä on kolme lasta ja neljäs tulossa" tai
"Jennifer Lopezkin sai kaksoset viisikymppisenä".
Onhan se hirveän ymmärrettävää, että haluaa piristää ja kertoa muiden onnistumisista, mutta siitä tulee aina vain paljon pahempi olo. Lapseton tietää kyllä itse oman tilanteensa ja todennäköisyytensä, ja niistä harvinaisista tilastopoikkeamista kertoilu ei auta yhtään. Lisäksi unohtuu aika usein, että monikaan näistä ihmelapsista ei ole enää syntynyt omista soluista, osa saattaa olla adoptoituja tai esim. ulkomaalaiset julkkikset ovat käyttäneet sijaissynnyttäjiä. Näistä tarinoista tulee usein sellainen olo, että se olisi ikäänkuin omasta uskosta ja tsempistä kiinni, onnistuuko. Se ei valitettavasti pidä paikkaansa. Siksi tällainen piristäminen kannattaa unohtaa. Osa tahattomasti lapsettomista tietää aivan varmasti sen, että tilanne on lopullinen, eikä turhan toivon ylläpitäminen auta surussa yhtään eteenpäin.
Minun eräs läheiseni veti toisin. Olin juuri ekaa kertaa uskaltanut asiasta kertoa, niin kertoi "joo sillä mun tuttavalla x:lläkin oli ongelmaa, ne meni tutkimuksiin ja selvis niin paha vika, etteivät voi saada koskaan lapsia".
Silleen, kiitti rohkaisusta :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toivoisin, ettei aina alettaisi kertoa ihmetarinoita, jos asia tulee puheeksi. Tiedättehän,
"Kyllä munkin työkaverin serkku sai lapsen vielä 45-vuotiaana" tai
"Yhdellä tutulla oli sama, mutta nyt sillä on kolme lasta ja neljäs tulossa" tai
"Jennifer Lopezkin sai kaksoset viisikymppisenä".
Onhan se hirveän ymmärrettävää, että haluaa piristää ja kertoa muiden onnistumisista, mutta siitä tulee aina vain paljon pahempi olo. Lapseton tietää kyllä itse oman tilanteensa ja todennäköisyytensä, ja niistä harvinaisista tilastopoikkeamista kertoilu ei auta yhtään. Lisäksi unohtuu aika usein, että monikaan näistä ihmelapsista ei ole enää syntynyt omista soluista, osa saattaa olla adoptoituja tai esim. ulkomaalaiset julkkikset ovat käyttäneet sijaissynnyttäjiä. Näistä tarinoista tulee usein sellainen olo, että se olisi ikäänkuin omasta uskosta ja tsempistä kiinni, onnistuuko. Se ei valitettavasti pidä paikkaansa. Siksi tällainen piristäminen kannattaa unohtaa. Osa tahattomasti lapsettomista tietää aivan varmasti sen, että tilanne on lopullinen, eikä turhan toivon ylläpitäminen auta surussa yhtään eteenpäin.
Minun eräs läheiseni veti toisin. Olin juuri ekaa kertaa uskaltanut asiasta kertoa, niin kertoi "joo sillä mun tuttavalla x:lläkin oli ongelmaa, ne meni tutkimuksiin ja selvis niin paha vika, etteivät voi saada koskaan lapsia".
Silleen, kiitti rohkaisusta :D
Oho, tämmönen harvinaisempi käänteinen variaatio teemasta :D
Joo, mutta vakavasti puhuen ei todellakaan kiva, tuskinpa olisit tuota halunnut kuulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toivoisin, ettei aina alettaisi kertoa ihmetarinoita, jos asia tulee puheeksi. Tiedättehän,
"Kyllä munkin työkaverin serkku sai lapsen vielä 45-vuotiaana" tai
"Yhdellä tutulla oli sama, mutta nyt sillä on kolme lasta ja neljäs tulossa" tai
"Jennifer Lopezkin sai kaksoset viisikymppisenä".
