Kuinka oppia myötätuntoa?

Empatia lähtee siitä, että kokee itse tulleensa rakastetuksi, siis sellaisella tavalla joka ei vaadi suorituksia. Joillakin onnekkailla on niin hyvät lähtökohdat, että he ovat tavallaan aina voineet luottaa siihen että ovat rakastettuja sellaisena kuin ovat, ja että se rakkaus ei vaadi suorittamista. Muut joutuvat sitten opettelemaan rakastamaan itse itseään näin, ilman että voivat vain heijastaa sitä rakkautta mitä ovat ulkoapäin saaneet. Ehkä tämä on ap sulle sellainen asia, jota voisit alkaa harjoittelemaan? Sen oman keskeneräisyyden hyväksyminen ja itsensä rakastaminen? Kun löytää sisältään tunteen siitä, että on arvokas, että on saanut synnyinlahjaksi sataprosenttisen ihmisarvon joka ei riipu suorituksista, ei tarvitse koko ajan arvottaa sitä maailmaan ympärillään suhteessa itseensä.

Kun on sellainen tunne, että ei ole koko ajan jotenkin pinnistelemässä siihen että eläisi oikein, ei ole enää tarvetta arvostella tai opastaa toista. Voi keskittyä siihen, että osoittaa toiselle, että olet minun silmissäni arvokas ihminen, kuuntelen sinua, annan sinun kertoa minulle sinun maailmastasi ja jaan ne ilot ja surut joita sinulla on. Se vaatii vain läsnäoloa, sen että rauhoittaa sen oman vaativan yliminän jäkätyksen ja päsmäröinnin ja toteaa että sinua ei nyt tarvita, nyt ollaan vähän tärkeimmissä asioissa, nyt ei olla neuvomassa vaan oppimassa, ja se ei onnistu jos ei aidosti keskity ja kuuntele. Oma ymmärrys on aina pinnallinen ja vajavainen, ja jos hirveästi pitää kiinni siitä omasta varmasta tavastaan nähdä maailma, tavallaan tarvitsee jostain syystä absoluuttisia totuuksia maailmasta, ei opi sitä miten asiat oikeasti ovat. Sillä lailla luo siitä omasta fiksuudestaan itselleen ansan, jonka vuoksi tyhmenee tehokkaasti vuosi vuodelta koska tietää kaiken mutta ei ymmärrä mitään. Sitä katsoo ihmistä ja tietää tasan miten sen ihmisen pitäisi elämänsä elää, mutta ei tajua yhtään mitään sen ihmisen maailmasta, eikä siksi ymmärrä hänen valintojaan tai tunteitaan.

Joten ota riski ja opettele keskittymään olennaiseen. Siihen mikä sinä olet, ei siihen mitä sinun pitäisi olla. Siihen mitä toinen on, ei siihen mitä hänen pitäisi olla. Siitä se lähtee.

Ap taas täällä.

Nro 22, tuo kirjoituksesi oli oikeastaan juuri se, mistä osittain tajuan jääväni paitsi. En vain osaa suunnistaa tuohon suuntaan. Kirjoituksesi antoi kuitnekin paljon ajateltavaa minulle, kiitos.

tämä on hyvä ketju, antaa paljon ajateltavaa.

No mä lähestyisin tätä sun ongelmaa sillä sun omalla tavalla: eli tunteella ja toiminnalla. Itku, onni ja kipu on asioita joista tulee toimintaa; syli, juhlat yms.

Joten se että sattuu, lakaa sinä ylianalisoimasta sitä että on jo varotettu -oma vika.

Tai pääsi kouluun mihin tahtoi -Sai sen mitä toivoi!

Jos sinä saat jotain niin polkeeko joku sitä alas? Jos telot itsesi niin halaako joku vai tuleeko sanomaan että mitäs et nähnyt tuota kynnystä?

Minusta huonoonkin lukioon pääseminen on jo yksi voitto. Ei kaikki pääse. Ei ehkä ole kuin yksi lukio lähellä johon pyrkiä ja sitten ei vaan mahdu ja jää yksin kotiin ->syrjäytyy.

