Miksi luopua DINK-elämästä?

no, tästä palstasta on tullut oikein lapsi- ja äitivihaajien mekka, joten mitä tässä sanoisi. Älä hanki lapsia, mutta älä myöskään arvostele/katsele nenänvarttasi pitkin äitejä ja lapsia.

Ihan kaikkia stand UP -koomikoitten juttuja ei kannata uskoa :D

[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 19:07"]

Ihan kaikkia stand UP -koomikoitten juttuja ei kannata uskoa :D

[/quote]

;) -ap

[quote author="Vierailija" time="24.12.2013 klo 02:54"]

Olen täysin varma, että hankit lapsia. Vaikutat juuri sellaiselta ihmiseltä, joka on kovin kilpailuhaluinen ja materialistinen. Sinä et kerta kaikkiaan kestä sitä, jos joku katsoo sinua alaspäin koska sinulla ei ole lapsia. Haluat kuulua joukkoon ja olla paras. Lupaan sinulle, että hankit lapsia ja että sinusta tulee yksi kovimmista kilpavarustelumutseista ikinä.

[/quote]

Aika huikeata! Että lapsettomia katsotaa alaspäin? Emme ole koskaan puolisoni kanssa osanneet ajatella asiaa noin, saati kokeneet moista - tyypillisesti hankintoja tehdessämme meitä katsotaan melko mukavasti yläviistoon. Lomaillessamme toki valitsemme majapaikoiksemme lapsilta kielletyt majapaikat, joissa olemme varmaankin huomiota herättäviä lähinnä ikämme puolesta - meidänhän kuuluisi elää keskellä kammottavinta lapsiarkea. Itse olen katsellut kyllä useampaakin lapsiperhettä säälinsekaisin tuntein, sellaisia petoja me ihmiset kai sitten toisillemme olemme.

Psykologiset analyysit meistä onkin näköjään jo tehty, joten ei siitä sen enempää. Raportoitakoon kuitenkin vielä, että jouluna äitini koetti herätellä vauvakuumetta työntämällä siskon lapsia syliin. Ihan kivoja tyyppejä, mutta ei tullut kyllä yhtään sellainen olo, että pitäisi omia hankkia. Sen sijaan joulusta jäi erittäin vahva fiilis siitä, miten nämä perhejuhlat ovat enemmän muiden juttu. Mies oli myös hyvin helpottunut, kun pääsimme taas oman kodin rauhaan. 

Olisi kyllä kamala juttu, jos iskisi jokin vauvakuume tai muu hormonihäiriö. Pahimmillaan se rikkoisi suhteen, ja minusta tulisi onneton yksinhuoltajaäiti. -ap

Onpas tämä aloitus saanut paljon alapeukkuja, miksiköhän?

Ap:lle sanoisin, että pitää tehdä niin kuin itsestä tuntuu.

Ei kaikilla tarvitse olla lapsia. Jos on sovussa itsensä ja valintojensa kanssa, on lapsettomuus ihan ok. 

Itsekin olen elänyt ap:n kuvaileman kaltaista elämää 30-vuotiaana ollen kaikin puolin tyytyväinen. Ja kaikesta huolimatta, en vaihtaisi päivääkään perheellisen elämästä pois. Ei elämän tarvitse olla vain  helppoa ja mukavaa.

[quote author="Vierailija" time="26.12.2013 klo 17:45"]

Ei elämän tarvitse olla vain  helppoa ja mukavaa.

[/quote]

Ei kai, mutta eiköhän niiden vaikeuksienkin tulisi liittyä johonkin itselleen tärkeään, jotta ne tuntuisivat mielekkäiltä. Itse olen valmis kärsimään esimerkiksi taiteen vuoksi mutta en lasten.

AP:llä on (periaatteessa) vielä kymmenen vuotta hyvää aikaa lisääntyä. Voit siis odotella ainakin viisi vuotta ihan rauhassa tuleeko vauvakuume vai ei. Ja jos ei tule, tehdäänkö lapsia silti ja toivotaan, että vauvakuume syttyy rakkauden tai viimeistään synnytyksen aikana.