Onhan se hirveän ymmärrettävää, että haluaa piristää ja kertoa muiden onnistumisista, mutta siitä tulee aina vain paljon pahempi olo. Lapseton tietää kyllä itse oman tilanteensa ja todennäköisyytensä, ja niistä harvinaisista tilastopoikkeamista kertoilu ei auta yhtään. Lisäksi unohtuu aika usein, että monikaan näistä ihmelapsista ei ole enää syntynyt omista soluista, osa saattaa olla adoptoituja tai esim. ulkomaalaiset julkkikset ovat käyttäneet sijaissynnyttäjiä. Näistä tarinoista tulee usein sellainen olo, että se olisi ikäänkuin omasta uskosta ja tsempistä kiinni, onnistuuko. Se ei valitettavasti pidä paikkaansa. Siksi tällainen piristäminen kannattaa unohtaa. Osa tahattomasti lapsettomista tietää aivan varmasti sen, että tilanne on lopullinen, eikä turhan toivon ylläpitäminen auta surussa yhtään eteenpäin.
Minun eräs läheiseni veti toisin. Olin juuri ekaa kertaa uskaltanut asiasta kertoa, niin kertoi "joo sillä mun tuttavalla x:lläkin oli ongelmaa, ne meni tutkimuksiin ja selvis niin paha vika, etteivät voi saada koskaan lapsia".
Silleen, kiitti rohkaisusta :D
Oho, tämmönen harvinaisempi käänteinen variaatio teemasta :D
Joo, mutta vakavasti puhuen ei todellakaan kiva, tuskinpa olisit tuota halunnut kuulla.
Eipä tuon sanoja pahaa tarkoittanut, tuli vaan hänellä mieleen ja kertoi. Itse oli saanut ekan lapsensa heti kun halusi, ei tosiaan voinut ymmärtää asiaa.
Seuraavan kanssa tuli erääntyyppistä ongelmaa, eli ei saanut heti kun halusi. Kertoi myöhemmin, että silloin vasta alkoi ymmärtää minun kokemustani.
Itse sain lopulta lapsen liki kolmen vuoden yrittämisen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toivoisin, ettei aina alettaisi kertoa ihmetarinoita, jos asia tulee puheeksi. Tiedättehän,
"Kyllä munkin työkaverin serkku sai lapsen vielä 45-vuotiaana" tai
"Yhdellä tutulla oli sama, mutta nyt sillä on kolme lasta ja neljäs tulossa" tai
"Jennifer Lopezkin sai kaksoset viisikymppisenä".
Onhan se hirveän ymmärrettävää, että haluaa piristää ja kertoa muiden onnistumisista, mutta siitä tulee aina vain paljon pahempi olo. Lapseton tietää kyllä itse oman tilanteensa ja todennäköisyytensä, ja niistä harvinaisista tilastopoikkeamista kertoilu ei auta yhtään. Lisäksi unohtuu aika usein, että monikaan näistä ihmelapsista ei ole enää syntynyt omista soluista, osa saattaa olla adoptoituja tai esim. ulkomaalaiset julkkikset ovat käyttäneet sijaissynnyttäjiä. Näistä tarinoista tulee usein sellainen olo, että se olisi ikäänkuin omasta uskosta ja tsempistä kiinni, onnistuuko. Se ei valitettavasti pidä paikkaansa. Siksi tällainen piristäminen kannattaa unohtaa. Osa tahattomasti lapsettomista tietää aivan varmasti sen, että tilanne on lopullinen, eikä turhan toivon ylläpitäminen auta surussa yhtään eteenpäin.
Minun eräs läheiseni veti toisin. Olin juuri ekaa kertaa uskaltanut asiasta kertoa, niin kertoi "joo sillä mun tuttavalla x:lläkin oli ongelmaa, ne meni tutkimuksiin ja selvis niin paha vika, etteivät voi saada koskaan lapsia".
Silleen, kiitti rohkaisusta :D
Oho, tämmönen harvinaisempi käänteinen variaatio teemasta :D
Joo, mutta vakavasti puhuen ei todellakaan kiva, tuskinpa olisit tuota halunnut kuulla.
Eipä tuon sanoja pahaa tarkoittanut, tuli vaan hänellä mieleen ja kertoi. Itse oli saanut ekan lapsensa heti kun halusi, ei tosiaan voinut ymmärtää asiaa.
Seuraavan kanssa tuli erääntyyppistä ongelmaa, eli ei saanut heti kun halusi. Kertoi myöhemmin, että silloin vasta alkoi ymmärtää minun kokemustani.
Itse sain lopulta lapsen liki kolmen vuoden yrittämisen jälkeen.
