Millaiset naiset kokevat ulkopuolisuutta

itse olen tuntenut itseni ajoittain hyvinkin ulkopuoliseksi ja  edelleen 38-vuotiaana tunnen ulkopuolisuutta monessa seurassa. mutta olen myös löytänyt omat ihmiseni. Jos, en olisi tavannut heitä ja olisin vain ollut "väärien" ihmisten kanssa kokisin kyllä jatkuvaa suurta ulkopuolisuuden tunnetta! 

Huomaan tämän esim. kun olen jossain seurassa, jossa minulla vahva ulkopuolisuuden tunne. Jos samassa porukassa on ollut hyvä ystäväni, hän on kokenut tilanteen hyvin samoin.

Jotenkin mietin, että moni upeakin asia koettuna väärässä seurassa, on ihan hukkaan heitettyä aikaa:( 

niin ja olen kiinnostunut useista asioista, seuraan ajankohtaisia asioita, minulla on lapsia, innostun helposti, olen yleensä hyväntuulinen. koulutus AMK, luova-ala. 

Sellaiset, jotka ovat jo lapsuudessa kokeneet useampia hylkäämisi, kokevat usein ulkopuolisuutta. Luottamus ihmisiin on mennyttä ja usein ajautuu ulkopuolelle. Tosin sekin on tavallaan mielenkiintoinen asema. Sivusta ja kauempaa näkee usein paljon enemmän kuin kovassa ytimessä.

Luulisin että monet avioeroperheiden ja uusperheiden jälkeläiset saattavat tuntea itsensä ulkopuolisiksi. Heitä on pompoteltu sen verran paikasta toiseen, ettei mihinkään ole ehtinyt oikein juurtua. Puhumattakaan sitten huostaanotetuista, joista monet ehtivät olla monessa sijoituspaikassa ennen aikuistumista.

Itse olen uusperheen lapsi, se kylkiäinen, vaikka minun lapsuudessani koko termi oli tuntematon. Olin vain vaimon avioton lapsi, selän takana myös äpärä ja kuulemma jotkut nimittivät kasvatiksikin. Nyt aikuisena osaisin sanoa, mitä silloin aikanaan olisi pitänyt tehdä tai tehdä toisin, jotta en olisi jäänyt ulkopuolelle, mutta siellä olen ollut koko ikäni. Monet eivät tilannettani käsitä, mutta en aina jaksa selittää. Mutta jotain samankaltaista kokeneiden kanssa yhteinen sävel löytyy varsin pian. Jotkut luulevat, että kun asia, vaikeakin, on kerran sanottu ääneen, niin sen voi unohtaa, mutta ei se niin mene. On asioita, jotka seuraavat kuolemaan asti, halusi tai ei.

Minulla ei ole koskaan ollut kavereita tai ystäviä. En oikein tiedä, mistä tämä johtuu. Tai tarkemmin, en tiedä miksi toimin niin, etten muodosta ystävyyssuhteita. Olen ilmeisesti kovin, kovin introvertti. Tässä mielessä tunnen olevani ulkopuolinen. Pidän kauniista vaatteista ja olen kiinnostunut myös kosmetiikasta ja sisustuksesta, mutta osaan puhua muustakin kuin niistä.

Itsensä kovin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi kokeminen taitaa olla yksi murrosikään kuuluva kehitysvaihe. En tiedä, onko ihmisen kehitys jotenkin jämähtänyt paikoilleen, jos tämä tunne jatkuu vahvana myös aikuisiässä. Minä yritän ajatella, että kaikilla on omat omalaatuisuutensa, eikä muita ihmisiä kannata niputtaa miksikään yhtenäiseksi massaksi.

http://xkcd.com/610/

Näköjään omassa erinomaisuudessaan rypevät naiset. "No siis tämmöset syvälliset jotka ei jaksa puhuu meikeistä". Niin ihan totta meinaatte, että kaikki muut naiset, myös ne sadat tuhannet maisterit, lisensiaatit, tohtorit ja toisaalta vaikka sähköasentajat, pintakäsittelijät, putkmiehet ja insinöörit - kaikki puhuu vaan meikeistä ja hiuksista ja sisustuksesta, hih. Paskaa, sanon minä.

