Mitä sellainen ihminen ajattelee, joka ei ota koskaan yhteyttä ystävään?

Vierailija kirjoitti:

Leila Koo kirjoitti:

Voin vastata vain omasta puolestani. Jos en ota yhteyttä, en kaipaa seuraa kasvokkain enkä puhelimessa. Minulla on paljon kavereita, jotka luulevat olevansa ystäviäni ja haluaisivat tiiviimpää yhteydenpitoa. En halua panna välejä poikki, koska tuttavina minulla ei ole mitään heitä vastaan.

Eli lyhyesti: eivät ole minulle ystäviä, vaan kavereita ja tuttavia.

Saako kysyä miten toimit silloin kun haluat siirtää ystävyystasolla olevan ystäväsi tuttavatasolle? Et vain enää ota ikinä häneen yhteyttä, ja hän ihmettelee että ettekö olekaan ystäviä?

Oikeat ystävyyssuhteeni ovat säilyneet. Toki yhteydenpito voi olla välillä harventunutta vaikka toisen muutettua pitkäksi aikaa ulkomaille.

Leila Koo kirjoitti:

Voin vastata vain omasta puolestani. Jos en ota yhteyttä, en kaipaa seuraa kasvokkain enkä puhelimessa. Minulla on paljon kavereita, jotka luulevat olevansa ystäviäni ja haluaisivat tiiviimpää yhteydenpitoa. En halua panna välejä poikki, koska tuttavina minulla ei ole mitään heitä vastaan.

Eli lyhyesti: eivät ole minulle ystäviä, vaan kavereita ja tuttavia.

Miten kukaan voi erehtyä ystävyydestä ja tuttavuudesta? Kaksi täysin eri asiaa. Eli esität heille ystävää, mutta tietoisesti haluat olla ainoastaan tuttava? Sehän on kiusaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nii huono itsetunto ettei koe ystävän haluavan oikeasti olevan ystävä jote ei halua vaivata toista.

Tämä kuulostaa multa. Aiemmin kun olen oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä tai ehdottanut jotain tapaamisia tai muuta, on aina keksitty syy ettei nyt käy tai peruttu niitä sovittuja juttuja viime tipassa. En uskalla enää ottaa yhteyttä tai tehdä mitään ehdotuksia itse.

Kun minun ihmissuhteeni alkoivat myös kulkea tuota rataa, erakoiduin. Kyse ei tosin ole itsetunnosta, vaan tuo oli aivan faktuaalista käytöstä muilta; en kelvannut ystäväksi/seuraksi. Pahaltahan se tuntui ja tuntuu vieläkin. Sen lisäksi sain kammon, että jos joku pyytää, niin pyytää tosiaan säälistä, kun ajattelee minun olevan niin yksinäinen. Joo, olen yksinäinen, mutta vielä kauheampaa olisi olla jonkun sääliseuran kohde 😳

Ihmisten tarpeet yhteydenpitoon ovat kovin erilaisia. Itsellä on vanha opiskelukaveri joka haluaa kyllä nähdä minua, asutaan kaukana toisistamme joten se onnistuu max muutaman kerran vuodessa. Hän ei tykkää viestittelystä tai somesta ja itsestä alkaa tuntua että olemme vieraantuneet. Itse tykkäisin viestitellä kuulumisia, ihan höpöjuttujakin. Että säilyisi se läheisyyden tunne ja tunne että toiseen voi ottaa yhteyttä jos siltä tuntuu. Että toisesta kuuluisi jotain parin viikon välein. Viestin laittaminen vie muutaman minuutin.

Tuttu tunne, enkä tiedä mistä tuo "ystävien" hiljaisuus johtuu. Mutta hiipuvasti jaksan itsekään enää yhteyksiä pitää ja mitään ehdotella. Uudetkin tuttavuudet aina puhuvat näkemisestä, mutta sitäpä ei tapahdu ilman omaa yritystä.

Olen miettinyt, että vaikutanko sitten jotenkin vähän pelottavalta tai yli-itsenäiseltä, kun joskus olen tuosta saanut kuulla nuorempana. Ja tyyli on toki hieman railakas, niin ei kai tuota normaalimmat ihmiset aina jaksa.

