Lue keskustelun säännöt.
Sinä joka ajattelet että vela joskus katuu tai muuttaa mielensä, eikä ajattele tarpeeksi minkälaista elämä on vanhana
08.10.2020 |
En itse ymmärrä tällaista pelossa elämistä. Olen kohdannut elämässäni asioita, isojakin, joita kadun. Mutta mulla on täysin vieras ajatus, että se merkitsisi jotain ihan kamalan mullistavaa nykyelämässäni. Menneet on menneitä ja nyt on nyt. Teen aina onnen niistä aineksista joita minulla on, enkä vatvo jossain mitä minulla ei ole.
Koko perheen, lapsien ja aviomiehenkin jopa kuolemasta voi selvitä, ja kokea itsensä onnelliseksi. Terveet ihmiset voivat mielestäni surra ja katua jotain, mutta pääsevät kyllä yli ja elävät onnellista elämää.
En pelkää asioiden katumista. En pelkää mielen muuttumista. Mikä sinua siinä niin ahdistaa? Kannattaa myös muistaa, että velat suunnittelevat keski-ikää ja vanhuutta sellaisena, että siellä ei ole lapsia. Pitkän aikavälin kartta päässämme voi toki pikselöityä hormonien tms. vuoksi, mutta mulla on elämäni loppuuan asti vaan ja ainoastaan lapsivapaita suunnitelmia.
Te olette nähneet tulevaisuutenne perheen kautta. Ja nyt se ajatus lapsettomuudesta on tyhjyyttä, ja luulette että sama on meillä. Eikö ole hieman keskenkasvuista projisoida omia pelkojaan muihin ja rajattomuutta yrittää sovitella niitä meidän muiden ylle?
Ei muuta, kiitokset.
Kommentit (85)
Vierailija kirjoitti:
En tiedä muista, mutta itse olin tai ajattelin olevani vela 10 vuotta.
Sitten kun ikä alkoi olla 30 aloin mietiskellä asiaa, kun tiedosti että jossain kohtaa naisena ei enää ole mahdollista lasta saada. En vanhuutta kyllä miettinyt mutta yleisesti että mitä haluan elämältä.
Lopputuloksena nyt on sitten kaksi lasta. Ei kaduta.
Ei kaikille käy näin, mutta mulla muuttui mieli. Ehkä en ollut oikea vela, mutta muistan kyllä miettineeni miten joku jaksaa lapsia kun ne säheltää ja haluaa huomiota jatkuvasti.
Itse uskon, että se ettei jaksa lapsia on keskenkasvuisuutta. Ja olen varma että omiaan jaksaa. En kestä 99% muista ihmisistä muutenkaan tai jaksaisi heitä ympärilläni koko ajan. Mutta esim mieheni on ihan eri juttu. Miksei lapseni olisi? Jos lapsettomuuspäätös on ollut tällaisten varassa niin varmasti voikin katua. Mutta se ei ollut pointtini vaan se, että mitä sitten jos katuu? Mitä väliä sillä on? Ihminen mukautuu ja löytää onnen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän yleisen tason off topiccia, liittyy kuitenkin tavallaan aiheeseen:
Itse ihmettelen aina sitä, kun jotkut perustelevat elämänvalintojaan niin, että jos tekisin tai en tekisi näin niin katuisin asiaa kuolinvuoteellani. Ok. Entä ne vuodet ennen sitä hetkeä kun olet kuolinvuoteellasi? Eikö niillä ole merkitystä ja arvoa? Miksi juuri se hetki kuolinvuoteella ylittää kaiken muun? Sehän on yhtä ohimenevä hetki kuin kaikki muutkin hetket elämässä.
Minä en koskaan tee sellaisia valintoja, jotka aiheuttaisivat minulle pitkäaikaista kärsimystä tässä hetkessä, vain jotta voisin olla kuolinvuoteella tyytyväinen.
