Miksi lapsettomuus olisi tragedia? (sis. oman tarinan)

Hieno kirjoitus, hienoja oivalluksia, olet päässyt pitkälle ja uskomattoman hyvin asian kanssa sinuiksi. Olet viisas, henkisesti kypsä nainen nuoresta iästäsi huolimatta.

Kaikkea hyvää! :)

Kiitos (numero 2) :)

Vielä haluaisin teille jotka harkitsette lapsettomuushoitoja sanoa tällä elämänkokemuksella, että lääkärit eivät kaikkia hoitojen ja hormonien sivuvaikutuksia kerro. Joudut melko paljon ottamaan asioista itse selvää. Hormonit vaikuttavat aina naiseen ja niillä on vaikutusta myös psyykkeeseen.

Uskon että omat rajut paniikkikohtaukseni aiheuttivat osaksi pistettävät hormonit.

Joskus kannattaa myös miettiä, mikä luo toivoa ja mikä vaan pitkittää surua. Jos nyt saisin puhua parikymppiselle itselleni, niin en silti sanoisi että älä lähde hoitoihin. Se oli prosessi joka minun piti käydä läpi. Mutta riskit kannattaa tiedostaa.

- ap.

Tuosta tekstistäsi paistaa kyllä se, että et ole sinut lapsettomuuden kanssa. Sitä paitsi olet vielä nuori, saatat saada lapsen kuitenkin.

Mutta onhan lapsettomuus oman kertomuksesikin perusteella ollut sinulle suuri tragedia. Kyllä tragedioiden yli voi päästä ja elää onnellista elämää. Esimerkiksi, minulta kuoli lapsi ja nykyään olen tuosta suuresta, useamman vuoden takaisesta tragediasta huolimatta suhteellisen onnellinen ja elämääni tyytyväinen.

olet 29 ja  mikäli luin tekstini oikein , niin jäädytitte adoptio porosessin  mutta ette ole sitä kokonaan lopettaneet. Eli ovet  ovat edelleen sinekin suustaan auki. Lisäsi olet saskautunut sponttaanisti  aijemminkin, sinulla on vielä  ainakin 10 vuotta aikaa vielä saada lapsi.

 Mutta hienoa, että lapsettomuus ei enää aiheuta sinulle surua. Mutta miten määritellän tragedia? Aika lailla se on  sinunkin elämääsi aijemmin määritellyt.

Itse käsin lapsettomuudesta  13 vuotta. Sittemmin " vanhamalla iällä sain 2 lasta .  Toien Inf kautta ( 13 yritys ! ) ja kuopus oliskin sitten luomu yllätys.

Nyt olen onnelllisempi kun osasin edes haaveilla, mutta voin kyllä sanoa että lapsettomuus on ollut perheemme tragedia.

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 13:03"]

Mutta onhan lapsettomuus oman kertomuksesikin perusteella ollut sinulle suuri tragedia. Kyllä tragedioiden yli voi päästä ja elää onnellista elämää. Esimerkiksi, minulta kuoli lapsi ja nykyään olen tuosta suuresta, useamman vuoden takaisesta tragediasta huolimatta suhteellisen onnellinen ja elämääni tyytyväinen.

[/quote]

Ehkä muotoilin vähän huonosti, tragediasta tuli mieleen minulle enemmän semmoinen että se on jotain niin suurta ettei siitä voisi koskaan päästä yli ja jatkaa elämää tasapainoisena ja onnellisena. Lisäksi kun tuntuu että jotkut tahattomasti lapsettomat vaan pyörivät ja pyörivät siinä samassa. Suuri suruhan lapsettomuus voi olla, mutta surusta pääsee yli. Hienoa että sinäkin kerrot olevasi onnellinen noinkin rankan kokemuksen jälkeen. Kaikkea hyvää jatkossakin.

ap.

Miksi sinulla on kiire päästä surusta yli? Jos sinulla olisi ollut lapsi sylissäsi  ja hän olisi menehtynyt, niin ajattelisitko, että ripeä sureminen ja siinä se, kyllä se nyt lapsen menettäminen täytyy parissa vuodessa osata loppuun surra ja ryhtyä elämään uutta elämää.

Minusta kirjoituksesi vaikutti katkeralta ja omahyväiseltä. Sinun lapsettomuustarinasi on tuollainen, mutta oletko koskaan miettinyt, millaiseksi se muuttuu 10v kuluttua, kun mies löytää uuden naisen ja perustaa perheen. Sitäkin kun tapahtuu hyvin usein! Silloin nainen on sekä lapseton että puolisoton ja miehellä on molemmat. Siinä jos missä on varsinainen katkeruuden paikka, jonka toivottavasti suret pois samalla tavalla nopeasti miettimättä lainkaan, että edessäsi voi olla vaikka 40 hyvin yksinäistä vuotta.

Saat elää ja surra juuri niin kuin tahdot, mutta älä opeta muille oikeaa tapaa elää lapsettomuutensa kanssa!

En jaksanut ihan koko juttuasi lukea läpi, mutta haluan vastata kysymykseen: lapsettomuus EI ole mikään tragedia. Se on ekoteko. Maailma on täynnä ei-haluttuja ja kärsiviä lapsia ja tunnen itsekin kieltämättä lievää häpeää itsekeskeisyydeestäni, kun tein kolme lasta. Olen mielestäni huono ihminen, kun tein, mutta liha on heikko ja vauvakuume oli kova. Minkäs teet. En ollut täydellinen. Ja nyt haluaisin vaan niin kovasti olla lapseton, tuskin jaksan odottaa aikaa, kun nuo teinit muuttavat pois kotoa, olen niitä kurkkuani myöten täynnä, enkä varmaan koskaan opi olemaan huolehtimatta vaikka kasvaisivat aikuisiksi. Äitiys on pilannut minut loppuelämäkseni.