Ihana kuulla, että sinulle kävi hyvin :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toivoisin, ettei aina alettaisi kertoa ihmetarinoita, jos asia tulee puheeksi. Tiedättehän,
"Kyllä munkin työkaverin serkku sai lapsen vielä 45-vuotiaana" tai
"Yhdellä tutulla oli sama, mutta nyt sillä on kolme lasta ja neljäs tulossa" tai
"Jennifer Lopezkin sai kaksoset viisikymppisenä".
Onhan se hirveän ymmärrettävää, että haluaa piristää ja kertoa muiden onnistumisista, mutta siitä tulee aina vain paljon pahempi olo. Lapseton tietää kyllä itse oman tilanteensa ja todennäköisyytensä, ja niistä harvinaisista tilastopoikkeamista kertoilu ei auta yhtään. Lisäksi unohtuu aika usein, että monikaan näistä ihmelapsista ei ole enää syntynyt omista soluista, osa saattaa olla adoptoituja tai esim. ulkomaalaiset julkkikset ovat käyttäneet sijaissynnyttäjiä. Näistä tarinoista tulee usein sellainen olo, että se olisi ikäänkuin omasta uskosta ja tsempistä kiinni, onnistuuko. Se ei valitettavasti pidä paikkaansa. Siksi tällainen piristäminen kannattaa unohtaa. Osa tahattomasti lapsettomista tietää aivan varmasti sen, että tilanne on lopullinen, eikä turhan toivon ylläpitäminen auta surussa yhtään eteenpäin.
Minun eräs läheiseni veti toisin. Olin juuri ekaa kertaa uskaltanut asiasta kertoa, niin kertoi "joo sillä mun tuttavalla x:lläkin oli ongelmaa, ne meni tutkimuksiin ja selvis niin paha vika, etteivät voi saada koskaan lapsia".
Silleen, kiitti rohkaisusta :D
Oho, tämmönen harvinaisempi käänteinen variaatio teemasta :D
Joo, mutta vakavasti puhuen ei todellakaan kiva, tuskinpa olisit tuota halunnut kuulla.
Eipä tuon sanoja pahaa tarkoittanut, tuli vaan hänellä mieleen ja kertoi. Itse oli saanut ekan lapsensa heti kun halusi, ei tosiaan voinut ymmärtää asiaa.
Seuraavan kanssa tuli erääntyyppistä ongelmaa, eli ei saanut heti kun halusi. Kertoi myöhemmin, että silloin vasta alkoi ymmärtää minun kokemustani.
Itse sain lopulta lapsen liki kolmen vuoden yrittämisen jälkeen.Ihana kuulla, että sinulle kävi hyvin :)
Tässäkin kävi sellainen klisee, että oltiin viimein hakeutumassa kunnon tutkimuksiin ja odoteltiin ensimmäistä aikaa lapsettomuusklinikalle, kun tein positiivisen raskaustestin.
Jälkeenpäin olen miettinyt, että varmaan tätä meidän tapaustakin joku tuttu vielä käyttää lohdutteluna, että "tuttu pariskunta yritti pitkään, hakeutuivat tutkimuksiin ja sitten yhtäkkiä tärppäsikin luomusti" 🤔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olisin varmaan toivonut eniten, että ei olisi jätetty porukoista ulkopuolelle kun ei lapsia tullut. Sattui ihan hirveästi huomata, että muut viettivät aikaa yhdessä, mutta itse kelpasin seuraksi vain silloin, kun oli tarve päästä tuulettumaan ts. kaljalle ilman perhettä noin kerran vuodessa.
Samoja haasteita on kuule meillä ”lapsellisillakin”. Ei kukaan kysele baanalle enää. Mielelläni lähtisin. Ja mieluusti lähtisin ihan kenen kanssa vain, oli lapsia tai ei. Töitä on vaikea saada, kun on ollut kotona lasten kanssa pitkään. Kaikilla meillä on omat ongelmamme. Minullakin on elinikäinen sairaus, jonka vain satuin saamaan. Elämä on. Näillä on mentävä ja tehtävä hyvä elämä niillä aineksilla mitä on!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olisin varmaan toivonut eniten, että ei olisi jätetty porukoista ulkopuolelle kun ei lapsia tullut. Sattui ihan hirveästi huomata, että muut viettivät aikaa yhdessä, mutta itse kelpasin seuraksi vain silloin, kun oli tarve päästä tuulettumaan ts. kaljalle ilman perhettä noin kerran vuodessa.