Tässä puhutaan aika perustavalaatuisesta asiasta, sitä ei voi verrata oikeastaan mihinkään muuhun mitä elämässään voi tehdä. Se ei ole käymättä jäänyt italiankurssi tai edes väärä ammatinvalinta. Puhutaan elämän itsensä jatkamisesta, kokonaisen uuden ihmisen luomisesta kaikkine asioineen mitä siihen liittyy. Ei se toki pelkkää onnea ja autuutta ole, koska mitään oikeasti arvokasta ei saa helpolla. Mutta se on rajallisen olennon ydintoimintoja ja siinä on omat palkintonsa, ei kai sitä muuten kukaan tekisi. Enkä tarkoita että ihminen olisi vaarassa mennä sukupuuttoon, vaan sitä että miten valtavasta asiasta ja kokemuksesta on kyse.
Siksi se vähän mietityttää, kun joku parikymppisenä tai kolmekymppisenäkin kovin varmana toitottaa, ettei halua tätä asiaa elämäänsä. Lisäksi nykymaailmassa on niin valtavasti kaikenlaista melua ja valoa, että ihminen voi helposti hairahtua jahtaamaan vääriä asioita, osittain siksi kai on niin paljon ahdistusta ja mielenterveyden ongelmia. Syntyvyys laskee ja onnellisuus laskee, ei välttämättä ole kausaatiota mutta pistäähän se ajattelemaan.
Mutta toki jokainen tekee omat valintansa, ei kukaan ole asemassa jossa voisi sanoa miten toisen kuuluu ne tehdä. Minun on helppo puhua, itselläni on tähän mennessä lapsen kanssa ollut vain mitättömiä ja tavallisia pikkumurheita, ei edes maininnan arvoisia elämän kaaressa. Mutta vaikka sen osalta menisi tulevaisuudessa vielä aivan perseelleen, silti mieluummin vanhana kiroaisin sitä, kuin miettisin että miltähän se tuntuu kun on lapsia, kun on vanhempi.
Siinä vaiheessa kun minä olen 85v jos sinne asti elän. On kaikki lapseni yli 60v. Todennäköisesti vähintään yksi on kuollut. Olemme kaikki monisairaita. Ihan oikeasti. Onpa ihana tulevaisuudenkuva. Pelkkää kipua ja kurjuutta moninkertaisesti sekä menetyksiä. Enemmän tuntuu siltä, että paska iskee tuulettimeen loppuelämässä moninkertaisesti kun meni hankkimaan lapset sen sijaan että olisi jäänyt lapsettomaksi ja välttyisi kaikelta tuskalta.
Vierailija kirjoitti:
Tässä puhutaan aika perustavalaatuisesta asiasta, sitä ei voi verrata oikeastaan mihinkään muuhun mitä elämässään voi tehdä. Se ei ole käymättä jäänyt italiankurssi tai edes väärä ammatinvalinta. Puhutaan elämän itsensä jatkamisesta, kokonaisen uuden ihmisen luomisesta kaikkine asioineen mitä siihen liittyy. Ei se toki pelkkää onnea ja autuutta ole, koska mitään oikeasti arvokasta ei saa helpolla. Mutta se on rajallisen olennon ydintoimintoja ja siinä on omat palkintonsa, ei kai sitä muuten kukaan tekisi. Enkä tarkoita että ihminen olisi vaarassa mennä sukupuuttoon, vaan sitä että miten valtavasta asiasta ja kokemuksesta on kyse.
Siksi se vähän mietityttää, kun joku parikymppisenä tai kolmekymppisenäkin kovin varmana toitottaa, ettei halua tätä asiaa elämäänsä. Lisäksi nykymaailmassa on niin valtavasti kaikenlaista melua ja valoa, että ihminen voi helposti hairahtua jahtaamaan vääriä asioita, osittain siksi kai on niin paljon ahdistusta ja mielenterveyden ongelmia. Syntyvyys laskee ja onnellisuus laskee, ei välttämättä ole kausaatiota mutta pistäähän se ajattelemaan.
Mutta toki jokainen tekee omat valintansa, ei kukaan ole asemassa jossa voisi sanoa miten toisen kuuluu ne tehdä. Minun on helppo puhua, itselläni on tähän mennessä lapsen kanssa ollut vain mitättömiä ja tavallisia pikkumurheita, ei edes maininnan arvoisia elämän kaaressa. Mutta vaikka sen osalta menisi tulevaisuudessa vielä aivan perseelleen, silti mieluummin vanhana kiroaisin sitä, kuin miettisin että miltähän se tuntuu kun on lapsia, kun on vanhempi.