Jokainen lapsettomaksi jättäytyvä/jäävä/jätettävä on minusta hyvä. Luonnon kantokyky ei enää kestä tätä. Ihminen tuhoaa kaiken.

No ehkä sen takia, että kaikki eivät vaan pääse yli siitä? Vaikka sinä pääsit ja sanot että kunkin kannattaa keskittyä omassa elämässä hyvään, kaikki eivät ole samanlaisia kuin sinä.

Toiset naiset haluavat äidiksi ja se palo on niin suuri, että sitä ei mikään muu korvaa.

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 13:17"]

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 13:03"]

Mutta onhan lapsettomuus oman kertomuksesikin perusteella ollut sinulle suuri tragedia. Kyllä tragedioiden yli voi päästä ja elää onnellista elämää. Esimerkiksi, minulta kuoli lapsi ja nykyään olen tuosta suuresta, useamman vuoden takaisesta tragediasta huolimatta suhteellisen onnellinen ja elämääni tyytyväinen.

[/quote]

Ehkä muotoilin vähän huonosti, tragediasta tuli mieleen minulle enemmän semmoinen että se on jotain niin suurta ettei siitä voisi koskaan päästä yli ja jatkaa elämää tasapainoisena ja onnellisena. Lisäksi kun tuntuu että jotkut tahattomasti lapsettomat vaan pyörivät ja pyörivät siinä samassa. Suuri suruhan lapsettomuus voi olla, mutta surusta pääsee yli. Hienoa että sinäkin kerrot olevasi onnellinen noinkin rankan kokemuksen jälkeen. Kaikkea hyvää jatkossakin.

ap.

[/quote]

Kiitos! Siinä olet oikeassa, että lapsettomuus on sentyyppinen suru, johon on helppo jäädä rypemään. Sillä kun ei ole varsinaista selvää loppukohtaa, josta voisi sanoa, että tässä se surullinen tapahtuma oli ja tästä alkaa sen jälkeinen elämä. Aina voi yrittää jatkaa hoitoja ja hoitojen lopettamisen jälkeen voi aina pohtia, aloittaisiko sittenkin hoidot uudelleen. Ja ellei aloita, odottaa kuitenkin joka kuukausi, tulisiko sittenkin raskaaksi luomusti ja jatkuisiko raskaus ilman keskenmenoa. On varmasti vaikea silloin päästää siitä irti ja yrittää keskittyä muihin asioihin. Oikeastaan vasta menopaussi-iässä pystynee lapsettomuutta katsomaan taakseen asiana, joka ei enää ole ajankohtainen.

5

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 13:17"]

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 13:03"]

Mutta onhan lapsettomuus oman kertomuksesikin perusteella ollut sinulle suuri tragedia. Kyllä tragedioiden yli voi päästä ja elää onnellista elämää. Esimerkiksi, minulta kuoli lapsi ja nykyään olen tuosta suuresta, useamman vuoden takaisesta tragediasta huolimatta suhteellisen onnellinen ja elämääni tyytyväinen.

[/quote]

Ehkä muotoilin vähän huonosti, tragediasta tuli mieleen minulle enemmän semmoinen että se on jotain niin suurta ettei siitä voisi koskaan päästä yli ja jatkaa elämää tasapainoisena ja onnellisena. Lisäksi kun tuntuu että jotkut tahattomasti lapsettomat vaan pyörivät ja pyörivät siinä samassa. Suuri suruhan lapsettomuus voi olla, mutta surusta pääsee yli. Hienoa että sinäkin kerrot olevasi onnellinen noinkin rankan kokemuksen jälkeen. Kaikkea hyvää jatkossakin.

ap.

[/quote]

Kaikki eivät pääse lapsettomuudesta yli vaikka kuinka haluaisivat ja se määrittelee aina heidän elämäänsä jossain määrin. Se on tragedia.

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 12:48"]

Tahdon pohdiskella tätä aihetta nuoren, tahattomasti lapsettoman naisen näkökulmasta. Puhutaan kuin tahaton lapsettomuus olisi suuri tragedia, kuin tahattomasti lapsettoman ihmisen elämästä jäisi aina puuttumaan palanen. Ei pidä paikkaansa.

Tapasin mieheni 21-vuotiaana. Aloimme seurustella nopeasti ja puhuimme avoimesti heti suhteen alussa mm. perheen perustamisesta. Oli selvää, että kummatkin halusivat. Oli tiedossa, että minä en ovuloinut sillä minulla oli eräs sairaus joka vaikutti niin että hormonitasoni olivat jatkuvasti päin prinkkalaa ja lisäksi minulla oli monirakkulaiset munasarjat. Lääkärit olivat antaneet hyvän ennusteen raskautua lääkkeiden tai hoitojen avulla, mutta itse olin epävarma.

Olin 22-vuotias, kun menimme kihloihin. Muutimme yhteen ja hyvin pian aloimme yrittää lasta, koska oli epävarmaa kauanko tässä prosessissa nyt menisi. Kun ensimmäiset puoli vuotta oli kulunut ja en ollut raskautunut, aavistelin ettei tästä tulisi helppoa.

