Juttuja, joita tahattomasti lapsettomat toivoisivat muiden tietävän

Mielenterveysongelmat ovat kyllä jokaisen itsensä vastuulla. Jos katkeroituu tai masentuu lapsettomuuden tai muiden kommenttien vuoksi, niin on aika katsoa peiliin.

Sen sijaan en itsekään haluaisi viettää lapsivapaata aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka jauhavat illanistujaisissakin kakaroistaan tai perheongelmistaan. Mieluummin lähden liikenteeseen nimenomaan sen lapsettoman ihmisen kanssa, jonka elämää ei varjosta perhearki.

Vierailija kirjoitti:

Ennen kuin se kohtu poistetaan, voi olla vähän vaikeaa ennakoida miltä asia tulee tuntumaan. Se ei ole täysin oma päätös, eikä sellaisia kulttuurista mieleen ihan pienestä pitäen rakentuneita merkityksiä omasta kehosta ja naiseudesta voi välttämättä tosipaikan tullen järkeilemällä saada pois.

Mä en ole missään tapauksessa sitä mieltä, että naisen kehon tehtävä on olla joku synnytyskone, ja olen aivan 100 % sitä mieltä, että nainen on täsmälleen yhtä arvokas olipa hänellä lapsia tai ei. Sitten kun aloitin omat hedelmöityshoidot, pikku hiljaa alkoikin tuntua siltä, että oma kroppa on viallinen ja olen naisena epäonnistunut. Mikään järkeily ei näihin tunteisiin auttanut.

Näitä ajatuksia ei voi aina päättämällä saada pois omasta päästään, koska ne iskostuvat meihin huomaamatta ympäristöstämme aivan pienestä saakka. Toki auttaa paljon se, että tietää, etteivät nämä ajatukset ja tunteet ole todellisuus, mutta se ei valitettavasti niitä vie pois. Näitä tunteita ei myöskään kannata yrittää kieltää tai tukahduttaa, pahenevat vain. Parempi on mennä läpi.

Kohdunpoistosta aiheutuu monelle ihan fyysisiä ongelmia, joita ei voi selittää kulttuurilla!

Kulttuurikin kumpuaa ihmisestä, biologiallakin on siinä rooli  - esim. halu lisääntyä.  Vahvin kiintymyssuhdekin on usein lapsen ja vanhemman välillä.

Tahaton lapsettomuus vaikuttaa kaikkeen, eikä mene koskaan ohi. On helppo sanoa, että mene elämässä eteenpäin, jos ei ole itse kokenut.

Mulla on menneet lapsettomuuden vuoksi uusiksi koko elämä ja ihmissuhteet. Oma identiteetti, joka ei edes alunperinkään ole perustunut mitenkään vahvasti vanhemmuuteen, piti yllättäen rakentaa aivan uusiksi. Oli pohdittava, mikä on elämäni tarkoitus, mihin haluan aikani täällä käyttää ja millainen vanhuus minulla on edessä. Siinä vaiheessa, kun kaikki muut saivat lapsia, mä huomasin, ettei mulla enää ole ystäviä. Muut ostelivat asuntoja, minä aloin maksella lahjasoluhoitojen lainoja takaisin. Ystävät alkoivat viettää aikansa joko oman perheen kesken tai muiden perheiden kanssa. Alkoi tulla yksinäisiä juhlapäiviä. Erityisesti eron jälkeen on ollut hyvinkin yksinäistä.

Tahattoman lapsettomuuden ei tarvitse tarkoittaa, että koko elämä on pilalla, mutta kyllä se sen kokoluokan kriisi on, että ei pidä väheksyä. Myöhemmin edessä on se vaihe, kun ystävät alkavat saada lapsenlapsia. Myös siitä tulen jäämään osattomaksi. Ja ihan siellä vanhainkodissakin tilanne on se, ettei minulla ole perhettä pitämässä huolta, että homma hoituu. Oikein kylmää ajatus siitä, mitä omalle isoäidilleni olisi systeemin pyörityksessä tapahtunut, jos ei olisi ketään katsomassa perään.