Sinulle lapsen saaminen on arvokasta, minulle elämä ilman lasta on arvokasta. Kumpi on enemmän oikeassa? Jotenkin tekstistäsi saa sen käsityksen, että sinun näkemyksesi olisi ”se oikea”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vähän yleisen tason off topiccia, liittyy kuitenkin tavallaan aiheeseen:
Itse ihmettelen aina sitä, kun jotkut perustelevat elämänvalintojaan niin, että jos tekisin tai en tekisi näin niin katuisin asiaa kuolinvuoteellani. Ok. Entä ne vuodet ennen sitä hetkeä kun olet kuolinvuoteellasi? Eikö niillä ole merkitystä ja arvoa? Miksi juuri se hetki kuolinvuoteella ylittää kaiken muun? Sehän on yhtä ohimenevä hetki kuin kaikki muutkin hetket elämässä.
Minä en koskaan tee sellaisia valintoja, jotka aiheuttaisivat minulle pitkäaikaista kärsimystä tässä hetkessä, vain jotta voisin olla kuolinvuoteella tyytyväinen.
Nykyaikana ei edes välttämättä ole mitään "kuolinvuodetta" missä mitään miettiä. Äkkikuolema kun sydän pettää, aivot epäkunnossa infarktin takia, dementian sumussa tai morfiinipöllyssä.
Vierailija kirjoitti:
Tässä puhutaan aika perustavalaatuisesta asiasta, sitä ei voi verrata oikeastaan mihinkään muuhun mitä elämässään voi tehdä. Se ei ole käymättä jäänyt italiankurssi tai edes väärä ammatinvalinta. Puhutaan elämän itsensä jatkamisesta, kokonaisen uuden ihmisen luomisesta kaikkine asioineen mitä siihen liittyy. Ei se toki pelkkää onnea ja autuutta ole, koska mitään oikeasti arvokasta ei saa helpolla. Mutta se on rajallisen olennon ydintoimintoja ja siinä on omat palkintonsa, ei kai sitä muuten kukaan tekisi. Enkä tarkoita että ihminen olisi vaarassa mennä sukupuuttoon, vaan sitä että miten valtavasta asiasta ja kokemuksesta on kyse.
Siksi se vähän mietityttää, kun joku parikymppisenä tai kolmekymppisenäkin kovin varmana toitottaa, ettei halua tätä asiaa elämäänsä. Lisäksi nykymaailmassa on niin valtavasti kaikenlaista melua ja valoa, että ihminen voi helposti hairahtua jahtaamaan vääriä asioita, osittain siksi kai on niin paljon ahdistusta ja mielenterveyden ongelmia. Syntyvyys laskee ja onnellisuus laskee, ei välttämättä ole kausaatiota mutta pistäähän se ajattelemaan.
Mutta toki jokainen tekee omat valintansa, ei kukaan ole asemassa jossa voisi sanoa miten toisen kuuluu ne tehdä. Minun on helppo puhua, itselläni on tähän mennessä lapsen kanssa ollut vain mitättömiä ja tavallisia pikkumurheita, ei edes maininnan arvoisia elämän kaaressa. Mutta vaikka sen osalta menisi tulevaisuudessa vielä aivan perseelleen, silti mieluummin vanhana kiroaisin sitä, kuin miettisin että miltähän se tuntuu kun on lapsia, kun on vanhempi.
No minä kadun sitä että miksi vein vanhempani siihen yhteen bussiin vuonna 2003. En voi uskoa että voit tuntea samanlaista perustavanlaatuista katumusta. Ap:n pointti on, että normaalijärkiset ihmiset ei jää jumiin menetyksiin tai katumuksiin. Ja tääkin on täysin oletettua että sellainen edes tulisi. Jos koko kognitio onnesta on perustunut kaikkeen muuhun kuin perheellisyyteen vaikka 45 vuotta, niin kyse on kyllä jo melkein mielenterveyden häiriöstä jos tällainen katumus kestää kauan. Ihan kuin yhtäkkiä keksisin vaan katua sitä että en vaikka muuttanut Italiaan viininviljelijäksi. Se oikea eletty elämä ja onnen ja haaveiden kohteet kyllä kantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännästi rinnastat pelon ja katumisen toisiinsa. Ei kai kukaan nyt tuollalailla pelkää tai "elä pelossa" sen vuoksi, että joku toinen on vaikka vela. Mutta kyllä kieltämättä päässä käy, että onkohan jonkun esim. päätös lapsettomuudesta oikeasti harkittu ja mietitty ja todella todettu itselle sopivaksi, vai onko ajauduttu vain ns. muodin mukana. Olen yli 40 ja kyllä ystävissäni on noitakin, jotka katuvat sitä että eivät tehneet lapsia silloin nuorena. Silloin eivät halunneet, osa ilmoitti olevansa velakin, mutta nyt kun alkaa olla jo liian myöhäistä, osalla on mieli muuttunut. Terve ja tasapainoinen ihminen tietenkin sopeutuu olosuhteisiin, mutta ei se tarkoita sitä etteikö voisi silti katua jotain menneitä.