Olen 35, joten ei kyllä ihan kymmentä vuotta ole hedelmällistä aikaa. -ap

Hehe. Tunteekohan maailmanhistoria ainuttakaan tapausta, jossa vauvakuume olisi syttynyt synnytyksen aikana. Ehkä, jos "Aa, aa, ottakaa se pois minusta!" on vauvakuumetta.

Minä olen myös pohtinut paljon tuota samaa. Mekin siis ns. dinkkuja, ilman minkäänlaista vauvakuumetta ainakin toistaiseksi. Takaraivossani kytee ajatus siitä, jäänkö jostain paitsi ilman jälkikasvua ja olisihan se ikävää havahtua vasta sitten, kun on liian myöhäistä. Myönnän ajattelevani joskus, pitäisikö se yksi lapsi tehdä varmuuden vuoksi. Pelkään kuitenkin, että suhde mieheeni joutuisi koetukselle. Olen mieluummin onnellisessa avioliitossa kuin onneton yksinhuoltaja. Niin moni pari eroaa jo vauvan ensimmäisen vuoden aikana, osa vähän myöhemmin.

Älkää hankkiko, jos siltä tuntuu. Ei kaikkien tarvitse lisääntyä. Lapsen kuuluu tuntea olevansa haluttu ja rakastettu, eikä tuntea olevansa se, joka vei äidin kauneuden, vapaa-ajan, isin rahat jne

Tällä palstalla tuntuu olevan yleinen käsitys, että lapset vievät kaiken ilon ja vapauden elämästä, se ei pidä paikkaansa. Meillä on kaksi lasta ja kolmas tulossa. Käydään edelleen ulkona syömässä, usein mukana on lapset (2- ja 3-vuotiaat). Lapset tuovat paljon hyvää ja uutta elämään. Rahasta ei ole tiukkaa, koska lainaa ei enää ole (emme ole huipputuloisia, vaan olemme säästäneet ennen talon hankintaa ja molemmat ovat maksaneet lainaa). En vaihtaisi elämääni lapsettoman elämään, vaikka olin onnellinen ennen lapsiakin.

Meillä anoppi on jotenkin katkera siitä, mistä kaikesta hän on joutunut lasten vuoksi luopumaan, mutta kuitenkin hänen oli ne lapset pakko saada jo nuorena ja appi kertoo, että vaihtoehtoja ei annettu eikä hänen mielipidettään kysytty. Nyt sitten anoppi toivoo lapsenlapsia, ihan kuin lapsensa olisivat hänelle sellaisia "velkaa".

Itse voisin elää oikein onnellisena ilman lapsia. Elämässäni on riittävästi haastetta näinkin. Ja lapset olisivat kuitenkin omia itsenäisiä ihmisiään, eivät mitään minun alamaisiani, joiden voisin automaattisesti odottaa pitävän minulle seuraa kun tulen vanhaksi. Jos asia olisi minun päätettävissäni, jäisin lapsettomaksi.

Mutta mieheni haluaa lapsia kovasti. Minä olen yrittänyt saada selville, onko kyseessä jokin irrationaalinen ja jälkikäteen katkeruutta aiheuttava pakko samaan tapaan kuin anopilla oli, vai harkittu ja vastuullinen päätös. Yleensä järkevä mieheni ei vain suostu mielitekoaan sen kummemmin perustelemaan. Hän vain tahtoo ja sillä selvä.