Niin. Että kyllähän tämänkin tilanteen kanssa voi oppia elämään, mutta ei se koskaan lopu tai katoa mihinkään. Siksi soisin, ettei asiaa vähäteltäisi. Toivoisin myös, että Suomessakin vietettäisiin enemmän aikaa sen ydinperhekontekstin ulkopuolella, ettei aina käperryttäisi vain sen oman porukan kanssa kotiin, vaan oltaisiin sillä tavalla sosiaalisempia, että myös sinkut ja lapsettomat sopisivat seuraan.

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmat ovat kyllä jokaisen itsensä vastuulla. Jos katkeroituu tai masentuu lapsettomuuden tai muiden kommenttien vuoksi, niin on aika katsoa peiliin.

Sen sijaan en itsekään haluaisi viettää lapsivapaata aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka jauhavat illanistujaisissakin kakaroistaan tai perheongelmistaan. Mieluummin lähden liikenteeseen nimenomaan sen lapsettoman ihmisen kanssa, jonka elämää ei varjosta perhearki.

Oletkin väärää seuraa lapsettomuudesta kärsivälle, kritisoit toisen oikeudetta tuntea niitä tunteita, joita hän tuntee. 

Surun ja katkeruudenkin tunteetkin kuuluvat elämään, ja jos niitä  ei uskalla tuntea ja saa käsitellä, ne oireilevat usein jollakin muulla tavalla. Ihminen pakenee johonkin, saa burn outin, sairastaa henkisesti ja fyysisesti jne.

Tietysti lapsettomankin tavoite on oppia elämän traumansa kanssa, mutta tähän vaikuttaa moni asia, esim. kuinka akuutti asia on ja millaista muu elämä on.  Ja esim. 50-60-vuotias ei enää yleensä hanki lapsia muutoinkaan ja ihminen alkaa jo kokea itsensä vanhaksi - toki sitten puuttuvat aikuiset lapset ja esim. lapsenlapset.

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmat ovat kyllä jokaisen itsensä vastuulla. Jos katkeroituu tai masentuu lapsettomuuden tai muiden kommenttien vuoksi, niin on aika katsoa peiliin.

On aika julma ajatus, että mielenterveysongelmat ovat jokaisen omalla vastuulla. Se ei pidä onneksi paikkaansa. Meillä jokaisella mieleltään terveelläkin ihmisellä on oma katkeamispisteemme. Tyypillisesti mielenterveysongelmista kärsivä häpeää ja syyllistää kovasti itseään siitä, että jaksaminen loppui. Siinä tilanteessa pahinta mitä voi tapahtua on se, että joku ilmoittaa ongelmien olevan ihan oma syy.

Lapsettomuudessa on kyse traumasta.

Entäpä jos jollain on ollut traumaattinen lapsuus, jossa on tapahtunut kauheita asioita, ja mielenterveys on siksi aikuisena hauras. Onko sekin omalla vastuulla? Päättämällä ja reipastumallako menee ohi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmat ovat kyllä jokaisen itsensä vastuulla. Jos katkeroituu tai masentuu lapsettomuuden tai muiden kommenttien vuoksi, niin on aika katsoa peiliin.

Sen sijaan en itsekään haluaisi viettää lapsivapaata aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka jauhavat illanistujaisissakin kakaroistaan tai perheongelmistaan. Mieluummin lähden liikenteeseen nimenomaan sen lapsettoman ihmisen kanssa, jonka elämää ei varjosta perhearki.

Oletkin väärää seuraa lapsettomuudesta kärsivälle, kritisoit toisen oikeudetta tuntea niitä tunteita, joita hän tuntee. 

Surun ja katkeruudenkin tunteetkin kuuluvat elämään, ja jos niitä  ei uskalla tuntea ja saa käsitellä, ne oireilevat usein jollakin muulla tavalla. Ihminen pakenee johonkin, saa burn outin, sairastaa henkisesti ja fyysisesti jne.