Aina tältä palstalta löytyy niitä lapsellisia, joiden kaverit ”katkerasti katuvat sitä, etteivät tehneet lapsia silloin nuorena”. Niin joo. Jos kovasti lapsia haluaa, kyllä niitä voi vanhempanakin hankkia. Jos taas ei, niin ei hanki. Mikä siinä on ongelma? Kukin eläköön tavallaan.
No ei kyllä voi. :D Ei lapsia "hankita" minkäänikäisinä, koska nuorillakin voi olla syystä tai toisesta vaikeuksia saada lapsia. Ja jossain vaiheessa se lasten saaminen ei ole enää biologisesti edes mahdollista. Näin se vain on.
Vierailija kirjoitti:
Olen nähnyt miten ikääntyvistä huolenpitoa tarvitsevista ihmisistä tulee taakkoja lapsilleen.
En haluaisi olla taakka kenellekään.
En minäkään. Yksi äiti hoitaa monta lasta, monta lasta ei hoida yhtä äitiä... surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jännästi rinnastat pelon ja katumisen toisiinsa. Ei kai kukaan nyt tuollalailla pelkää tai "elä pelossa" sen vuoksi, että joku toinen on vaikka vela. Mutta kyllä kieltämättä päässä käy, että onkohan jonkun esim. päätös lapsettomuudesta oikeasti harkittu ja mietitty ja todella todettu itselle sopivaksi, vai onko ajauduttu vain ns. muodin mukana. Olen yli 40 ja kyllä ystävissäni on noitakin, jotka katuvat sitä että eivät tehneet lapsia silloin nuorena. Silloin eivät halunneet, osa ilmoitti olevansa velakin, mutta nyt kun alkaa olla jo liian myöhäistä, osalla on mieli muuttunut. Terve ja tasapainoinen ihminen tietenkin sopeutuu olosuhteisiin, mutta ei se tarkoita sitä etteikö voisi silti katua jotain menneitä.
Muodin mukana?! Kun tiesin itse 1980-luvulla etten tahdo lapsia, ei mistään vela-ilmiöstä puhuttu mitään. Oletus oli että kaikkihan lapsia haluavat. Ei ainakaan vielä kaduta.
Vierailija kirjoitti:
En edes haluaisi elää kovin vanhaksi muuten kuin siinä tapauksessa, että toimintakyky on tarpeeksi hyvä järkevään itsenäiseen elämään.
Yleisesti arvostan kaikkea elämää, mutta omalle kohdalle en haluaisi sitä laitoksessa makaamista.
Positiivista että arvostat kaikkea elämää, yleensä ne jotka puhuvat laitoksissa makaamisesta yleistävät omat ajatuksensa muihinkin. Että kun hän ei halua elää niin, niin muutkin haluais kuolla siinä tilassa. Se yks locked in-tilaan joutunut entinen malli kirjoitti joskus siitä, ettei elämän mielekkyys ja arvo riipu siitä pystyykö itse toimimaan vai onko toisten autettavana.
(Hoidon laatu asia erikseen)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon nähnyt niin monta kertaa miten vanhemmat jää yksin vanhuuteensa lapsista huolimatta että se on kyllä ihan se ja sama onko lapsia vai ei.
Osa vanhemmista toivoo itse että lapset eivät ryhdy heidän hoitajikseen. Niin isovanhempani kuin vanhempani ovat puhuneet kymmeniä kertoja siitä että kun eivät enää pärjää on edunvalvonnan, kotihoidon ja laitoshoidon aika.