Ja siis en tarkoittanut kaikkia tähän ketjuun vastanneita, tietenkään.

-24

Peruskoulukaverini ovat muuttaneet kauas enkä jatko-opintojeni aikana saanut uusia ystäviä; kyllähän sitä muutama kiva luokkalainen oli, mutta ei vietetty koskaan vapaa-aikaa yhdessä. En koskaan ollut opiskelijabileissä, sillä olen melko ujo, arastelen ajaa autolla suuremmissa kaupungeissa ja jutellessa ihmisille menee usein kieli solmuun ja nolostelen sitä sönkötystä :D

Nyttemmin työpaikoissa olen tehnyt lähinnä sijaisuuksia ja tunnen yhä ulkopuolisuutta kun en kuulu mihinkään ryhmään. Jos minulle tapahtuisi jotain mahtavaa, niin en edes tiedä kenelle kertoisin/soittaisin asiasta muille kuin perheelle/miehelle/serkulle. Tuntuu surulliselta joskus.

Minusta on ihanaa, kun saa tehdä asiakaspalvelutyötä ja saa olla kontaktissa ihmisten kanssa ja harrastaa pientä small talkkia, siitä tulee todella hyvä mieli :) Nautin ihmisten seurasta ja kuuntelen ihmisten juttuja mielelläni ja höpisen toki itsekkin. Kaipaan sitä kaveriporukkafiilistä mikä silloin teininä vielä oli..

[quote author="Vierailija" time="14.12.2013 klo 20:43"]

Näköjään omassa erinomaisuudessaan rypevät naiset. "No siis tämmöset syvälliset jotka ei jaksa puhuu meikeistä". Niin ihan totta meinaatte, että kaikki muut naiset, myös ne sadat tuhannet maisterit, lisensiaatit, tohtorit ja toisaalta vaikka sähköasentajat, pintakäsittelijät, putkmiehet ja insinöörit - kaikki puhuu vaan meikeistä ja hiuksista ja sisustuksesta, hih. Paskaa, sanon minä.

[/quote]

Olen varmasti yksi niistä, joihin viittasit. Mutta itse en osaa eritellä paljonkaan muuta. Esimerkiksi kun joku tuttavistani esittelee ripsipidennyksiään, laihdutussuunnitelmaansa tai vaikka sisustushaaveitaan (ja kyllä, nämä ovat tosielämän esimerkkejä), niin vaikka pyrin olemaan kiinnostunut ja tukemaan näissä projekteissa, niin luulen, että toiselle jää ulkokultainen vaikutelma, koska en pysty jakamaan kokemusta tai innostusta. Sillä, jos vaikka hankkisinkin jonkin mainituista, niin tunteisin itse asiata lähinnä häpeää.

Ja kyllä, olen myös paljon hylkäys kokemuksia läpikäynyt avioeroperheen lapsi, kuten joku aiemmin viittasi.

Tämmöinen nainen joka ei luota keheenkään ja joka ei halua paljastaa itsestään liikaa muille.

Lisäksi kiinnostuksen kohteeni poikkeavat hieman keskiarvonaisen kiinnostuksista, ehkä miesten kanssa tulisin paremmin toimeen mutta heitä taas vaikeampi lähestyä ilman että syntyy väärinkäsityksiä.

Tämmöinen nainen joka ei luota keheenkään ja joka ei halua paljastaa itsestään liikaa muille.

Lisäksi kiinnostuksen kohteeni poikkeavat hieman keskiarvonaisen kiinnostuksista, ehkä miesten kanssa tulisin paremmin toimeen mutta heitä taas vaikeampi lähestyä ilman että syntyy väärinkäsityksiä.

Minä olen tietyllä tavalla ulkopuolinen. Koska en sovi tiettyihin massaryhmiin.

Esim, hyvännäköiset Gucci-Guess naiset. En sovi heidän piireihinsä, koska vaikka olenkin kaunis, en käytä merkkejä, enkä jaksa olla kokoajan täysin huoliteltu.

Ja mikä kauheinta, en jaksa puhua silikoneista tai laihdutuksesta tai ulkonäöstä viittä minuuttia pidempää.