Mutta kun itsestäkään ei juuri nyt kukaan tunnu korvaamattomalta osin näiden syiden vuoksi, niin enpä ole nyt viime aikoina "ystävien" peräänkään itkeä. Tuttuja saa sentääm heti kun ulos kävelee.

tunnetko "ystävääsi" lainkaan jos pitää tällaasia kysellä? minul on ystäviä lapsuudesta, ehkä muutamia uusiakin tuttavuuksia. parhaiden kavereiden kanssa pidetään yhteyttä noin 6-8 kertaa vuodessa. tuttuja näkee kylillä aina siellä käydessä. toki enemmistöllä ystävistäni on perheet, kakarat ja asuntovelat. mulla ei oo. mutta ei minun tartte kysellä kenenkään perään. ja mitä jos sie ootki täys mulkku? onko vika sinussa?

En pidä yhteyttä ystäviin. Tekstiviesteilyä voin joskus harrastaa. Syitä mm huono itsetunto sekä hylätyksitulemisen pelko, yhteydenotto on niin kiusallista että en sitä tee. Puhelimessa puhun vain sellaisen lähihenkilön kanssa, jonka kanssa voi nopesti vain pirauttaa. Kuulumisien kyselyt ja pitkät puhelut on kammotus.

En halua tavata ystäviä jos vastavuoroinen yhteydenpito vaatii suuria järjestelyjä, ruokien laittoa ja tuntikausia kestävää illanistumista. En halua osallistua seurueeseen, jossa juodaan alkoholia enemmän kuin muutama lasi. Se pilaa keskustelun ja illanvietto venyy rasittavaksi.

Ystävä usein pitää yhteyttä tiiviimmin kuin minä, joten en ehdi puolestani ottaa yhteyttä, ja näin ahdistun lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On väsynyt, kiireinen?

Otsikossa on sana koskaan. Täytyy olla paha uupumus, jos ei pysty koskaan ottamaan yhteyttä?

Monella on. Oletko muuten ruuhkavuosista kuullut?

Minä olen introvertti, ja haluaisin ehkä korkeintaan kerran kuussa tavata kavereita. Kun niitä kavereita sitten kuitenkin on useampi, niin ei siinä montaa kertaa vuodessa ehdi yhtä tapaamaan. Ja pidän näitä ihmisiä kuitenkin ystävinäni. Monet käsittävät yhteydenoton aina aikomuksena sopia tapaamisesta, joten en sitten sellaisille viitsi useinkaan laittaa viestiä muuten.

f) stressaa kaikenlaista yhteyden ottamista kaikkiin ihmisiin etenkin puhelimen kautta

Olen päätynyt rooliin jossa yritän pitää vanhaa kaveripiiriä koossa ja se yhteyden ottaminen stressaa joka kerta enemmän kuin viikon työt yhteensä.

Minulla on yksi ystävä, joka harvoin ottaa yhteyttä. Kuvittelen se johtuvan ruuhkavuosista. Silti muutama viesti vaikka kerran kuussa ei olisi minusta liikaa vaadittu. Nähdään muutaman kerran vuodessa ja se on ok. Sitten taas toinen ääripää on eräs toinen tuttavani, joka melkein joka päivä haluaisi nähdä. En tiedä eikö hän ymmärrä että ihmisillä on omakin elämä, eikä aikuisena minulla ainakaa ole joka ikinen päivä tarpeen nähdä kaveriporukalla niin kuin joskus teininä.

 Minulle riittää oma rakas perheeni. Aikuiset lapseni perheen jäsenineen (lapsenlapseni ovat tärkeät), ja läheiset sukulaiseni omalta sekä aviomieheni puolelta, joista muutamat henkilöt ovat parempiakin kuin minun vuosikausia kestäneet ystävät, jotka ilmaantuvat kuvioihini vain silloin kun jotain tapahtuu, ja etenkin heille itselleen. En kaipaa lohduttajan osaa, koska itse en heiltä sitä saa kuitenkaan silloin, kun tilanne on akuutti omalla kohdallani, ja tarvitsisin kuuntelijaa ja näkökantansa antajaa juurikin sillä hetkellä.

Toisaalta en ymmärrä erästä ystävääni, joka on osoittautunut viimeisinä aikoina sellaiseksi, että hänelle kyllä sopii tulla minun kotiini kylään ja nauttimaan minun tarjoamista antimistaan, mutta hänen kotiinsa en ole saanut vuosikausiin enää kutsua, kuten joskus vuosia sitten.  Ja tiedänkin syyn, mikä mättää, mutta antaa olla, jos ystävälläni on tuonkaltainen ongelma olla kutsumatta ketään muitakaan tarjoilujensa äärelle jutustelemaan elämän ilmiöistä jne., niin ongelmahan ei ole minun, että ystävälläni on vaikea parisuhde tuossa mielessä, ja kotiaan ei kelpaa esitellä muille kuin omille vanhemmilleen, ja heillekin velvollisuuden puitteissa.  Onneksi uusia ystäviä tulee vastaan entisten tilalle, ja huomattavasti huomaavaisempia, mitä tulee vastavuoroiseen kanssakäymiseen toinen toistemme  kohtaamisessa.