Vierailija kirjoitti:
Mieluummin kadun sitä, etten hankkinut lapsia, kuin sitä, että hankin.
Mulla ajatus oli ehdottomasti päinvastoin.
Koskaanhan ei voi tietää, miten käy, mutta onneksi en hankkimista vielä ole katunut. (Paitsi sen ajan, mitä synnytyksen pahin vaihe kesti. :D)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle on ihan sama, teetkö lapsia vai et. Enkä uhkaile vanhuudella.
Mutta mietin, miksi sinä yhdistät katumisen pelon niin, että ne, joilla on lapsia, pelkäävät että katuisivat lapsettomuutta? Eihän siinä ole. Järkeä, hehän ovat jo saaneet lapsia? Etkö sinä sitten pelkää sitä,e ttä katuisit perheellistymistä? Miksi se ei ole yhtä mitätön ja pkkumainen katumisen aihe, miksei siinÄ pidä vain heittäytyä ja kestää katumus?
Vierailija kirjoitti:
Jännästi rinnastat pelon ja katumisen toisiinsa. Ei kai kukaan nyt tuollalailla pelkää tai "elä pelossa" sen vuoksi, että joku toinen on vaikka vela. Mutta kyllä kieltämättä päässä käy, että onkohan jonkun esim. päätös lapsettomuudesta oikeasti harkittu ja mietitty ja todella todettu itselle sopivaksi, vai onko ajauduttu vain ns. muodin mukana. Olen yli 40 ja kyllä ystävissäni on noitakin, jotka katuvat sitä että eivät tehneet lapsia silloin nuorena. Silloin eivät halunneet, osa ilmoitti olevansa velakin, mutta nyt kun alkaa olla jo liian myöhäistä, osalla on mieli muuttunut. Terve ja tasapainoinen ihminen tietenkin sopeutuu olosuhteisiin, mutta ei se tarkoita sitä etteikö voisi silti katua jotain menneitä.
Kun miettii kuinka paljon isompi joukko on maailman saatossa tehnyt lapsia "muodin mukana" eli "kun se nyt vaan kuuluu elää niin" niin mielestäni se on paljon isompi ongelma kuin se että joku EI tekisi, koska joku muukaan ei.
Tietysti jos ajattelee enemmän mamman oman naiseuden toteuttamisen näkökulmasta tai lisää veronmaksajia - näkökulmasta, niin tietenkin päädytään siihen että kyllä se on vaan parempi kokeilla olisiko ne lapset kumminkin se oma juttu, eihän tiedä jos ei kokeile! Jos taas ajattelee hetkeäkään sen syntyvän yksilön näkökulmasta niin usein voisi olla parempi ettei se joutuisi syntymään tähän maailmaan, saati vanhemmille jotka "kokeili" ettei sitten kaduttaisi vanhana.
Vierailija kirjoitti:
Mulle on ihan sama, teetkö lapsia vai et. Enkä uhkaile vanhuudella.
Mutta mietin, miksi sinä yhdistät katumisen pelon niin, että ne, joilla on lapsia, pelkäävät että katuisivat lapsettomuutta? Eihän siinä ole. Järkeä, hehän ovat jo saaneet lapsia? Etkö sinä sitten pelkää sitä,e ttä katuisit perheellistymistä? Miksi se ei ole yhtä mitätön ja pkkumainen katumisen aihe, miksei siinÄ pidä vain heittäytyä ja kestää katumus?
En ole ihan varma seurasinko ajattelutapaasi mutta yritän vastata sen mukaan mitä itse ymmärsin, korjaa jos ymmärsin väärin.
Näen tämän juurikin samanlaisena ”väärän” elämän pelkona mitä tulee akateemiselle vanhemmalle jonka lapsi haluaa mennä amikseen. Mitään kokemusta ei vanhemmalla ole että näin olisi huono, mutta se tuntuu erilaiselta, alemmaksi arvotetulta ja siltä että nyt menee elämä roskiin ”kadut sitä vielä!” ”et vain tajua elämästä vielä mitään!” ”olet liian nuori ymmärtämään!” Koska itse tietää miten hieno ja mahtava se oma elämä on.