Samoja haasteita on kuule meillä ”lapsellisillakin”. Ei kukaan kysele baanalle enää. Mielelläni lähtisin. Ja mieluusti lähtisin ihan kenen kanssa vain, oli lapsia tai ei. Töitä on vaikea saada, kun on ollut kotona lasten kanssa pitkään. Kaikilla meillä on omat ongelmamme. Minullakin on elinikäinen sairaus, jonka vain satuin saamaan. Elämä on. Näillä on mentävä ja tehtävä hyvä elämä niillä aineksilla mitä on!
Ihan varmasti myös lapsen saaminen on sellainen iso muutos, joka vaikuttaa ihmissuhteisiin rajustikin, eikä kaikilla vain positiivisesti.
Ajattelen, että ero on kuitenkin siinä, että lapseton/perheetön on lähtökohtaisesti poikkeama normista, ja näihin ihmisiin kohdistuu myös paljon muunlaista painetta, joka erottaa yhteisöstä. Lapsettomia saatetaan pitää itsekkäinä, epäkypsinä tai säälittävinä. Kulttuurimme normit ovat jotenkin niin perhekeskeiset, että ulos sulkemista tapahtuu ihan ajattelemattakin. Ihmiset hakeutuvat kaltaistensa seuraan ja tietysti ihan pakostakin elämänrytmi muuttuu sellaiseksi, että illanistujaiset kaveriporukalla vaihtuvat Hop Lop-treffeihin lauantaiaamuna. Siinä missä ennen vietettiin porukalla juhannusta, nyt lapsiperheet vetäytyvät keskenään oman mökin rauhaan ja perheetön jää helposti yksin.
Ei tämä tietenkään kaikkia koske, mutta pistäisin kyllä rahani likoon sen puolesta, että lapsettomat jäävät helpommin ulkopuolelle kaikenlaisesta kuin lapsia saaneet. Tässäkin tosin varmasti vaikuttaa ikä, hyvin nuorena ja kaveriporukkansa ensimmäisenä lapsen saanut voi varmasti jäädä hyvinkin yksin.
Usein lapsettomille nuo tökeröt kommentit ja utelut tulee täysin yllättäen, eikä niihin osaa reagoida. Tai haluaisi edes puhua koko aiheesta.
Ja kyllä ne tilanteet toistuvana ärsyttää, hyvä että edes näin keskustelupalstalla niitä voi vähän purkaa.
En siis ajattele, että ihmiset tarkoittaisivat pahaa, mutta ajattelemattomat kommentit voivat silti toistuvina ärsyttää. Enkä koskaan käyttäydy huonosti tai väitä vastaan, vaan olen hiljaa ja vaihdan puheenaihetta.
Mutta miksi tämä nyt kääntyi siihen, että lapsettomien pitää perustella sitä, että jotkut kommentit tai tilanteet on heille ärsyttäviä, ahdistavia tai surullisia? Pitäisi vaan aina jaksaa olla hyväntuulinen ja kiitollinen, vaikka puhutaan arasta aiheesta josta ei oikeastaan edes haluisi puhua.
Moni yrittää varmasti ihan vilpittömästi lohduttaa meitä tahattomasti lapsettomia, eikä meidän pidä niin herkästi loukkaantua välillä kömpelöistä tokaisuista. Joskus lohduttajakin voi olla niin häkeltynyt ettei sopivia sanoja siihen hetkeen löydy. Ollaan vähän armollisempia toisillemme.
En mäkään ikinä loukkaannu, jos tiedän, että toinen yrittää sanoa mulle jotain mikä lohduttaisi. Sen sijaan panoasentovinkit, utelut, jankkaaminen ja aiheen vaihtamisesta kieltäytyminen ynnä kehotukset ajatella positiivisesti, koska lapsen saanti ei muuten onnistu loukkavat todella. Samoin loukkaa se, että vähätellään surua, käsketään ottaa lemmikki, kerrotaan että on niitä pahempiakin asioita elämässä jne. Se ei vaan ole sellainen tapa, jolla toisille ihmisille puhutaan, oli taustalla mitä tahansa pulmaa.
