Suhde narsistin jälkeen? Vai olisiko vain parempi antaa olla?

Olin 6 vuotta suhteessa ihmisen kanssa, jonka näin jälkikäteen ajateltuna voi luokitella narsistiksi ilman epäröintiä. Toki siihen meni 10 vuotta aikaa eron jälkeen, että ymmärsin sen ja senkin jälkeen vaati 3 vuoden psykoterapian, että sain itseni ymmärtämään, etten olekaan täysin epäonnistunut ihmisenä, jos ajatellaan parisuhteita.

Olen kyllä pärjännyt elämässä ihan hyvin, siis jos ajatellaan työelämää, taloutta ja ystäviä. Mutta parisuhteet ovat olleet minulle ehdoton ei, koska olen pitänyt itseäni täysin m*lkkuna ja mielenvikaisena, sillä näinhän minulle se kumppani sai taottua hyvin päähän. (narsistin kanssa parisuhteessa olleet ymmärtänee tämän mitä tarkoitan. Muille se ei ehkä avaudu) Aina kun joku on kiinnostunut, niin olen kiittänyt ja "poistunut paikalta", ihan vain häntä suojellakseni.

Yleinen paha olo pakotti minut kuitenkin sitten jossain vaiheessa miettimään, mikä on vialla ja lopulta päädyin lääkärin ja terapeutin kautta psykoterapiaan, jota sitten kestikin tosiaan maksimit 3 vuotta. Kun sen laatikon kerran avasi, niin voi veljet, kun siellä olikin paljon turhaa itsesyytöstä ja lytättyä itsetuntoa.

Terapia auttoi, paljon. Olen nyt ollut pari vuotta ihan "terveen kirjoissa". (olen ollut työelämässä koko ajan, ihan täysin.) Olo on hyvä ja olen ottanut tuon asian ehkä jollain tavalla opettavana kokemuksena. Osaan kyllä lukea toisten ihmisen käytöstä ja ajatusmaailmoja hyvin. Joku kaverini sanoikin, että välillä tuntuu, että osaisin lukea ihmisten ajatuksia. No, en nyt sentään. Mutta sellainen ihmisen tulkitsemisen taito minulla on, koska sitähän se on narsistin kanssa eläminen. Koko ajan seuraat, miten toinen käyttäytyy ja toimit sen mukaan. Munan kuorilla kävelyä siis.

Ongelmanahan tässä on, että ikääkin on jo. 46v tuli mittariin ja eipä tämän ikäinen sinkkumies ole ihan kuuminta hottia tuolla markkinoilla. Varsinkin kun välissä on pitkä seurustelematon kausi välissä. En oikein haluaisi kertoa heti seurustelun aluksi koko elämäntarinaani, mutta vaikeaa sitä on luovia, ettei sitten tule valehdeltuakaan mitään toiselle. Pari viritystä tässä parin vuoden aikana on nyt ollut, eli olen uskaltanut päästää toisen "lähelle". Ensimmäinen suhde kaatui valitettavasti toisen kovaan mustasukkaisuuteen ja toinen siihen, että ero entisen kanssa ei ollutkaan ihan selvä, vaikka niin piti olla. (palasivat yhteen)

Kaikki tuo oma historia tuolla takana ja nykyajan kovat vaatimukset parisuhteen muodostumiselle on aika raskas prosessi. Epäreiluahan tämä elämä on, en kiellä. Tosi vaikea on joka kerta "hypätä tyhjyyteen" ja ottaa riski toisesta ihmisestä, varsinkin kun on aina pelkona se, että toisesta paljastuu joku seko. Toisella puolen on taas "helppo" elämä, eli elää yksin niinkuin tähänkin asti. Vaan kun ei ihminen haluaisi olla yksin.