En sovi myöskään näihin jengeihin joissa tukkaa ei pestä ja kuljetaan reppu selässä. Koska he eivät ota minua mukaansa, olen liian huoliteltu.

Nyt siis puhuin kouluesimerkeistä.

Olen koko ikäni kokenut ulkopuolisuuden tunnetta. Mutta onneksi minulla on hyvin läheinen sisar ja mieheni, ja lapseni joiden kanssa olo ei tunnu yksinäiseltä.

En jotenkin osaa rupatella (kiinnostavasti) naisten kanssa. Osaan kyllä small talkia ja keksin aiheitakin rajattomasti, kuuuntelen vastapuolta ja kysyn jne mutta en vain saa yhteyttä samalla tavalla kuin muut, tämän olen huomannut. Kun muut naiset esim. naapurustossa verkostuvat keskenään, juttelevat pihalla kuin parhaan kaverukset niin en "pääse samalle tasolle". Jään ulkopuoliseksi.

Olen paljon saanut kommentteja (esim. kuullut kiertoteitse) että olen tosi mukava, reilu ja hyväntahtoinen (ja niin olenkin) mutta sillä ei näemmä pääse kovin pitkälle naisporukassa. Osaan heittää läppää ja olen kiinnostunut hyvin monipuolisesti monista asioista, mutta aina_olen_kärsinyt_ulkopuolisuudesta.

Olen ajatellut, että ehkä olen liian kiltti, liian mukautuvainen?

Kiinnostuksen aiheitani on kirjallisuus, politiikka, yhteiskunnalliset ja kulttuurilliset ilmiöt, historia, eläimet, lapset, sisustus, taide jne. Mutta tykkään puhua myös ihan arkielämästäkin, omasta perheestä, kotitöistä, käsitöistä, työstä, lapsista, sisustuksesta, remontoinnista jne.

Luulen, että enemmänkin kuin kiinnostuksen kohteista, tuntuu vain, että harvan kanssa kemiat kolahtaa. Tai muiden kemiat eivät kolahda minun kanssani.

Hassua on, että empatia, kiinnostus, ja ystävällisyys ei enää nykyään riitä, ja tuntuu että ihmiset ovat vain kiinnostuneita niistä ihmisistä joilla on sosiaalista tai taloudellisia resursseja, ovat siis arvostettuja ja muut siksi hakevat heidän hyväksyntäänsä ja huomiota.

Tässä on ollut hyviä mielipiteitä juuri avioeroperheiden lapsista ja siitä johtuvasta hylkäämiskokemuksesta joka seuraa myöhemminkin ulkopuolisuuden kokemuksena. Tunnistin itseni, olen se nuhjuinen kotiäiti. Mulle merkkaa enemmän oikeat ystävyyssuhteet joissa jaetaan asioita. En ole ikinä ollut mikään laumasielu enkä sellaista kaipaa. Joskus se ryhmäytyminen perustuu varmaan hyvinkin pinnallisiin asioihin, halutaan kuulua siihen joukkoon jolla on sosiaalista/ekonomista statusta. Itse en sellaisiin porukoihin kuulu enkä osaa sanoa, antaako se sellaista syvempää yhteenkuuluvuuden tunnetta, vai jääkö se pinnallisiin asioihin jotka ei kuitenkaan kosketa ihmistä tai anna mitään ja kokeeko nekin ihmiset jäävänsä lopulta ulkopuolisiksi.

1.Naiset, jotka ovat liikaa miesten mieleen. Heitä toiset naiset pelkää ja välttää, vaikkei olisikaan mitään syytä muualla, kuin omassa miehessä. Tosin tämä on kai ihan ymmärrettävää. 

2.Naiset, jotka eivät halua puhua pahaa miehistä ja toisista naisista. Tuntuu, et juoruavammat yksilöt tuntevat olonsa niin huonoksi, kun eivät saa vastakaikua inhottaville juoruilleen.

Näissä asioissa len tuntenut itseni koko elämäni todella ulkopuoliseksi, jos lisään oikein tahallani vettä myllyyn, alan haukkua jotain asiaa tai ihmistä ja kerron naisille, että vihaan miehiä, niin heti alkaa lämmetä....mut empä taida.