Aika harva tahattomasti lapseton ottaa itse tilannettaan ihan kasuaalisti vaan puheeksi ja vaatii sille huomiota. Asia on niin vaikea, että jokaisen, joka toisen lapsettomuudesta häneltä kuulee, pitäisi olla todella imarreltu. Mehän siis ei todellakaan juoksennella tuolla ympäriinsä kieltämästä ihmisiä puhumasta omista lapsistaan tai vaatimassa mitään erityisiä huomionosoituksia. Lähinnä surraan hiljaa tai varmasti turvallisessa porukassa.
Sellainen tuntuu todelliselta ystävältä, joka esimerkiksi illanistujaisissa hoksaa kahden tunnin jälkeen, että muut ovatkin puhuneet koko illan lapsistaan kun yksi istuu hiljaa, ja vaihtaa välillä aihetta.
Vuosien lapsettomuushoitojen jälkeen oli todettava, että jäämme mieheni kanssa lapsettomiksi.
Jollain lailla siihen jo kypsyi niitten lukuisten epäonnistumisten myötä. Otimme koiranpennun. Ihan varmasti siksi, että halusimme kotiimme muitakin kuin me kaksi. Mutta myös siksi, että olemme kumpikin älyttömän eläinrakkaita. Koirasta tuli meille yhteinen hellyyden kohde ja se oli meille äärettömän tärkeä. Ja meillä olisi koira, vaikka olisi lapsiakin.
Miehen sisko päätti "pudottaa meidät maan pinnalle." Tai lähinnä kai minut. Hän sai lapsen ja otti sellaisen asenteen, kuin meillä olisi ollut joku kilpailu siinä menossa.
"Kyllä sitä vaan lapsen saatuaan osaa asettaa asiat oikeaan järjestykseen. Ei eläin voi ikinä korvata oikeata lasta." Sellaisella omahyväisellä minä tiedän paremmin -äänellä.
Just joo. Niin kuin meidän nyt sitten olisi pitänyt heittää koiramme menemään ja alkaa palvoa sitä hänen synnyttämäänsä lasta.
Ja kaikille niille, jotka jotenkin kuvittelevat sen oman lapsensa olevan sille lapsettomalle parille jollain lailla kuin kateutta aiheuttava tapaus, niin sanon, että olette väärässä. En ole koskaan kadehtinut keltään hänen lastaan. Ei, olisin halunnut vain oman lapsen, en kenenkään muun lasta. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että en pitäisi lapsista, päinvastoin, pidän kovastikin, mutta toisen lapsi ei korvaa sitä omaa, jonka olisi halunnut. Olisin halunnut odottaa lasta, synnyttää sen, hoitaa sitä ja olla sille äiti. Näin ei käynyt. Nyt minulla on kuitenkin elämässäni yksi pikku vauveli, johon olen kiintynyt. Oma se ei siis ole, eikä sukuakaan, mutta nämä asiat menee omia latujaan.
Ja sanoisin vielä senkin, että älkää laskelmoiko, että lapseton pari kannattaa pyytää lapselle kummiksi, kun niillä ei ole omaa, niin lahjovat sitten tätä kummilastaan. Meitä on pyydetty monet kerrat kummeiksi, kun "teillä ei ole omaa." En oikein pidä siitä asenteesta.
Joo! Monilla ajatus lapsen saamisen tavoista taitaa perustua jenkkisarjoihin, joissa muksun voi adoptoida tuosta vaan tai voi vaikka käyttää sijaissynnyttäjää. Moni myös ehkä ajattelee, että hedelmöityshoidot ovat joku taikatemppu, joka toimii automaattisesti. Onneksi ne monilla toimivatkin, mutta raskaitahan ne ovat, ainakin ivf/icsi, ja valitettavasti kaikki eivät saa lasta edes sillä tavalla.
Meidän ihmisten on varmaan yleensäkin aika vaikea uskaltaa pysähtyä toisen surun äärelle. Olisi niin paljon kivempaa tarjota joku ratkaisuniksi. Kaunis ajatushan siinä on taustalla, mutta lapsettomuudessa kyllä se ihminen, joka sitä kokee, on tietoinen kaikista vaihtoehdoistaan ja on käyttänyt uskomattoman määrän aikaa elämästään niiden selvittämiseen. Häntä ei kannata neuvoa.