Jos on aina vain nähnyt perheellistymisen itsestäänselvänä ihanuutena niin silloin se epävarmuus jota toiseen projisoi on mielestäni pelkoa. He eivät ole ”uskaltaneet” jäädä lapsettomaksi koska heille lapset merkitsee elämää ja tulevisuutta, ihan hulluutta olisi olla perheellistymättä!
Mielestäni voi perustellusti sanoa että sellaiselle ihmiselle ajatusleikki siitä että ei olisi saanut lapsia, herättää pelkoa. Vielä ehkä enemmän että ei olisi edes kokeillut koska sitten se olisi ihan kamalaa kun olisi varmaankin lapsia saanut ja vain jotenkin jätti tekemättä (ei nähdä lapsettomuutta pitkän harkinnan tuloksena kun sellaista harkintaa ei ole itse läpikäynyt).
Tätä kaikkea omaa ajattelua ja tunnemaailmaa siis jotenkin sovelletaan siihen lapsettomaan.
En halua lapsia mutta jos haluaisin niin ehdottomasti siinä pitäisi vain heittäytyä ja kestää katumus ja rakentaa se onni. Silloin on myös vastuussa muista ihmisistä. En usko hetkeäkään etteikö terve ihminen löytäisi onnea perheestään vaikkei olisi sellaista halunnut.
Luen rivien välistä että tässä yritetään jotenkin keksiä millä tavalla mollaan perheellisiä. Se on ihan valtavan yleistä että se ettei halua lapsia koetaan jo itsessään jonain loukkauksena perheellisiä kohtaan ja siitä puhuminen täytyy sisältää jotain lapsien ja perheen mollaamista. Lue tarkkaan niin mitään tälläistä en ole tehnyt eikä ole aikomuksenakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo viikon velaketju, älä ala toistamaan.
Mä taas en ymmärrä miksi VAUVA.fi sivustolle pitää tulla todistamaan olevansa vela ja aina oikeassa? Varsinkin kun samalla aliarvioi toisten valintoja. Se, jos mikä on keskenkasvuista.
Samaa mieltä.
Mä arvostan lapsia saaneita naisia paljon enemmän. Siinä ihminen tulee tehneeksi sitä mikä on kaikkein järkevintä touhua elämässä. Lapsettomuus on vain surkeaa ja säälittävää ja vielä enemmän sitä jos taustalla ei ole edes mitään uskonnollista tai muuta vakaumusta ja omistautumista hyväntekeväisyydelle.
Minusta velat voi tehdä ketjuja jonnekin muualle. Varmaan joku elokapinan porukka sopii siihen just hyvin.
Järkevintä touhua? Osaatko perustella, vai eikö sinusta ollut elämässä mihinkään muuhun kuin lisääntymään?
Mun mielestä järkevintä on elää elämänsä niin kuin parhaaksi katsoo eikä niin kuin muut ovat aina tehneet. Uskon, että sellainen johtaa parhaiten onnellisuuteen, joka on minusta ehkä se tärkein asia miksi täällä ollaan. Eletään, rakastetaan, opitaan muista ja itsestä. En esimerkiksi itse näe nimenomaan järkeväksi tehdä itsestäni mahdollisesti hyvinkin onnetonta tekemällä lapsia. Minulle se ei olisi järkevää, eikä varmasti myöskään niiden lapsiparkojen kannalta. Olen akateemisesti koulutettu, fiksu, lämmin ja helposta elämästä pitävä ihminen. En silti koe että mulla olisi tarpeeksi rahkeita olla niin hyvä kasvattaja että voisin moraalisesti perustella itselleni tehdä tänne ihan oikean ihmisen. Se on ihan oikea ihminen, jolla on koko elämänkaari, ilot ja etenkin surut edessä, eikä mikään vauvakuumeisen hormoni-idiootin leikkikalu.
Niin, miksen saisi nauttia elämästä ja s*ksist' tässä ja nyt, ilman lapsia?!! Vanhana elämä on jokatapauksessa kurjaa kun o sairauksia ja huone elämänlaatu, ei ne lapset sitä paranna. Vain p*stooli ohimollani parantaa. Tai nuorennuspilsu toki!!!
N-77
Vapaaehtoisesti lapseton.