Vuoden yrittämisen jälkeen menimme Väestöliiton lapsettomuusklinikalle josta sainkin Clomifenit. Clomifen + Lugesteron avusteisesti yritimme 3 kuukautta, kunnes lääkäri oli sitä mieltä että laittaa lähetteen lapsettomuushoitojen suunnitteluun yliopistolliseen sairaalaan, aloitettaisiin inseminaatioilla. Miehen sperma tutkittiin ja mies oli ok, syyksi tarkentui minun sairauteni.

Pääsimmekin isoon sairaalaan ensikäynnille. Melko pian tehtiin peräkkäin 2 inseminaatiota (Clomifen+Puregon+Pregnyl ja sen jälkeen Luget käyttöön), jotka tuloksettomia. Päätimme, ettemme yritä enempää vaan siirrymme ivf-jonoon.

Ivf-jonossa tulin raskaaksi luonnollisesti, mutta raskaus meni kesken ihan alussa (ilmeisesti kemiallinen)

Kun olin 24-vuotias, aloitin sumuttelut ivf-hoitoa varten (Suprecur). Minun olisi pitänyt aloittaa pistokset (Gonal-F), mutta ei kuulunut kuukautisia. Tein raskaustestin ja olin taas raskaana, raskaus oli alkanut Suprecurin aikana. Tämä eteni hiukan pidemmälle, kunnes sitten 6. raskausviikolla todettiin ultrassa keskenmeno.

2 kuukautta eteenpäin, saatiin tehtyä ivf-hoito loppuun. Punktiossa hyvä saalis ja kohtuun laitettiinkin hyvä alkio. Mutta sieltä se vuoto taas saapui muutaman viikon kuluttua, alkio ei kiinnittynyt. Tehtiin tuon jälkeen vielä 2 pas:sia ja sama tulos.

25-vuotiaana päätin, että ei enää hoitoja mutta jos niin hyvä tuuri kävisi että kotona tärppäisi ja raskaus jatkuisi, niin se olisi tervetullutta. Puolittain odotin jotakin tapahtuvaksi. Tulinkin raskaaksi vielä kerran, mutta raskaus meni kesken viikoilla 7+2.

Menimme naimisiin, suhde pysyi kuitenkin vakaana ja suhteellisen onnellisena vaikka lapsettomuus siihen vaikuttikin.

Aloimme miettiä adoptiojonoa, olinhan nyt siihen sopivan ikäinenkin ja saisimme adoptoida kun olimme nyt aviopari. Varasimme ajan adoptioneuvontaan, kävimme neuvonnassa, täytimme kaikki kaavakkeet ja sosiaalityöntekijät tekivät kotikäynnin. Kyseessä oli kotimainen adoptio. Sitten alkoi odottelu. Odottelun aikana oli pakko käydä lapsettomuusprosessia läpi pään sisällä. Luvattiin, luvattiin mutta lasta ei kuulunut.

En jaksa tarkentaa että mitä kaikkea silloin pääni sisällä liikkui, mutta loppujen lopuksi tulimme siihen lopputulokseen että adoptioprosessi pitkitti vain surua ja olimme saaneet jo niin paljon tyhjiä lupauksia että katsoimme parhaaksi jäädyttää hakemuksen. Pois emme sitä vetäneet vielä kokonaan.

Kovalla työllä olen päässyt tähän, että nyt voin sanoa olevani onnellinen. Olen onnekas ja minulla on kaikkea sitä mitä haluan, vaikka en koskaan saanutkaan lapsia. Joskus sitä tavoittelee jotain niin kovasti, että unohtaa itsensä ja tekee itsensä onnettomaksi. Surra saa, mutta surun ei tarvitse kestää loputtomiin. Lapsettomuus ei ole mikään tragedia, kun kykenee löytämään sen kaiken muun hyvän mitä omassa elämässä on. Suru on luonnollista, mutta joskus kannattaa miettiä pitkittääkö sitä itse tiedostamattaan. Suru on vaan vaihe, joka jätetään taakse ja jatketaan. Minä en väitä etten olisi surrut. Pahimmissa vaiheissa (tuloksettomat hoidot ja keskenmenot) oksensin ja sain paniikkikohtauksia. Mutta jatkoin eteenpäin.

Tässäpä nykyään 29-vuotiaan (onnellisen) naisen mietteitä.

[/quote]

Ihgua: suru on vaihe joka jätetään taakse ja jatketaan. No ei ole noin. Lapseni kuoli, eikä surua vaan jätetä johonkin taakse ja "jatketa".

Sinä vaan täytät elämääsi tekemällä ja huomaamalla että olet iloinen/onnellinen jostain asioista kun hyväksyt tapahtuneen ja se on hyvä niin. Muttei surua vaan jätä taakseen, älä puhu kaikkien puolesta. *****

Kiitos ap, nostan sinulle hattua. Minun tragediani on sellainen, että en saanut koskaan tytärtä. Ei tietenkään verrattavissa lapsettomuuteen, mutta samankaltaisia tunteita tässä varmasti käy läpi. Minä en ole päässyt vielä omalla kohdallani ylitse tästä menetyksestä, että minulla ei ole omaa tyttöä (minulla on 5 poikaa) ja toisaalta sinä olet päässyt ylitse paljon pahemmasta. Mietin ja pohdin mistä se voisi johtua.

Ehkä siitä, että olet jollaintavalla kuitenkin alitajuisesti aina tiennyt, että et välttämättä niitä lapsia saa ja jotenkin siellä ajatusten pohjamudissa ollut aina valmistautunut siihen? Siksi pääsit noinkin isosta menetyksestä ylitse. 