Se että pääsee huonoonkin lukioon voi tarkoittaa sitä että nuori intoustuu lukemaan ja voisi vaihtaa myöhemmin koulua? Tai siinä lukiossa on joku painotus jolle nuori tahtoo, miksi siis hakeakaan muualle vaikka parempaan pääsisi?

Minusta lasta ei opeta enempää se että äiti kylmästi toteaa että mitäs mä sanoin, sattuu kohta- vaan syli. Kun lapsi kasvaa niin millaiset välit teille kehittyy?

[quote author="Vierailija" time="25.12.2013 klo 21:21"]

Ap tässä taas:

Pidänkö empatiakyvyn puuttumista vikana? Kyllä, se hankaloittaa elämää ja erottaa minut muista ihmisistä.

En tiedä, onko minussa enää paljoa tuota herkkää puolta, mutta olen kyllä niitä, joilla on tippa linssissä vaikka Titaniciä katsoessa. Olen kyllä huomannut, että tuokin on vähenemäänpäin. Joskus teininä olin myös ehkä turhankin tunteellinen ja herkkä. En pitänyt tästä, ja nyt taidetaan olla toisessa äärilaidassa...

Oikeastaan: empatiakyvynpuute ja muu negatiivisuuteni heikentää elämänlaatuani, koska erotun sillä loppuihmiskunnasta ja en koe olevani kauhean mukava ihminen. Lisäksi ärsyynnyn ja turhaudun helposti muihin ihmisiin, ja katson heitä nenän vartta pitkin. Olen ylpeä, ennakkoluuloinen ja tuomitseva....

Kiitos nro 8, pitää etsiä noita kirjoja heti, kun kirjastot aukeavat. Mitä enemmän tätä aihetta ajattelen, sitä enemmän solmussa huomaan olevani :(

[/quote]

Minusta se ettei itke jotain hukkumisleffaa on vain sitä ettei käsitä sitä kuoleman tulon tasoa. Ei muuta. Jos ajattelet, mitä se olisi hukkua ja lisäät siihen sen että olet jossain kaukana kylmällä merellä jossa ei ole apua koskaan tulossa (tai vähempikin riittää esim. Estonia) niin ymmärtää sen pakokauhun joka ihmisillä on.

Se tunnehan elokuvasta välittyy ja uskon ettet käsitä oikein sitä tunnetta.

Minulla on ollut eräs todella paha meetys josta tiedän etten koskaan selviä, se on ollut vuosia kanssani ja minua on tästä "jaksamisesta" tituleerattu vahvaksi ja siitä tulee lähinnä oksennusrefleksi. Elän koska olen. Ei tässä kukaan kuole vaan päättämällä toisin. Masennus toi kyllä sydämessä välillä jotain ylimääräsiä pompotuksia pahimmilla ahdistushetkinä mutta ei ihminen vaan kuole, ei ainakaan terve alle keski-ikäinen ilman itsemurhaa.

Minua on jopa loukannut vahvaksi tituleeraaminen. Minulle tämä on vain arkea. sodankin jälkeen piti vaan elää ja minä näen heidän menetyksensä samassa mittakaavassa kuin oman. Pohja lähtee ja pitää rakentaa uutta. Tekeekö se meistä vahvoja? Ei, vaan se on vain elämää jota on pakotettu elämään. Älkääkä lukeko tätä väärin: arvostan suuresti sotaveteraaneja mutta se ei ole pointtini vaan se että kaikki ei vaan ole valintaa.