Sisäisesti kaunis ihminen on todella kaunis.

Ujot. Paljon vastoinkäymisiä kokeneet. Alkoholistien aikuiset lapset.

sellaset jotka ei oo sinut itsensä kanssa...luulisin..

mä oon ujo ja paljon vastoinkäymisiä kokenut mutta en koe itseäni ulkopuoliseksi, ja mulla on paljon ystäviä, perhe, ym...

Onko juoruajilla ja pahanpuhujilla oikeita ystäviä se koko lauma? Kiinnostaa tämä?

Onko lauma joka rakentuu jonkun piirin nuoleskelun varaan koska tuolla piirillä/laumalla /sen yksilöillä on sosiaalista tai ekonomista pääomaa, oikeasti mukavaa ja luottamuksellista seuraa toinen toisilleen? Eli vaikka jotakin kohtaisi huonompi aika, ystäviä olisi koska oli joskus kuulunut laumaan?

[quote author="Vierailija" time="14.12.2013 klo 21:59"]

Onko juoruajilla ja pahanpuhujilla oikeita ystäviä se koko lauma? Kiinnostaa tämä?

Onko lauma joka rakentuu jonkun piirin nuoleskelun varaan koska tuolla piirillä/laumalla /sen yksilöillä on sosiaalista tai ekonomista pääomaa, oikeasti mukavaa ja luottamuksellista seuraa toinen toisilleen? Eli vaikka jotakin kohtaisi huonompi aika, ystäviä olisi koska oli joskus kuulunut laumaan?

[/quote]

Ehkä tuollaisessa porukassa se ihminen menettäisi haluttavuutensa kun menee huonosti, toiset kaikkoaisi jos ystävyys perustuu niihin pinnallisiin asioihin. Monet tällaiset ihmiset varmaan vaivautuu jos toinen sanoo että menee huonosti, ei halua sekaantua sellaiseen. Toiset haluaa mennä menestyjän matkassa.

"Hassua on, että empatia, kiinnostus, ja ystävällisyys ei enää nykyään riitä, ja tuntuu että ihmiset ovat vain kiinnostuneita niistä ihmisistä joilla on sosiaalista tai taloudellisia resursseja, ovat siis arvostettuja ja muut siksi hakevat heidän hyväksyntäänsä ja huomiota."

Tämä tuntuu kyllä niin valitettavan todelta. Useamman tyttären äitinä olen seuraillut tyttöjen maailman koukeroita, sitä kuinka "ystävyyttä" jonkun kanssa vahvistetaan jättämällä joku toinen ulkopuolelle. Samoin ryhmän yhteenkuuluvaisuuden tunnetta vahvistetaan näyttämällä toisille etteivät nämä kuulu joukkoon. Valitettavasti nämä samat sosiaalisen käyttäytymisen muodot jatkuvat naisilla usein aikuisuudessakin. Kuuluminen johonkin tiettyyn porukkaan on monelle tosi tärkeää, samoin kuin kuka on kenenkin paras luottoystävä. Kuten pienet tytöt, myös aikuiset naiset voivat olla uskomattoman julmia toisilleen. 

[quote author="Vierailija" time="14.12.2013 klo 21:19"]

Olen koko ikäni kokenut ulkopuolisuuden tunnetta. Mutta onneksi minulla on hyvin läheinen sisar ja mieheni, ja lapseni joiden kanssa olo ei tunnu yksinäiseltä.

En jotenkin osaa rupatella (kiinnostavasti) naisten kanssa. Osaan kyllä small talkia ja keksin aiheitakin rajattomasti, kuuuntelen vastapuolta ja kysyn jne mutta en vain saa yhteyttä samalla tavalla kuin muut, tämän olen huomannut. Kun muut naiset esim. naapurustossa verkostuvat keskenään, juttelevat pihalla kuin parhaan kaverukset niin en "pääse samalle tasolle". Jään ulkopuoliseksi.