Minä kyllä taipuisin miehen tahtoon tässä asiassa, jos voisin olla varma ettei lasten hankkiminen tee hänestä katkeraa. Mutta mistäpä voisin sen riittävän varmaksi tietää etukäteen? Olen huonolla menestyksellä yrittänyt saada häntä lukemaan täältä ketjuja, joissa lapsia hankkineet katuvat ratkaisuaan. Koen asiassa suurta neuvottomuutta, sillä miehen halu saada lapsia on niin voimakas, että hän todennäköisesti jättää minut jos en suostu siihen, vaikka olemme olleet jo 12 vuotta yhdessä. Minä taas en tiedä kumpi on omalta kannaltani pahempi ratkaisu; lasten hankkiminen vastoin tahtoani vai elämäni rakkauden menettäminen. Arvelen että jälkimmäinen olisi vielä kamalampaa.

Joo o, .. Tuolla ulkona liikuskellessa kun näkee noita viikonloppu vanhempia joilla se  lapanen on ihan hukassa niiden lasten kanssa, on ihan hienoa lukea että joku viitsii sen ääneenkin sanoa ettei oikein tiedä haluaako lapsia. Onhan se nyt säälittävää katsoa tuota touhua kun lapsi huutaa pelkästään sen takia että vanhemmat eivät ole läsnä.

No jos oot jo 35v, nautit nykyisestä elämästä ja haluat jatkuvan sen samanlaisena, älä hanki lapsia. Kenenkään ei ole pakko. Minulle lapset ovat parasta maailmassa ja aikoinaan olen saanut elää myös vuosikausia DINK-elämää, reissannut ympäri maailmaa jne. En silti tuputa lastenhankinta-ajatusta kaikilla etenkään, jos jollain on sellainen fiilis, että se ei ole oma juttu. Kuten sanottu, ei ole mikään pakko.

Vanhemmuus ei ole kaikkia varten ja on pelkästään viisasta luopua siitä, ellei tunne siihen mitään sisäistä kaipuuta.

Jos haluat vastauksen siihen, mitä vanhemmuus antaa, kannattaa sitä ajatella jonkinlaisena vaihtokauppana; hetkellisesti elämänpiiri kapenee, mutta tunne-elämä ja ajatusmaailma syvenee. Itselläni on ainakin tunne siitä, että koen paljon vaikka näennäisesti arjessani ei tapahdu paljon. Lasten kanssa tunteet ovat syvempiä ja intensiivisempiä (ikään kuin olisi vastarakastunut!). Saman päivän aikana voin tuntea pelkoa, onnea, nauraa katketakseni, raivostua, tuntea käsittämätöntä ylpeyttä.. Ihanaa ja väsyttävää!

Lasteni kautta elän myös tavallaan uusiksi oman lapsuuteni. Oikeastaan uudelleen tulkitsen ja sitä ja vanhempiani sitä mukaa kuin lapseni kasvavat. Monissa asioissa ymmärrän vanhempiani paremmin, monessa asiassa joudun myös kyseenalaistamaan heidän valintojaan. Tämä tuntuu eheyttävältä.

Rakkauden määrä on lisääntynyt elämässäni. Tuntuu hyvältä olla todella rakastettu usean ihmisen taholta. Itsekästä, mutta tuntuu ihan pirun hyvältä.

Vanhemmuus ei ole välinelaji, vaan olosuhdelaji. Ainakin minulle. Tarvitsen paljon turvaa, että voin olla hyvä äiti. Tarvitsen hyvän puolison, kestävän ja pitkän liiton, taloudellista turvaa ja samassa elämäntilanteessa olevien viisaiden ystävieni tukea. Näiden avulla koen onnistuvani äitiydessä, ja tekee kaikki muut onnistumiseni tai epäonnistumiseni oikeastaan aika yhdentekeviksi.

Mä en usko, että lapset ovat kenenkään avioeroa aiheuttaneet - kyllä se asia on ihan vanhempien hallussa!

Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, en sietänyt kun muut tunkivat vauvoja syliini. Leikki-ikäiset olivat minusta OK.

Meillä myös mies halusi lapsia, minä en. Hän halusi myös aiemmin naimisiin kuin minä. Joku sai ajatukseni kuitenkin kääntymään, onneksi! Emme ole koskaan olleet onnellisempia (ja se on paljon sanottu, koska olimme olleet jo 10v onnellisesti yhdessä!) kuin lapsemme syntyi. Hän toi elämäämme niin paljon! Lähinnä naurua ja onnellisuutta.