Omalla kohdallani oletin saavani paljon lapsia, sillä koko sukumme on ollut erittäin hedelmällinen (vaikka tietystikään siihen ei saisi luottaa). Ja tiesin tekeväni paljon lapsia, niin pidin sitä itsestään selvänä, että saan myös ainakin yhden tyttären. Minulle tämä tyttärettömyys on siis tavallaan aivan "puun takaa" tullut juttu. lapsettomuudesta en varmaan olisi selvinnyt hengissä. 

Mutta minusta sinä olet siinä mielessä onnekas, että pystyt onnelliseen elämään tahattomasta lapsettomuudesta huolimatta. Minä olen niin vajavainen, että en ole löytänyt vielä onnellisuuttani takaisin, vaikka olen saanut monta ihanaa poikalasta. Minulta puuttuu se palanen vieläkin...

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 13:23"]

Minusta kirjoituksesi vaikutti katkeralta ja omahyväiseltä. Sinun lapsettomuustarinasi on tuollainen, mutta oletko koskaan miettinyt, millaiseksi se muuttuu 10v kuluttua, kun mies löytää uuden naisen ja perustaa perheen. Sitäkin kun tapahtuu hyvin usein! Silloin nainen on sekä lapseton että puolisoton ja miehellä on molemmat. Siinä jos missä on varsinainen katkeruuden paikka, jonka toivottavasti suret pois samalla tavalla nopeasti miettimättä lainkaan, että edessäsi voi olla vaikka 40 hyvin yksinäistä vuotta.

Saat elää ja surra juuri niin kuin tahdot, mutta älä opeta muille oikeaa tapaa elää lapsettomuutensa kanssa!

[/quote]

Tähän kommentoisin, että lapsen tekeminen ja perhe-elämä ei ole mikään tae elämästä, joka ei ole yksinäinen. Ystäväni, kuusikymppinen nainen, eli lapsilleen ja miehelleen ja on kertomansa mukaan ollut hyvin onnellinen tuolloin. SIttemmin erosivat, lapset asuvat kaukana. Hän on ajoittain todella kitkerä siitä, että "lupaus" erilaisesta elämästä eläkeikää lähestyessä ei toteutunut. Mielestäni on kuitenkin aika hyvin selvinnyt ja täyttää elämäänsä muulla, mutta se on vieläkin ison työn takana.

Olen itse tahattomasti lapseton, miehetön vähän alle 40-vuotias nainen. Olen ihan sinut tilanteeni kanssa ja koska minulla ei tule olemaan perhe-elämää, käytän paljon aikaa lapsellisten ja lapsettomien ystävien kanssa, ja toki myös jälkikasvun. Olen elämääni tyytyväinen, ajoittain hyvinkin onnellinen: tämä on se, mitä minulla on, ja tämän kanssa aion elää hyvän elämän. 

Kaikki eivät ole onnellisia missään tilanteissa, osa vain joillain edellytyksillä, minä ja ap niillä korteilla, jotka saimme. Toivottavasti myös ystäväni jonain päivänä.

Mielestäni aloittajalla oli siis hyvä pointti. Ja todella, kuulostaa erittäin takapajuiselta ja kauhealta, että perheetön nainen eläisi vain "yksinäistä elämää 40 vuotta", ihan kuin ihmisen ainoa tapa olla olemassa muiden elämässä olisi äitiys/parisuhde, etenkin ensimmäinen noista. Kaikki eivät edes äitiyttä kaipaa ja elävät ihan täyden elämän.

P.s toinen ystäväni, vanhustenhoitaja, on kertonut aika karuja tarinoita siitä, miten onnelliseksi lapset tekevät vanhuksena. Tai sitten eivät. Varmaankin on todennäköisempää, että lapsia tehnyt ei tunne itseään yksinäiseksi, mutta sen varaan on turha laskea kaikkea.

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 13:23"]

Miksi sinulla on kiire päästä surusta yli? Jos sinulla olisi ollut lapsi sylissäsi  ja hän olisi menehtynyt, niin ajattelisitko, että ripeä sureminen ja siinä se, kyllä se nyt lapsen menettäminen täytyy parissa vuodessa osata loppuun surra ja ryhtyä elämään uutta elämää.

Minusta kirjoituksesi vaikutti katkeralta ja omahyväiseltä. Sinun lapsettomuustarinasi on tuollainen, mutta oletko koskaan miettinyt, millaiseksi se muuttuu 10v kuluttua, kun mies löytää uuden naisen ja perustaa perheen. Sitäkin kun tapahtuu hyvin usein! Silloin nainen on sekä lapseton että puolisoton ja miehellä on molemmat. Siinä jos missä on varsinainen katkeruuden paikka, jonka toivottavasti suret pois samalla tavalla nopeasti miettimättä lainkaan, että edessäsi voi olla vaikka 40 hyvin yksinäistä vuotta.

Saat elää ja surra juuri niin kuin tahdot, mutta älä opeta muille oikeaa tapaa elää lapsettomuutensa kanssa!

[/quote]

Millä tavalla ajattelet että minulla on kiire käydä tuota prosessia läpi? Aloimme yrittämään lasta kun olin 22-vuotias, hoidoissa ja yrittämisessä kesti useampi vuosi. Menimme adoptiojonoon kun olin 25v ja odottelimme sen parisen vuotta kunnes jäädytimme hakemuksen ja olin 27v. Siitäkin kesti vielä pari vuotta, että suru on hälventynyt ja kerron olevani nyt suurimmaksi osaksi onnellinen. Siis 7 vuotta. Eikö 7 vuotta sinusta ole jo sellainen aika, että sen jälkeen ihminen saa jo päästää surun menemään, jatkaa elämäänsä? Toinen vaihtoehto olisi muuttaa sureminen surussa rypemiseksi, mutta sitä en halunnut.