Tietysti lapsettomankin tavoite on oppia elämän traumansa kanssa, mutta tähän vaikuttaa moni asia, esim. kuinka akuutti asia on ja millaista muu elämä on.  Ja esim. 50-60-vuotias ei enää yleensä hanki lapsia muutoinkaan ja ihminen alkaa jo kokea itsensä vanhaksi - toki sitten puuttuvat aikuiset lapset ja esim. lapsenlapset.

Erittäin hyvin sanottu. Lisäisin tähän vielä, että yksi kovasti selviämiseen vaikuttava asia on se, miten ihmiset sinusta ja tilanteestasi puhuvat. Jos yleisessä tai henk. koht. keskusteluissa esimerkiksi toitotetaan kovasti, että mielenterveysongelmat ovat oma vika, niin se vaikuttaa kyllä toipumiseen ihan merkittävästi. Silloin sitä tuntee vielä syyllisyyttäkin siitä, että tuntuu pahalta. Mutta totuushan on se, ettei kukaan meistä kestä mitä tahansa, eikä suru mene ohi asennemuutoksella.

Vierailija kirjoitti:

Tahaton lapsettomuus vaikuttaa kaikkeen, eikä mene koskaan ohi. On helppo sanoa, että mene elämässä eteenpäin, jos ei ole itse kokenut.

Mulla on menneet lapsettomuuden vuoksi uusiksi koko elämä ja ihmissuhteet. Oma identiteetti, joka ei edes alunperinkään ole perustunut mitenkään vahvasti vanhemmuuteen, piti yllättäen rakentaa aivan uusiksi. Oli pohdittava, mikä on elämäni tarkoitus, mihin haluan aikani täällä käyttää ja millainen vanhuus minulla on edessä. Siinä vaiheessa, kun kaikki muut saivat lapsia, mä huomasin, ettei mulla enää ole ystäviä. Muut ostelivat asuntoja, minä aloin maksella lahjasoluhoitojen lainoja takaisin. Ystävät alkoivat viettää aikansa joko oman perheen kesken tai muiden perheiden kanssa. Alkoi tulla yksinäisiä juhlapäiviä. Erityisesti eron jälkeen on ollut hyvinkin yksinäistä.

Tahattoman lapsettomuuden ei tarvitse tarkoittaa, että koko elämä on pilalla, mutta kyllä se sen kokoluokan kriisi on, että ei pidä väheksyä. Myöhemmin edessä on se vaihe, kun ystävät alkavat saada lapsenlapsia. Myös siitä tulen jäämään osattomaksi. Ja ihan siellä vanhainkodissakin tilanne on se, ettei minulla ole perhettä pitämässä huolta, että homma hoituu. Oikein kylmää ajatus siitä, mitä omalle isoäidilleni olisi systeemin pyörityksessä tapahtunut, jos ei olisi ketään katsomassa perään.

Niin. Että kyllähän tämänkin tilanteen kanssa voi oppia elämään, mutta ei se koskaan lopu tai katoa mihinkään. Siksi soisin, ettei asiaa vähäteltäisi. Toivoisin myös, että Suomessakin vietettäisiin enemmän aikaa sen ydinperhekontekstin ulkopuolella, ettei aina käperryttäisi vain sen oman porukan kanssa kotiin, vaan oltaisiin sillä tavalla sosiaalisempia, että myös sinkut ja lapsettomat sopisivat seuraan.

Asia todella jatkuu loppuun asti.  Ja tuo elämän tarkoitus, se menee uusiksi - miksi olen täällä, miksi elää, mitä varten jne.

Ja jos masis, ei hirveästi haittaisi, vaikka jo loppuisikin,  kun kaikki on keski-iän kynnyksellä jo nähty. Vanhaksi ei edes haluaisi elää, vaan saappaat jalassa hyväkuntoisena myöhäiskeski-ikäisenä pois viimeistään hyvässä skenaariossa. 

Lisäksi, kun ei ole lapsia ja jos elää yksin - niin ihminen ihan pakostikin miettii vain omia ongelmiaan, koska ei hänellä ole kenenkään muidenkaan asioita hoidettavana ja mietittävänä, kun joku valitti tuota vatvomista. 