Oli upeaa nähdä, mikä loisto isä miehestäni tuli. Hän myös palvoi maata jalkojemme alla, olinhan synnyttänyt meille pienen ihmeen :)

Ja niin vain meille tuli toinenkin lapsi. Elämä on kerta kaikkiaan upeaa. Matkustelemme, käymme reissuilla, harrastamme lasten kanssa ja erikseen. Mies rakastaa minua enemmän kuin koskaan.

Onneksi saimme nämä kultakimpaleet - ja ihan ilman vauvakuumetta :D

AP, ikäisesi vapaaehtoisesti lapsettomat eivät ole parhaita kertomaan, kannattaako s a a d a lapsi vai ei. Kysy asiaa 60-80-vuotiailta naisilta, joilla ei ole lapsia. Ja jos olet (noinkin) varma, ettet lapsia halua, niin lakkaa notkumasta vauva-lehden palstalla ja vatvomasta asiaa. Tilaa vaikka matka lapsettomaan matkakohteeseen. Ja muuten, en mäkään tykkää toisten lapsista. Ammattini on opettaja ja olen neljän lapsen äiti.

[quote author="Vierailija" time="26.12.2013 klo 19:04"]

Vanhemmuus ei ole kaikkia varten ja on pelkästään viisasta luopua siitä, ellei tunne siihen mitään sisäistä kaipuuta.

Jos haluat vastauksen siihen, mitä vanhemmuus antaa, kannattaa sitä ajatella jonkinlaisena vaihtokauppana; hetkellisesti elämänpiiri kapenee, mutta tunne-elämä ja ajatusmaailma syvenee. Itselläni on ainakin tunne siitä, että koen paljon vaikka näennäisesti arjessani ei tapahdu paljon. Lasten kanssa tunteet ovat syvempiä ja intensiivisempiä (ikään kuin olisi vastarakastunut!). Saman päivän aikana voin tuntea pelkoa, onnea, nauraa katketakseni, raivostua, tuntea käsittämätöntä ylpeyttä.. Ihanaa ja väsyttävää!

Lasteni kautta elän myös tavallaan uusiksi oman lapsuuteni. Oikeastaan uudelleen tulkitsen ja sitä ja vanhempiani sitä mukaa kuin lapseni kasvavat. Monissa asioissa ymmärrän vanhempiani paremmin, monessa asiassa joudun myös kyseenalaistamaan heidän valintojaan. Tämä tuntuu eheyttävältä.

Rakkauden määrä on lisääntynyt elämässäni. Tuntuu hyvältä olla todella rakastettu usean ihmisen taholta. Itsekästä, mutta tuntuu ihan pirun hyvältä.

Vanhemmuus ei ole välinelaji, vaan olosuhdelaji. Ainakin minulle. Tarvitsen paljon turvaa, että voin olla hyvä äiti. Tarvitsen hyvän puolison, kestävän ja pitkän liiton, taloudellista turvaa ja samassa elämäntilanteessa olevien viisaiden ystävieni tukea. Näiden avulla koen onnistuvani äitiydessä, ja tekee kaikki muut onnistumiseni tai epäonnistumiseni oikeastaan aika yhdentekeviksi.

[/quote]

Hyvä vastaus, kiitos tästä!

Itse luulen saavani äärimmäisen haastavasta urastani kaiken tämän luettelemasi, tai ainakin suurimman osan. Paitsi tuon useiden ihmisten taholta tulevan rakkauden. Mutta miehenikin rakkaus on minulle jo niin suurta ja ihmeellistä, että suorastaan pelottaa ajatus siitä että minua rakastaisi vielä useampi.

Olipa kuitenkin kiva lukea tuollaisia ajatuksia äitiydestä! Tekstistä tulee voimakkaasti sellainen kuva, että olet erinomainen äiti.

t. 28