Minusta pitäisi ymmärtää että jos olet onnellinen jostain niin sitä on ihana juhlia! Jos suret niin sitä voi yhdessä jakaa. Ja elämään kuuluu erilaisia käänteitä. SInäkin voit huomenna kaatua liukkaalla jäällä vaikka niin on lapsesta saakka varoitettu ettei saa ulkona juosta mutta onnettomuudet ei tule kello kädessä -ne tulee ilmoittamatta. Ja se on kamalaa jos sitten siinä heristää sormella että mitäs kuule ihan oma syy.. Niin paljon olen erilaisia onnettomuuksia seurannut että paljon niissä on myös tuuriakin: joskus jää takin hiha huonosti jostain kiinni tai vähän jalka lipeää, huonosti on tasapaino tai ihan vaan jos sitä tai jos tätä.. Jossittelu ei auta. Empatiaksi riittää että olet avaamatta suutasi ja otat syliisi. Et voi käsittääkään kaikkea. Ihan turhaan koitat saada jotain älyvaloa tässä koska aihe menee todella syvälle. Minusta riittää se että miettii miten tahtoo että sinua kohdeltaisiin: olisiko hyvä jos auttaa onnettomuudessa ojaanajanutta? Vaikka tämä olisikin ajanut kesärenkailla, vähän ottaneena ja ylinopeudella. Niin lääkäritkin toimii: auttaa eikä ajatella että jätetääs kuolemaan kun oli niin tollo. Ja sitten taas Suomen laki on sellainen että jos auto on OK kunnossa, veressä ei huumaavia aineita mutta ajaa liian kovalla vauhdilla muttei sitä myönnä niin siitä ei sitten tuomita. Eli asiat ei ole siltikään niin mustavalkoisia! Lapsiinsekaantunut rikollinen voi olla lastenhoitoalalla töissä. :(

tuli mieleeni, että voisitko opetella ensin alkuun ajattelemään myönteisesti? Jos joku kertoo esim lapsensa pääseen johonkin lukioon, se on hänelle hieno asia, voitto, ei ehkä itsestäänselvyys. Varmasti on parempia lukioita, parempia oppilaita, mutta tämä hyvä asia on hänen eteensä tullut hyvä asia. Se on yksi elämän ihme, hyviä asioita tapahtuu ympärillämme joka hetki, kaikkialla. On ikävää jos kukaan ei huomaa kaikkea hyvää ja kaunista mitä ympärillämme tapahtuu.

Ap taas tässä.

Pitää varmasti kehittää tuota positiivisen näkemistä. Se on selvästi ongelma minulle, ja ehkä sitä kautta myös se empatia ja myötätunto löytyisivät.

En tosiaan yleensä sano, mitä ajattelen, eli suurin osa ihmisistä ei tosiaankaan tajua pitää minua kylmänä ja kamalana. Mutta itse kyllä tiedän, mitä mieltä oikeasti olen, ja on myös aika raskasta salata kokoajan ajatuksiaan, koska ne eivät ole järin korrekteja. Siksi siis haluaisin muutakin, kuin oppia kontrolloimaan tekemisiäni.

Ap täällä taas! Pitkän tauon jälkeen :)

Kiitos kaikille vastanneille, ja ajattelin tulla päivittämään tänne kuulumisiani, kun sitäkin kerran pyydettiin. (Hiphei, tajusin, että itseänikin kiinnostaisi tietää, jos olisin tätä seurannut!)

Ihan maalissa ei vielä olla, mutta edistystä on kyllä tapahtunut. Nyt olen tosin aika hyvällä tuulella, että saatan antaa turhankin ruusuisen kuvan...

Yksi erikoinen juttu oli se, että lopetin erään ystävyyssuhteen, koska se oli hyvin kuormittava ja negatiivinen. Tuo entinen ystäväni väitti aina olevansa empaattinen ja muita ymmärtävä, mutta todellisuudessa hän oli kamalampi kuin minä. Suhteemme oli läheinen, ja sen lopettaminen vaati itseltäni aika paljon ponnisteluja erityisesti, koska tunsin asiasta huonoa omaatuntoa. Lisäksi hänen seurassaan olin pakotettu olemaan positiivinen, koska hän oli aina todella negatiivinen. Kuvittelin, että se oli hyvä asia. Nyt katkaistuani suhteen olen huomannut, että tuo vain veti minua kokoajan siihen negatiivisuuteen. Ja koska aikaa tuosta on jo kulunut jonkin verran, alan päästä huonosta omasta tunnostakin eroon. Opin siis: ympärillä olevat ihmisetkin vaikuttavat yllättävän paljon sinuun.