Jos ei ole Suomessa rahaa tai paljon ystäviä, niin ei täällä paljon tekemistä ole vapaa-ajalle - eikä ole sellaista kulttuuria, että oltaisiin ulkona ja riennoissa isolla porukalla, esim. suku ja ystävät.

Ja esim. yksinäisenä vuorotyöläisenä ei ole mahdollisuutta lemmikkeihin tai harrastuksiinkaan samalla tavalla. Luonto ja liikunta ainoa yksinäisen lohtu.

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että muistettaisiin kutsua mukaan juttuihin kuten ennenkin, eikä olisi aina vain niin, että perheet ovat keskenään tai toisten perheiden kanssa.

Eihän pysty kun koko ajan pitää varoa sanomisiaan, eikä lapsista, joista perheellisillä paljon asiaa, voi puhua ollenkaan. Ei ole hauska illanvietto ja vaan sää on turvallinen aihe

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että muistettaisiin kutsua mukaan juttuihin kuten ennenkin, eikä olisi aina vain niin, että perheet ovat keskenään tai toisten perheiden kanssa.

Eihän pysty kun koko ajan pitää varoa sanomisiaan, eikä lapsista, joista perheellisillä paljon asiaa, voi puhua ollenkaan. Ei ole hauska illanvietto ja vaan sää on turvallinen aihe

Kuka on sanonut että pitää koko ajan varoa? Kuka on sanonut, ettei lapsista saa puhua ollenkaan? Edes aloituksessa tässä ketjussa ei ole sanottu niin, eikä yhdessäkään keskustelun viestissä, eikä yleensäkään yhtään mistään, mutta jostain syystä osa lapsen saaneista haluaa aina itse tulkita nämä jutut tämän "Mitään ei saa sanoa" -suodattimen kautta. Mistäköhän se johtuu? Osaisitko vähän avata?

Vierailija kirjoitti:

Tietysti kaikilta ihmisiltä ei voi odottaakaan missään tilanteessa empaattista käytöstä. Jos käy itsetunnon päälle jo se, että joku saa vaikean elämäntilanteensa vuoksi mahdollisesti erityistä huomiointia, jota ei itse saa, niin ei ole ehkä edellytyksiä välittää kovinkaan paljon muiden tunteista. Mutta useimpia uskon kyllä kiinnostavan sen, ettei tulisi satuttaneeksi toisia.

Tai sit ihmisiä vaan vituttaa nää jatkuvat ristiriitaiset ohjeet miten ketäkin kärsijää ja mielensäpahoittajaa pitää kohdella, ja silti koskaan kukaan ei lopulta ole tyytyväinen. Koskee joka tragediaa. Jos sanoo jotain, sanoo AINA jonkun mielestä väärin, väärällä sävyllä, väärä ilme päällä tai väärin tulkittavalla tavalla. Jos ei sano mitään, ni se vasta onkin tylyä ignoramista.

Näissä asioissa ei vaan voittaa! Usein ne, jotka valittavat muiden epäempaattisuudesta, ovat itse niitä, jotka eivät millään suostu miettimään asioita muiden näkökulmasta. Pahimmat oikein etsimällä etsivät muiden sanomisista jotain mistä loukkaantua ja sitä sit vatvotaan jossain selän takana tai somessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että muistettaisiin kutsua mukaan juttuihin kuten ennenkin, eikä olisi aina vain niin, että perheet ovat keskenään tai toisten perheiden kanssa.

Eihän pysty kun koko ajan pitää varoa sanomisiaan, eikä lapsista, joista perheellisillä paljon asiaa, voi puhua ollenkaan. Ei ole hauska illanvietto ja vaan sää on turvallinen aihe

Kuka on sanonut että pitää koko ajan varoa? Kuka on sanonut, ettei lapsista saa puhua ollenkaan? Edes aloituksessa tässä ketjussa ei ole sanottu niin, eikä yhdessäkään keskustelun viestissä, eikä yleensäkään yhtään mistään, mutta jostain syystä osa lapsen saaneista haluaa aina itse tulkita nämä jutut tämän "Mitään ei saa sanoa" -suodattimen kautta. Mistäköhän se johtuu? Osaisitko vähän avata?