Itse ajattelen että kukaan ei oikeasti halua mun kanssa lähteä mihinkään, ja asetan toisen kiusalliseen tilanteeseen pyytämällä jotakin. Useimmiten siis olen vähän passiivinen, ettei tule oloa toiselle että olisin jotenkin vaatimassa häneltä jotain.

Huono itsetunto siis. Ja joskus myös se että on niin väsynyt eikä keksi mitään hauskaa mistä toiset voisi innostua. Nyt koronan aikaan en ole oikein keksinyt miten ystäviä voisi tavata "turvallisella" maaperällä. Ravintolaankaan ei tee mieli ja kotona on mies ja lapset (joita en halua häätää kotoa kun ei ole heilläkään paikkaa mihin mennä)

Vierailija kirjoitti:

Minä olen introvertti, ja haluaisin ehkä korkeintaan kerran kuussa tavata kavereita. Kun niitä kavereita sitten kuitenkin on useampi, niin ei siinä montaa kertaa vuodessa ehdi yhtä tapaamaan. Ja pidän näitä ihmisiä kuitenkin ystävinäni. Monet käsittävät yhteydenoton aina aikomuksena sopia tapaamisesta, joten en sitten sellaisille viitsi useinkaan laittaa viestiä muuten.

Sellaisille, jotka aina ehdottavat tapaamista, ei uskalla kirjoitella. Muutenkin vaikka jokaisen kanssa jaetaan vähän omanlaisensa asiat, voisi jonkinlaista kirjoitetun viestin vaihtoa olla tapaamisten ulkopuolellakin. Jos viesteissä ei ole mitään sanottavaa, tapaaminenkaan ei tunnu kiinnostavalta.

Ja tapaaminen velvoittaa vastavuoroisuuteen, jossain muodossa, joten siksi myös sitä haluaa jättäytyä kovin korkean tason kyläilykierteistä.

Ihmettelee miten joku ei tajua, kun yrittää ghostata.

Minä haluaisin tavata melko lyhyesti tai joustavasti, vaikka kahvittelu tunnin verran tai kävelylenkki, maksimissaan tunninkestävä ellei ole erikseen sovittu pitemmästä tapaamisesta. En mielellään sitoudu pitkäkestoisiin tapaamisiin.

Toinen tekijä on Suomen sää, kesällä ihmiset ovat missä ovat ja talvella mielestäni ei ole kiva sopia menoa, koska ei tiedä millainen lumimyräkkä juuri sinä päivänä on. Tapaamisille jää syksy ja kevät, jotka nekin ovat kiireisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nii huono itsetunto ettei koe ystävän haluavan oikeasti olevan ystävä jote ei halua vaivata toista.

Tämä kuulostaa multa. Aiemmin kun olen oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä tai ehdottanut jotain tapaamisia tai muuta, on aina keksitty syy ettei nyt käy tai peruttu niitä sovittuja juttuja viime tipassa. En uskalla enää ottaa yhteyttä tai tehdä mitään ehdotuksia itse.

Kun minun ihmissuhteeni alkoivat myös kulkea tuota rataa, erakoiduin. Kyse ei tosin ole itsetunnosta, vaan tuo oli aivan faktuaalista käytöstä muilta; en kelvannut ystäväksi/seuraksi. Pahaltahan se tuntui ja tuntuu vieläkin. Sen lisäksi sain kammon, että jos joku pyytää, niin pyytää tosiaan säälistä, kun ajattelee minun olevan niin yksinäinen. Joo, olen yksinäinen, mutta vielä kauheampaa olisi olla jonkun sääliseuran kohde 😳

Tää on hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Itse ajattelen että kukaan ei oikeasti halua mun kanssa lähteä mihinkään, ja asetan toisen kiusalliseen tilanteeseen pyytämällä jotakin. Useimmiten siis olen vähän passiivinen, ettei tule oloa toiselle että olisin jotenkin vaatimassa häneltä jotain.