Mieheni on nyt 35-vuotias, 10 vuoden kuluttua siis 45v. Jos hän silloin katsoo parhaaksi nostaa kytkintä ja perustaa perhe toisen naisen kanssa niin sehän on hänen valintansa. Hienoa, jos hän siinä onnistuu. En tuntisi katkeruutta siitä että hän saisi perheen, surisin vaan elämänkumppanin menetystä. Meille lapsettomuus on ollut yhteinen asia, se terve osapuoli ei siis meidän tapauksessa ole ajatellut miten hän ei saanut perhettä, vaan miten me emme saaneet perhettä.

ap.

Minua mietityttää se, että olet raskautunut luomusti 23-, 24- ja 25-vuotiaana ja raskaudet ovat menneet kesken. Miksi ihmeessä et ole saanut tähän tutkimuksia ja hoitoja? Eikö kolmen keskenmenon jälkeen yleensä tutkita, missä on vika ja pääse jonkinlaisen hoidon piiriin? Minusta raskautumisasteesi on ollut melko hyvä noina vuosina, esim. ystäväni, jolla ei ole mitään ongelmia raskautumisessa (tutkittu) on saanut 10 vuoden yrityksen aikana kaksi lasta ja raskautunut siis tasan kahdesti.

Toki tämän jälkeen et ole tullut raskaaksi ja selvästi jonkinlaiset hoidot olisi teille tarpeen, jos lasta todella haluaisitte. Itse en näe yhtä ivf-hoitoa ja kahta pasia kovin suurena yrittämisenä, mutta myönnän, että hoidot ovat rankkoja. Minulle tehtiin neljä ivf:ää ja 7 pasia ja vasta sitten tärppäsi. En ole koskaan raskautunut luomusti.

Jokainen tietysti tietää, mitkä ovat ne rajat ja miten kauan voi yrittää. Minulla oli ikää 5 vuotta enemmän, kun lasta aloimme yrittämään ja lapsen sain vasta viiden vuoden hoitojen jälkeen. Koen, että oli rankkaa ja että en ehkä pystyisi hommaan uudestaan mutta että oli ehdottoman tärkeää käydä tämä tie (tietysti kun tuloskin oli hyvä mutta koin samoin kesken hoitojenkin). Meilläkin laitettiin lopulta raja, miten kauan hoitoja yritämme ja itse asiassa viimeisen ivf:n viimeinen pas tärppäsi, tämän jälkeen olisimme lopettaneet.

Jotenkin ihmettelen nopeutta ja hoitojen järeyttä sinun kohdallasi. Selvästi raskauden jatkuminen on se ongelma, joten kevyemmilläkin hoidoilla voisi helposti tärpätä esim. clomeilla, kun niitä käyttäisi säännöllisesti pidempään. Sen sijaan raskauden kestoa pitäisi tukea, tietääkseni siihen on monenlaisia keinoja. En jotenkin jaksa uskoa, ettet raskautuisi vielä luomusti, kun jo kolme kertaa sen olet tehnyt.

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 13:44"]

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 12:48"]

Tahdon pohdiskella tätä aihetta nuoren, tahattomasti lapsettoman naisen näkökulmasta. Puhutaan kuin tahaton lapsettomuus olisi suuri tragedia, kuin tahattomasti lapsettoman ihmisen elämästä jäisi aina puuttumaan palanen. Ei pidä paikkaansa.

Tapasin mieheni 21-vuotiaana. Aloimme seurustella nopeasti ja puhuimme avoimesti heti suhteen alussa mm. perheen perustamisesta. Oli selvää, että kummatkin halusivat. Oli tiedossa, että minä en ovuloinut sillä minulla oli eräs sairaus joka vaikutti niin että hormonitasoni olivat jatkuvasti päin prinkkalaa ja lisäksi minulla oli monirakkulaiset munasarjat. Lääkärit olivat antaneet hyvän ennusteen raskautua lääkkeiden tai hoitojen avulla, mutta itse olin epävarma.

Olin 22-vuotias, kun menimme kihloihin. Muutimme yhteen ja hyvin pian aloimme yrittää lasta, koska oli epävarmaa kauanko tässä prosessissa nyt menisi. Kun ensimmäiset puoli vuotta oli kulunut ja en ollut raskautunut, aavistelin ettei tästä tulisi helppoa.

Vuoden yrittämisen jälkeen menimme Väestöliiton lapsettomuusklinikalle josta sainkin Clomifenit. Clomifen + Lugesteron avusteisesti yritimme 3 kuukautta, kunnes lääkäri oli sitä mieltä että laittaa lähetteen lapsettomuushoitojen suunnitteluun yliopistolliseen sairaalaan, aloitettaisiin inseminaatioilla. Miehen sperma tutkittiin ja mies oli ok, syyksi tarkentui minun sairauteni.

Pääsimmekin isoon sairaalaan ensikäynnille. Melko pian tehtiin peräkkäin 2 inseminaatiota (Clomifen+Puregon+Pregnyl ja sen jälkeen Luget käyttöön), jotka tuloksettomia. Päätimme, ettemme yritä enempää vaan siirrymme ivf-jonoon.