Joo, saahan sitä sanoa, mut samalla pitää huomioida x, y, t, c, z, jne... ettei vaan mieli pahoitu...

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että muistettaisiin kutsua mukaan juttuihin kuten ennenkin, eikä olisi aina vain niin, että perheet ovat keskenään tai toisten perheiden kanssa.

Eihän pysty kun koko ajan pitää varoa sanomisiaan, eikä lapsista, joista perheellisillä paljon asiaa, voi puhua ollenkaan. Ei ole hauska illanvietto ja vaan sää on turvallinen aihe

Kuka on sanonut että pitää koko ajan varoa? Kuka on sanonut, ettei lapsista saa puhua ollenkaan? Edes aloituksessa tässä ketjussa ei ole sanottu niin, eikä yhdessäkään keskustelun viestissä, eikä yleensäkään yhtään mistään, mutta jostain syystä osa lapsen saaneista haluaa aina itse tulkita nämä jutut tämän "Mitään ei saa sanoa" -suodattimen kautta. Mistäköhän se johtuu? Osaisitko vähän avata?

Yleisestikin ottaen ihmetyttää, mistä kumpuaa tää aggressiivisuus tahattomasti lapsetonta kohtaan. Jotenkin hirveellä raivolla heti kimppuun, että mitäs sääliä täällä ollaan kerjäämässä ja itseän jalustalle nostamassa ja en varmasti vietä teidän kanssa aikaa kun pilaatte kaikilta vaan hauskan illan kun mitään ei saa teidän seurassa sanoa!

Mitä ihmettä? Mitä tämä oikein on? Nyt kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitkä ne omat käsitykset ovat ja minkä takia. Onko kyse enemmän siitä, ettei ole itse saanut tukea ja ymmärrystä kun olisi tarvinnut, vai onko tämä enemmän joku syvällä oleva arvonäkemys, että lapsettomat ovat huonompia ja siksi jo lähtökohtaisesti ärsyttäviä? Vai onko käynyt niin, että omaan ihmiskuvaan ei sovi millään tavalla minkäänlainen heikkouden osoittaminen?

Ai luoja tätä palstaa. Tämän jengin perusteella kun ihmiskuvansa muodostaisi, kyllä synkkää olisi. Ei ilkeydellä mitään rajaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmat ovat kyllä jokaisen itsensä vastuulla. Jos katkeroituu tai masentuu lapsettomuuden tai muiden kommenttien vuoksi, niin on aika katsoa peiliin.

On aika julma ajatus, että mielenterveysongelmat ovat jokaisen omalla vastuulla. Se ei pidä onneksi paikkaansa. Meillä jokaisella mieleltään terveelläkin ihmisellä on oma katkeamispisteemme. Tyypillisesti mielenterveysongelmista kärsivä häpeää ja syyllistää kovasti itseään siitä, että jaksaminen loppui. Siinä tilanteessa pahinta mitä voi tapahtua on se, että joku ilmoittaa ongelmien olevan ihan oma syy.

Lapsettomuudessa on kyse traumasta.

Entäpä jos jollain on ollut traumaattinen lapsuus, jossa on tapahtunut kauheita asioita, ja mielenterveys on siksi aikuisena hauras. Onko sekin omalla vastuulla? Päättämällä ja reipastumallako menee ohi?

Kyllä mielenterveys on jokaisen aikuisen omalla vastuulla. Tai tietty voit koko elämäsi rypeä itsesäälissä, mutta ei se auta mitään. Yleensä aikuiset eivät traumatisoidu, ellei taustalla ole lapsuudessa opittuja ajatusvääristymiä (näitä kutsutaan psykologiassa persoonallisuushäiriöiksi). Kun noi ajatusvääristymät tulevat toteen tai muuten järkkyvät jonkun "traumaattisen" tai poikkeuksellisen hyvän kokemuksen vuoksi, niin ihminen masentuu, stressaantuu, ahdistuu tms. Ja näin jengi päätyy jatkamaan paskaa elämäänsä keksien uusia syitä ongelmilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että muistettaisiin kutsua mukaan juttuihin kuten ennenkin, eikä olisi aina vain niin, että perheet ovat keskenään tai toisten perheiden kanssa.