Olen käyttänyt aika paljon aikaa tuohon, että tietoisesti yritän ymmärtää muita. Ihan luonnostaa se ei vielä tule, mutta en ole enää niin itseeni kietoutunut kuin aiemmin. Samalla olen kauhukseni huomannut, kuinka ajattelemattomia, ahdasmielisiä ja itsekkäitä muut(kin) ovat. Varsinkin empatia tuntuu puuttuvan monelta ihmiseltä, jotka kuuluvat päivittäisiin ihmissuhteisiini. Olen siis harjoitellut seuraamalla esimerkiksi työkavereideni kanssakäymistä, koska siinä on helpompaa eläytyä jokseenkin reaaliajassa muihin ihmisiin ilman biasoitumista siihen omaan napaan.

Yhtenä suurena saavutuksenani on se, että olen opettanut positiivista ajattelua: kerroin kuinka itse olen mokannut, ja kuinka tajusin vasta vuosia myöhemmin tietynlaisen käytöksen arvon, ja sen, ettei negatiivisuus loppujen lopuksi olekaan niin älykästä, coolia ja hienoa kuin olin kuvitellut. Ja millaisia seurauksia tuolla negatiivisuudella on.

Olen myös opetellut iloitsemaan muiden saavutuksista, ja ymmärtämään, että ne ovat niille muille tärkeitä. Vähitellen olen alkanut huomata tuon ajattelu eron (mikä on jostakusta muusta hienoa tai tärkeää), mutta tunteiden samankaltaisuuden (hän tuntee samaa onnistumista kuin minä).

Tosiaan, ihan valmis tämä homma ei ole, mutta mielestäni olen päässyt jo ihan hyvään alkuun. Ihan jo huomaamalla oman käytöksen (tai omassa tapauksessani lähinnä ajatukset) on muutosta alkanut syntymään. Ensin tietoisesti "riitelemällä ja väittelemällä" itseni kanssa ja nykyisin jopa automaattisemmin.

Kiitos kamalasti kaikille!

up

Tulipa tästä harvinaisen mielenkiintoinen ketju, kiitos minunkin puolestani asiallisten viestin kirjoittajille:)

Ap: Minua kiinnostaisi kuulla miten oppimisesi etenee, jos jaksat joskus tulla kertomaan. Minä aloin lukemaan aiheeseen liittyviä juttuja pari vuotta sitten hetken mielijohteesta tartuttuani ensin vähän eri aiheen kirjaan ja siitä jatkamalla, jälleen sattumalta, lähemmäs tätä aihetta ja olen huomannut ymmärtäväni paremmin itseäni ja toisia ja siten suhtautuvani huomattavasti myötätuntoisemmin sekä itseeni että varsinkin toisiin, vaikken sitä ennenkään itseäni epäempaattisena pitänyt, mutta ehkä omat lukkoni ovat liittyneet vähän muuhun. (En ole niistä täysin vieläkään selvillä, en ole tietoisesti niitä etsinyt, mutta tässä sivussa niihin on tullut törmättyä.) Mutta se on auttanut pysähtymään ja miettimään mikä minua nyt ärsyttääkään tässä asiassa ja miksi reagoin joihinkin asioihin niin voimakkaasti.  Siksi olisi mielenkiintoista kuulla millaisia havaintoja joku toinen tekee ja vaikka vaihtaa ajatuksia.