Ivf-jonossa tulin raskaaksi luonnollisesti, mutta raskaus meni kesken ihan alussa (ilmeisesti kemiallinen)

Kun olin 24-vuotias, aloitin sumuttelut ivf-hoitoa varten (Suprecur). Minun olisi pitänyt aloittaa pistokset (Gonal-F), mutta ei kuulunut kuukautisia. Tein raskaustestin ja olin taas raskaana, raskaus oli alkanut Suprecurin aikana. Tämä eteni hiukan pidemmälle, kunnes sitten 6. raskausviikolla todettiin ultrassa keskenmeno.

2 kuukautta eteenpäin, saatiin tehtyä ivf-hoito loppuun. Punktiossa hyvä saalis ja kohtuun laitettiinkin hyvä alkio. Mutta sieltä se vuoto taas saapui muutaman viikon kuluttua, alkio ei kiinnittynyt. Tehtiin tuon jälkeen vielä 2 pas:sia ja sama tulos.

25-vuotiaana päätin, että ei enää hoitoja mutta jos niin hyvä tuuri kävisi että kotona tärppäisi ja raskaus jatkuisi, niin se olisi tervetullutta. Puolittain odotin jotakin tapahtuvaksi. Tulinkin raskaaksi vielä kerran, mutta raskaus meni kesken viikoilla 7+2.

Menimme naimisiin, suhde pysyi kuitenkin vakaana ja suhteellisen onnellisena vaikka lapsettomuus siihen vaikuttikin.

Aloimme miettiä adoptiojonoa, olinhan nyt siihen sopivan ikäinenkin ja saisimme adoptoida kun olimme nyt aviopari. Varasimme ajan adoptioneuvontaan, kävimme neuvonnassa, täytimme kaikki kaavakkeet ja sosiaalityöntekijät tekivät kotikäynnin. Kyseessä oli kotimainen adoptio. Sitten alkoi odottelu. Odottelun aikana oli pakko käydä lapsettomuusprosessia läpi pään sisällä. Luvattiin, luvattiin mutta lasta ei kuulunut.

En jaksa tarkentaa että mitä kaikkea silloin pääni sisällä liikkui, mutta loppujen lopuksi tulimme siihen lopputulokseen että adoptioprosessi pitkitti vain surua ja olimme saaneet jo niin paljon tyhjiä lupauksia että katsoimme parhaaksi jäädyttää hakemuksen. Pois emme sitä vetäneet vielä kokonaan.

Kovalla työllä olen päässyt tähän, että nyt voin sanoa olevani onnellinen. Olen onnekas ja minulla on kaikkea sitä mitä haluan, vaikka en koskaan saanutkaan lapsia. Joskus sitä tavoittelee jotain niin kovasti, että unohtaa itsensä ja tekee itsensä onnettomaksi. Surra saa, mutta surun ei tarvitse kestää loputtomiin. Lapsettomuus ei ole mikään tragedia, kun kykenee löytämään sen kaiken muun hyvän mitä omassa elämässä on. Suru on luonnollista, mutta joskus kannattaa miettiä pitkittääkö sitä itse tiedostamattaan. Suru on vaan vaihe, joka jätetään taakse ja jatketaan. Minä en väitä etten olisi surrut. Pahimmissa vaiheissa (tuloksettomat hoidot ja keskenmenot) oksensin ja sain paniikkikohtauksia. Mutta jatkoin eteenpäin.

Tässäpä nykyään 29-vuotiaan (onnellisen) naisen mietteitä.

[/quote]

Ihgua: suru on vaihe joka jätetään taakse ja jatketaan. No ei ole noin. Lapseni kuoli, eikä surua vaan jätetä johonkin taakse ja "jatketa".

Sinä vaan täytät elämääsi tekemällä ja huomaamalla että olet iloinen/onnellinen jostain asioista kun hyväksyt tapahtuneen ja se on hyvä niin. Muttei surua vaan jätä taakseen, älä puhu kaikkien puolesta. *****

[/quote]

Suruprosessin pituus on jokaiselle yksilöllinen, sitä en ole kieltänyt missään vaiheessa. Sinä selkeästi vielä suret, etkä ole valmis sitä tapahtunutta jättämään taakse. Missä kohdin sanoin että niin pitäisi? Kun kuluu vuosia, suru varmasti hellittää vaikket koskaan pysty tuollaista unohtamaankaan. Ainakin niin toivon sinun vuoksesi. En ole minkään sortin uskovainen, mutta uskon silti jollain tavalla että lapsesi ymmärtää, antaa anteeksi ja rakastaa sinua vaikka jatkat elämässäsi eteenpäin. Koska se ei tarkoita että unohtaisit ja hylkäisit hänen muistonsa.

ap.

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 14:21"]

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 13:44"]

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 12:48"]

Tahdon pohdiskella tätä aihetta nuoren, tahattomasti lapsettoman naisen näkökulmasta. Puhutaan kuin tahaton lapsettomuus olisi suuri tragedia, kuin tahattomasti lapsettoman ihmisen elämästä jäisi aina puuttumaan palanen. Ei pidä paikkaansa.

Tapasin mieheni 21-vuotiaana. Aloimme seurustella nopeasti ja puhuimme avoimesti heti suhteen alussa mm. perheen perustamisesta. Oli selvää, että kummatkin halusivat. Oli tiedossa, että minä en ovuloinut sillä minulla oli eräs sairaus joka vaikutti niin että hormonitasoni olivat jatkuvasti päin prinkkalaa ja lisäksi minulla oli monirakkulaiset munasarjat. Lääkärit olivat antaneet hyvän ennusteen raskautua lääkkeiden tai hoitojen avulla, mutta itse olin epävarma.