Eihän pysty kun koko ajan pitää varoa sanomisiaan, eikä lapsista, joista perheellisillä paljon asiaa, voi puhua ollenkaan. Ei ole hauska illanvietto ja vaan sää on turvallinen aihe

Kuka on sanonut että pitää koko ajan varoa? Kuka on sanonut, ettei lapsista saa puhua ollenkaan? Edes aloituksessa tässä ketjussa ei ole sanottu niin, eikä yhdessäkään keskustelun viestissä, eikä yleensäkään yhtään mistään, mutta jostain syystä osa lapsen saaneista haluaa aina itse tulkita nämä jutut tämän "Mitään ei saa sanoa" -suodattimen kautta. Mistäköhän se johtuu? Osaisitko vähän avata?

Yleisestikin ottaen ihmetyttää, mistä kumpuaa tää aggressiivisuus tahattomasti lapsetonta kohtaan. Jotenkin hirveellä raivolla heti kimppuun, että mitäs sääliä täällä ollaan kerjäämässä ja itseän jalustalle nostamassa ja en varmasti vietä teidän kanssa aikaa kun pilaatte kaikilta vaan hauskan illan kun mitään ei saa teidän seurassa sanoa!

Mitä ihmettä? Mitä tämä oikein on? Nyt kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitkä ne omat käsitykset ovat ja minkä takia. Onko kyse enemmän siitä, ettei ole itse saanut tukea ja ymmärrystä kun olisi tarvinnut, vai onko tämä enemmän joku syvällä oleva arvonäkemys, että lapsettomat ovat huonompia ja siksi jo lähtökohtaisesti ärsyttäviä? Vai onko käynyt niin, että omaan ihmiskuvaan ei sovi millään tavalla minkäänlainen heikkouden osoittaminen?

Kyse on yksinkertaisesti siitä, että lapsettomat nostaa itsensä asemaan, jossa muilta edellytetään jatkuvaa huomioimista. Se varmaan siinä ärsyttää.

Peruskohteliaisuus ja käyttäytymisetiketti on totta kai hyvä aina osata, mutta sinäkään et taatusti elä elämääsi sillä tavalla et Pertillä voi olla just eturauhassyöpä, Marjan lapsi on saattanut kuolla, Pirkon koira on ehkä menehtynyt jne... Martin puoliso on häntä jättämässä... Voit heittää avioerovitsin tajuamatta tätä ja Martti voi lähteä itkemään vessaan. Toki jos tiedät mistä on kyse, varmasti miettisit sanojasi eri tavalla.

Aika vaikeaksi menee elämä, jos koko ajan pitää ottaa huomioon kaikki mistä joku voi ehkä mahdollisesti loukkaantua.

Älkää sanoko: no hei ainahan voi adoptoida!

Että kiitos, ihanko totta, miten en ole tullut ajatelleeksi! Hiphei, söpö kiinalaisvauva onkin sitten pian sylissä tutimassa. Kun se ei ole läheskään niin yksinkertaista.

Miksi te itse suhtaudutte hyväntahtoisiin, ehkä kömpelöihin, mutta kuitenkin hyväntahtoisiin lohdustusyrityksiin noin inhottavalla tavalla ku täälläki näkee?

Eikö teidän tarvitse itse yhtään miettiä omaa käytöstänne?

Eiköhän me muut jatketa aiheesta keskustelua ja jätetään noi murrosikäiset riehujat huomiotta :)

Ap

Niin? Tuo ei ole vieras ajatus mulle.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän me muut jatketa aiheesta keskustelua ja jätetään noi murrosikäiset riehujat huomiotta :)

Ap

Mieti nyt hetki omaa käytöstäsi.