Vielä yksi mielenkiintoinen kirja, joka ei suoranaisesti liity asiaan, mutta suosittelen, jos innostut lukemaan enemmänkin aiheesta Mihaly Csikszentmihalyi: Flow

[quote author="Vierailija" time="26.12.2013 klo 12:35"]

Tulipa tästä harvinaisen mielenkiintoinen ketju, kiitos minunkin puolestani asiallisten viestin kirjoittajille:)

Ap: Minua kiinnostaisi kuulla miten oppimisesi etenee, jos jaksat joskus tulla kertomaan. Minä aloin lukemaan aiheeseen liittyviä juttuja pari vuotta sitten hetken mielijohteesta tartuttuani ensin vähän eri aiheen kirjaan ja siitä jatkamalla, jälleen sattumalta, lähemmäs tätä aihetta ja olen huomannut ymmärtäväni paremmin itseäni ja toisia ja siten suhtautuvani huomattavasti myötätuntoisemmin sekä itseeni että varsinkin toisiin, vaikken sitä ennenkään itseäni epäempaattisena pitänyt, mutta ehkä omat lukkoni ovat liittyneet vähän muuhun. (En ole niistä täysin vieläkään selvillä, en ole tietoisesti niitä etsinyt, mutta tässä sivussa niihin on tullut törmättyä.) Mutta se on auttanut pysähtymään ja miettimään mikä minua nyt ärsyttääkään tässä asiassa ja miksi reagoin joihinkin asioihin niin voimakkaasti.  Siksi olisi mielenkiintoista kuulla millaisia havaintoja joku toinen tekee ja vaikka vaihtaa ajatuksia.

Vielä yksi mielenkiintoinen kirja, joka ei suoranaisesti liity asiaan, mutta suosittelen, jos innostut lukemaan enemmänkin aiheesta Mihaly Csikszentmihalyi: Flow

[/quote]

Tämä oli siis 8.

[quote author="Vierailija" time="25.12.2013 klo 22:19"]

Ap taas täällä.

Nro 22, tuo kirjoituksesi oli oikeastaan juuri se, mistä osittain tajuan jääväni paitsi. En vain osaa suunnistaa tuohon suuntaan. Kirjoituksesi antoi kuitnekin paljon ajateltavaa minulle, kiitos.

[/quote]

Sulla on selvästi analyyttinen ja aika älyllinen tapa lähestyä asoita, joten aivan varmasti jossain vaiheessa löydät ne omat tapasi ymmärtää paremmin itseäsi ja muita. Tuli tosin mieleeni, että koska ajattelet paljon, voisit kokea mielenkiintoiseksi oman ajattelusi mallintamisen ja sen peilaamisen siihen, miten muut asian voivat kokea, tai miten asiat ovat. Jos haluat, niin voit pienenä aivojumppana googlettaa vaikka "ajatusvääristymät" ja miettiä, miten saman tilanteen voi nähdä aivan eri kantilta, ja päätyä täysin päinvastaisin johtopäätöksiin.

Mulle tuli myös mieleen, että jos sulla on elämässä paljon stressiä, paljon tehtävää ja saat itse vain vähän huolenpitoa ja mahdollisuuskia rentoutua kunnolla, levähtää ja tehdä asioita joita nautit, voi olla vaikeaa rauhoittua läsnäolevaan kuunteluun. Ihminen on silloin jatkuvasti suorittavassa tilassa, siinä mennään kuin juna eteenpäin, mieli haahuilee jo aina muualla kuin juuri tässä hetkessä. Silloin muiden ihmisten esittämät huolet näyttäytyvät tehtävinä, ongelmina jotka pitää ratkaista mahdollisimman ripeästi, eikä silloin tajua niitä viestinnän hienovaraisempia vivahteita. Kuten sitä, haluttiinko esitettyyn ongelmaan edes saada ulkoapäin mitään ratkaisua, vai haluttiinko vaan jakaa se oma sisäinen maailma, pohtia yhdessä, saada emotionaalista tukea tai mitä milloinkin. Sitä ei voi tietää jos ei rauhoitu kuuntelemaan, koska meistä ei kukaan osaa lukea ajatuksia. 

32 oli siis vastaaja 22. 

Mielenkiintoinen keskustelu tosiaan! Käy myös lukemassa www.tunnelukkosi.fi - itsellä on tuohon liittyvä kirja juuri kesken ja on hyvin ajatuksia herättävä. Auttaa ymmärtämään sekä itseä että muita.