Olin 22-vuotias, kun menimme kihloihin. Muutimme yhteen ja hyvin pian aloimme yrittää lasta, koska oli epävarmaa kauanko tässä prosessissa nyt menisi. Kun ensimmäiset puoli vuotta oli kulunut ja en ollut raskautunut, aavistelin ettei tästä tulisi helppoa.

Vuoden yrittämisen jälkeen menimme Väestöliiton lapsettomuusklinikalle josta sainkin Clomifenit. Clomifen + Lugesteron avusteisesti yritimme 3 kuukautta, kunnes lääkäri oli sitä mieltä että laittaa lähetteen lapsettomuushoitojen suunnitteluun yliopistolliseen sairaalaan, aloitettaisiin inseminaatioilla. Miehen sperma tutkittiin ja mies oli ok, syyksi tarkentui minun sairauteni.

Pääsimmekin isoon sairaalaan ensikäynnille. Melko pian tehtiin peräkkäin 2 inseminaatiota (Clomifen+Puregon+Pregnyl ja sen jälkeen Luget käyttöön), jotka tuloksettomia. Päätimme, ettemme yritä enempää vaan siirrymme ivf-jonoon.

Ivf-jonossa tulin raskaaksi luonnollisesti, mutta raskaus meni kesken ihan alussa (ilmeisesti kemiallinen)

Kun olin 24-vuotias, aloitin sumuttelut ivf-hoitoa varten (Suprecur). Minun olisi pitänyt aloittaa pistokset (Gonal-F), mutta ei kuulunut kuukautisia. Tein raskaustestin ja olin taas raskaana, raskaus oli alkanut Suprecurin aikana. Tämä eteni hiukan pidemmälle, kunnes sitten 6. raskausviikolla todettiin ultrassa keskenmeno.

2 kuukautta eteenpäin, saatiin tehtyä ivf-hoito loppuun. Punktiossa hyvä saalis ja kohtuun laitettiinkin hyvä alkio. Mutta sieltä se vuoto taas saapui muutaman viikon kuluttua, alkio ei kiinnittynyt. Tehtiin tuon jälkeen vielä 2 pas:sia ja sama tulos.

25-vuotiaana päätin, että ei enää hoitoja mutta jos niin hyvä tuuri kävisi että kotona tärppäisi ja raskaus jatkuisi, niin se olisi tervetullutta. Puolittain odotin jotakin tapahtuvaksi. Tulinkin raskaaksi vielä kerran, mutta raskaus meni kesken viikoilla 7+2.

Menimme naimisiin, suhde pysyi kuitenkin vakaana ja suhteellisen onnellisena vaikka lapsettomuus siihen vaikuttikin.

Aloimme miettiä adoptiojonoa, olinhan nyt siihen sopivan ikäinenkin ja saisimme adoptoida kun olimme nyt aviopari. Varasimme ajan adoptioneuvontaan, kävimme neuvonnassa, täytimme kaikki kaavakkeet ja sosiaalityöntekijät tekivät kotikäynnin. Kyseessä oli kotimainen adoptio. Sitten alkoi odottelu. Odottelun aikana oli pakko käydä lapsettomuusprosessia läpi pään sisällä. Luvattiin, luvattiin mutta lasta ei kuulunut.

En jaksa tarkentaa että mitä kaikkea silloin pääni sisällä liikkui, mutta loppujen lopuksi tulimme siihen lopputulokseen että adoptioprosessi pitkitti vain surua ja olimme saaneet jo niin paljon tyhjiä lupauksia että katsoimme parhaaksi jäädyttää hakemuksen. Pois emme sitä vetäneet vielä kokonaan.

Kovalla työllä olen päässyt tähän, että nyt voin sanoa olevani onnellinen. Olen onnekas ja minulla on kaikkea sitä mitä haluan, vaikka en koskaan saanutkaan lapsia. Joskus sitä tavoittelee jotain niin kovasti, että unohtaa itsensä ja tekee itsensä onnettomaksi. Surra saa, mutta surun ei tarvitse kestää loputtomiin. Lapsettomuus ei ole mikään tragedia, kun kykenee löytämään sen kaiken muun hyvän mitä omassa elämässä on. Suru on luonnollista, mutta joskus kannattaa miettiä pitkittääkö sitä itse tiedostamattaan. Suru on vaan vaihe, joka jätetään taakse ja jatketaan. Minä en väitä etten olisi surrut. Pahimmissa vaiheissa (tuloksettomat hoidot ja keskenmenot) oksensin ja sain paniikkikohtauksia. Mutta jatkoin eteenpäin.

Tässäpä nykyään 29-vuotiaan (onnellisen) naisen mietteitä.

[/quote]

Ihgua: suru on vaihe joka jätetään taakse ja jatketaan. No ei ole noin. Lapseni kuoli, eikä surua vaan jätetä johonkin taakse ja "jatketa".