Olen paljon saanut kommentteja (esim. kuullut kiertoteitse) että olen tosi mukava, reilu ja hyväntahtoinen (ja niin olenkin) mutta sillä ei näemmä pääse kovin pitkälle naisporukassa. Osaan heittää läppää ja olen kiinnostunut hyvin monipuolisesti monista asioista, mutta aina_olen_kärsinyt_ulkopuolisuudesta.

Olen ajatellut, että ehkä olen liian kiltti, liian mukautuvainen?

Kiinnostuksen aiheitani on kirjallisuus, politiikka, yhteiskunnalliset ja kulttuurilliset ilmiöt, historia, eläimet, lapset, sisustus, taide jne. Mutta tykkään puhua myös ihan arkielämästäkin, omasta perheestä, kotitöistä, käsitöistä, työstä, lapsista, sisustuksesta, remontoinnista jne.

Luulen, että enemmänkin kuin kiinnostuksen kohteista, tuntuu vain, että harvan kanssa kemiat kolahtaa. Tai muiden kemiat eivät kolahda minun kanssani.

Hassua on, että empatia, kiinnostus, ja ystävällisyys ei enää nykyään riitä, ja tuntuu että ihmiset ovat vain kiinnostuneita niistä ihmisistä joilla on sosiaalista tai taloudellisia resursseja, ovat siis arvostettuja ja muut siksi hakevat heidän hyväksyntäänsä ja huomiota.

[/quote]

Tämä on kuin omasta kynästä. Koko elämän olen ollut ulkopuolinen. Olen yrittänyt porukoihin puoliväkisin ja muuttamalla persoonaani "joukkoon sopivaksi", kunnes aina totean itselleni saman asian: tämä ihminen tässä ei ole enää minä. Kelpaan siis näihin porukoihin vain muuttumalla samanlaisiksi kuin he. Nyt olen tarpeeksi vanha (vaikkakin vasta 24v) tajuamaan, että onneni ei ole riippuvainen muista ihmisistä vaan itsestäni.

Jo ensimmäinen elämäni ystävyyssuhde taaperona perustui siihen, että "paras ystäväni" leikki kanssani, kun muita ei ollut saatavilla. Silti puhuin vuosikausia toiselle paikkakunnalle muuttamisen jälkeen tästä tytöstä "parhaana kaverina".  Sen jälkeen olen ollut koulukiusattu ja syrjitty muutamiin otteisiin. Näistä kuitenkin aina jotenkin selvitty, ja olen myös antanut kiusaajille anteeksi. Uskomatonta kyllä en ole katkeroitunut, mutta huono itsetunto seurasi pitkään (ja seuraa vielä toisinaan edelleenkin) kuin varjona perässä.

Olen aikuisiällä tajunnut, että hyväntahtoisuus ja kiltteys ei ole kovinta huutoa ystävyysmarkkinoilla. Joutuu valitettavan herkästi muiden tallottavaksi. Ja empatiakyky tuntuu olevan kovin rajoittunut monilla aikuisillakin ihmisillä. Surettaa vain, koska uskon, että monet ihmiset voisivat saavuttaa onnellisen elämän itsetutkiskelulla. Toisen kiusaaminen, mollaaminen tai väheksyntä ei tee Sinusta parempaa ihmistä. Tämän olen itsekin joutunut kokemaan, kun huomasin työpaikallani ajautuneeni porukkaan, jossa muiden dissaaminen oli suurinta hupia.

Siitä olen iloinen, että olen vihdoin hyväksynyt, että olen erilainen jollain tapaa. Harha-askelistanihuolimatta olen aina palanut juurilleni persoonassani, ja nyt olen siitä kiitollinen. Nyt olen tietoinen, että viihdyn mielummin yksin kuin teeskentelen pintaliitoelämää. Onneksi olen löytänyt rinnalleni miehen, joka on täysin saman henkinen.

Surettaahan tämä, koska pidän ihmisten seurasta. Vain samanhenkisten ihmisten löytäminen on melko vaikeaa. Mutta nyt tiedän että minun on kelvattava tällaisena kuin olen. Tiedän kuitenkin olevani lojaali  ja rehellinen ihminen, joka tekee tosiystävän eteen ihan mitä tahansa.

Tsemppiä samanhenkisille ihmisille, elämä ei ole aina helppoa :) Pidetään silti onni rinnassa.