Huono itsetunto siis. Ja joskus myös se että on niin väsynyt eikä keksi mitään hauskaa mistä toiset voisi innostua. Nyt koronan aikaan en ole oikein keksinyt miten ystäviä voisi tavata "turvallisella" maaperällä. Ravintolaankaan ei tee mieli ja kotona on mies ja lapset (joita en halua häätää kotoa kun ei ole heilläkään paikkaa mihin mennä)

Sama. Jossain vaiheessa yritin pyytää ystäviä mukaan tapahtumiin, leffaan, syömään, milloin mihinkin ja ihan reilulla varoajalla vielä. Pitkään meni niin ettei kukaan halunnut lähteä koskaan mihinkään, tai peruttiin viime hetkillä. En enää halua pyydellä ketään mihinkään, ymmärrän kyllä vähemmästäkin että en ole niin suosittua seuraa. Olen kyllä introvertti ja arvostan omaa aikaani, mutta en ole mikään erakko. Olen tosi varovainen ihmisten kanssa nykyään, voi toki olla että joku ystävä sitten ihmettelee kun tuosta ei enää kuulu koskaan mitään.

Vierailija kirjoitti:

 Minulle riittää oma rakas perheeni. Aikuiset lapseni perheen jäsenineen (lapsenlapseni ovat tärkeät), ja läheiset sukulaiseni omalta sekä aviomieheni puolelta, joista muutamat henkilöt ovat parempiakin kuin minun vuosikausia kestäneet ystävät, jotka ilmaantuvat kuvioihini vain silloin kun jotain tapahtuu, ja etenkin heille itselleen. En kaipaa lohduttajan osaa, koska itse en heiltä sitä saa kuitenkaan silloin, kun tilanne on akuutti omalla kohdallani, ja tarvitsisin kuuntelijaa ja näkökantansa antajaa juurikin sillä hetkellä.

Toisaalta en ymmärrä erästä ystävääni, joka on osoittautunut viimeisinä aikoina sellaiseksi, että hänelle kyllä sopii tulla minun kotiini kylään ja nauttimaan minun tarjoamista antimistaan, mutta hänen kotiinsa en ole saanut vuosikausiin enää kutsua, kuten joskus vuosia sitten.  Ja tiedänkin syyn, mikä mättää, mutta antaa olla, jos ystävälläni on tuonkaltainen ongelma olla kutsumatta ketään muitakaan tarjoilujensa äärelle jutustelemaan elämän ilmiöistä jne., niin ongelmahan ei ole minun, että ystävälläni on vaikea parisuhde tuossa mielessä, ja kotiaan ei kelpaa esitellä muille kuin omille vanhemmilleen, ja heillekin velvollisuuden puitteissa.  Onneksi uusia ystäviä tulee vastaan entisten tilalle, ja huomattavasti huomaavaisempia, mitä tulee vastavuoroiseen kanssakäymiseen toinen toistemme  kohtaamisessa.

Ja mikä tärkeintä kaikkein parhain ihminen ja uskottuni on oma kultarakas aviomieheni, jonka seura on ihaninta, ja kaikkein mukavinta/hauskinta, joka voittaa mennen tullen ne parhaimmatkin ystäväni.  Ystävät ovat vain sellaisia ajanvietteitä, joiden kanssa on joskus ihan kivaakin vaihtaa ajatusta elämästä ja maailman menosta.  Grilli-iltamat silloin tällöin kesäisin ja yhteiset saunaillat ystävien ja kylän ihmisten kanssa sekä paikallisen marttaseuran kokoontumisit riittävät ainakin minulle.

T: Samalta jatkoa edelliseen

Vierailija kirjoitti:

Juttuhan on nykyään niin ettei ihmisiä kiinnosta askakaan muiden kulumiset ja asiat.

Olen itse 30v ja aina haaveillut illanistujaisista tai että joku tulis kylään. Jos kerran kaikki ovat niin h emmetin laiskoja, masentuneita, "kiireisiä" niin antakoon olla niin!!

Yhdellä aina jotain mielenterveysongelmia, vanhemmilla aina joku tekosyy ettei voi tulla, muut ystävät aina niin kiireisiä, isoveli aina lupailee tyhjiä.

Ei nykyään edes osata KERRAN VUODESSA onnitella jostain.

Kun kerran on täysin arvoton, näkymätön ihminen niin ihan sama!

Seuraavaksi lentää whatsapp ulos puhelimesta. Miksi pitää sovelluksia kun niillä ei ole käyttöä?

Suosittelen, että liityt johonkin poppooseen esim. yhdistykseen jossa kokoonnutaan säännöllisesti jonkin tekemisen äärelle. Ei nekään sun synttäreitä muista, mutta muuten saat lisää sosiaalista eläämää etkä katkeroidu. Ihmiset muuttuu. Mulla on ystävät säilyneet vuosikausia kun kaikki hyväksyy ettei usein tavata.