Sinä vaan täytät elämääsi tekemällä ja huomaamalla että olet iloinen/onnellinen jostain asioista kun hyväksyt tapahtuneen ja se on hyvä niin. Muttei surua vaan jätä taakseen, älä puhu kaikkien puolesta. *****

[/quote]

Suruprosessin pituus on jokaiselle yksilöllinen, sitä en ole kieltänyt missään vaiheessa. Sinä selkeästi vielä suret, etkä ole valmis sitä tapahtunutta jättämään taakse. Missä kohdin sanoin että niin pitäisi? Kun kuluu vuosia, suru varmasti hellittää vaikket koskaan pysty tuollaista unohtamaankaan. Ainakin niin toivon sinun vuoksesi. En ole minkään sortin uskovainen, mutta uskon silti jollain tavalla että lapsesi ymmärtää, antaa anteeksi ja rakastaa sinua vaikka jatkat elämässäsi eteenpäin. Koska se ei tarkoita että unohtaisit ja hylkäisit hänen muistonsa.

ap.

[/quote]

Miksi oletat, että surun takia ei jatketa elämässä eteenpäin? Sinulla on outo käsitys ihmisten tunteista. Jos itse käperryitkin suruusi ja oksentelit sitä fyysisesti ulos ja sen jälkeen koteloit sisällesi jatkuvaksi pahaksi oloksi, niin muut eivät tee niin. Surusta huolimatta voi elää elämäänsä, se ei ole kaikki. Vaikutat ihmiseltä, jolle on olemassa kerrallaan vain yksi ainoa asia ja kun tulee uusi, entiset "unohdetaan" ja se jos mikä aiheuttaa vakavia tunnelukkoja myöhemmin.

[quote author="Vierailija" time="29.12.2013 klo 14:19"]

Minua mietityttää se, että olet raskautunut luomusti 23-, 24- ja 25-vuotiaana ja raskaudet ovat menneet kesken. Miksi ihmeessä et ole saanut tähän tutkimuksia ja hoitoja? Eikö kolmen keskenmenon jälkeen yleensä tutkita, missä on vika ja pääse jonkinlaisen hoidon piiriin? Minusta raskautumisasteesi on ollut melko hyvä noina vuosina, esim. ystäväni, jolla ei ole mitään ongelmia raskautumisessa (tutkittu) on saanut 10 vuoden yrityksen aikana kaksi lasta ja raskautunut siis tasan kahdesti.

Toki tämän jälkeen et ole tullut raskaaksi ja selvästi jonkinlaiset hoidot olisi teille tarpeen, jos lasta todella haluaisitte. Itse en näe yhtä ivf-hoitoa ja kahta pasia kovin suurena yrittämisenä, mutta myönnän, että hoidot ovat rankkoja. Minulle tehtiin neljä ivf:ää ja 7 pasia ja vasta sitten tärppäsi. En ole koskaan raskautunut luomusti.

Jokainen tietysti tietää, mitkä ovat ne rajat ja miten kauan voi yrittää. Minulla oli ikää 5 vuotta enemmän, kun lasta aloimme yrittämään ja lapsen sain vasta viiden vuoden hoitojen jälkeen. Koen, että oli rankkaa ja että en ehkä pystyisi hommaan uudestaan mutta että oli ehdottoman tärkeää käydä tämä tie (tietysti kun tuloskin oli hyvä mutta koin samoin kesken hoitojenkin). Meilläkin laitettiin lopulta raja, miten kauan hoitoja yritämme ja itse asiassa viimeisen ivf:n viimeinen pas tärppäsi, tämän jälkeen olisimme lopettaneet.

Jotenkin ihmettelen nopeutta ja hoitojen järeyttä sinun kohdallasi. Selvästi raskauden jatkuminen on se ongelma, joten kevyemmilläkin hoidoilla voisi helposti tärpätä esim. clomeilla, kun niitä käyttäisi säännöllisesti pidempään. Sen sijaan raskauden kestoa pitäisi tukea, tietääkseni siihen on monenlaisia keinoja. En jotenkin jaksa uskoa, ettet raskautuisi vielä luomusti, kun jo kolme kertaa sen olet tehnyt.

[/quote]

Minulta tutkittiin kyllä jotain veren hyytymistekijöitä yms. verikokein keskenmenojen takia, mutta olivat kunnossa. Niin ja luget olivat käytössä raskauksissa, mutta eivät siis auttaneet. Mitään alkioliimaahan ei vielä toistaiseksi ole keksitty, joilla raskaus saataisiin jatkumaan jos on aina siitä kyse ettei pysy kyydissä. Voi olla mahdollista että raskautuisin vielä luomusti, mutta en seuraa näitä asioita ja kiertoani enää niin kellontarkasti. Jos kävisi niin että kuukautiset olisi tosissaan myöhässä ja testi plussaa, niin luultavasti luget aloittaisin mutta en olisi kovin toiveikas koska eivät ole auttaneet edellisilläkään kerroilla.

Tottakai olisi ollut mahdollisuus teettää lisää ivf-hoitoja vaikkapa jossain klinikalla, mutta tiedän ettei siihen itsellä olisi ollut voimavaroja. Minulle riitti se yksi ivf ja ne passit. Kaikilla on oma rajansa, 7 yritykseen en olisi kyennyt.

ap.

Numero 19, en jaksa enää kopioida koko rimpsua mutta: Ajattelen niin että voihan surun kanssa jatkaa elämistä. Se on vaan monin verroin raskaampaa kun asian loppuun vieminen, surun lopullinen käsittely ja jatkaminen sitten ilman surua. Ja se että jatkaa ilman surua ei tarkoita että pitäisi unohtaa kokonaan. Minä en ole unohtanut lapsettomuushoitoja, keskenmenoja ja lapsen yrittämistä, se on aina osa minua. Mutta olen lopettanut suremisen. Et sinäkään lapsen kuolemaa varmasti ikinä unohda, mutta joku päivä et enää sure.

ap.