G: Paskimmat lapsuusmuistot

Minulla on paljon samoja kokemuksia. Isäni oli väkivaltainen ja mustasukkainen, ja äitini ei ollut uskollinen. No arvata saattaa, mitä siitä seuraa. 

Pahimpana muistan yölliset riidat, päiväsaikaan oltiin muka ihan normaalisti, mutta kun nukkumaanmenon aika koitti niin isäni aloitti tappelun. Pelotti aina mennä nukkumaan. En edes halua muistella, olen tietoisesti yrittänyt unohtaa kaiken. Isäni nautti siitä että sai kiusata mua, haukkui läskiperseeksi ja ivasi kaikkea mitä tein. Minulla ei saanut olla ystäviä, enkä saanut käyttää puhelinta.

Nyt aikuisena pelkään riitelyä, kaikki suhteeni ovat päättyneet siihen että olen mieluummin kävellyt tieheni kuin aloittanut riitelyn. En uskalla sanoa mitään negatiivista toiselle riidan pelossa.

Olimme ihan hyvin toimeentuleva perhe, näin jälkikäteen ajatellen. Jostain syystä mulle ei rahaa herunut, koulussa kiusattiin kun mulla ei ollut kuin yksi pusero, jota jouduin käyttämään viikkotolkulla. Kesätöihin mut patistettiin heti 14-vuotiaana, ja palkasta suurin osa piti antaa isälle. Koulua en saanut käydä kuin 16-vuotiaaksi, sitten pakotettiin töihin. Tämä kaikki tapahtui siis 70-luvulla.

Hyvällä ystävälläni vippasi päästä, kun halusi kiusata ja kiduttaa minua. Olimme hänen luonaan kahdestaan, hän lukitsi minut parvekkeelle valtavan koiransa kanssa. Ennen tätä hän tönäisi minut koiran päälle, pelkäsin kuollakseni koiran tappavan minut. Olin noin 8v, asuimme naapuritaloissa. Äitini tuli hakemaan minua kotiin syömään, näin parvekkeelta kun äiti oli ovella. En uskaltanut vilkuttaa, koira oli vieressä ja tuijotti. Kaverini väitti äidilleni, että olen ulkona. Pääsin parvekkeelta lopulta pois, jonka jälkeen kaveri lukitsi minut pimeään eteisen kaappiin. Äidille en uskaltanut kertoa. 8-vuotiaana ei kuulu ajatella, että onko ainoa poispääsyni hypätä parvekkeelta neljännestä kerroksesta asfalttiin..

Selvääkin on, että pelkään koiria ja pimeää hysteerisesti.

80-luvun alussa käytiin ilmoittautumassa kouluun paikan päällä eli koulussa. Äitini teki vuorotyötä ja isä säännöllistä päivätyötä. Isälläni oli siihen aikaan jonkinmoinen alkoholiongelma ja kuinkas ollakaan, ilmoittautumispäivänä äitini oli iltavuorossa ja isä kännissä. Huolehdin meidät matkaan ja kun kävelimme koululle (meillä ei ollut autoa eikä isä ajokunnossa olisi edes tietysti ollut), tuli äiti vastaan töistä palatessaan. Äiti ei sanonut mitään. Mulkaisi isääni vihaisesti, itse taisin sanoa "äiti..." (en muista enää tarkasti) ja niin me vain jatkoimme kännisen isän kanssa koululle.

Paskin muisto ikinä. Se siitä koulun aloittamisen hohdosta. Enkä tiedä kumpi oli pahempi, humalainen isä vai äidin totaalinen dissaus tilanteelle?

Arvatkaa halusinko tehdä kouluun tutustumispäivästä esikoiselle erityisen kun oma ilmoittaumispäivä oli näin syvältä?

[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 01:20"]

[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 00:18"]

Vanhempani ei koskaan tehnyt mitään, mutta isosiskoni hakkasi ja nälvi jatkuvasti. Kerran hän jahtasi keittiöveitsen kanssa ja uhkasi tappaa minut ollessamme yksin kotona. Perheen ulkopuolisille hän esitti miellyttävää ja reipasta, eivätkä kaverit ymmärtäneet, miksi inhosin "ihanaa" siskoani. Vanhemmat tiesivät asiasta jonkin verran, mutta eivät halunneet tehdä/pystyneet tekemään mitään. 

Nykyään siskoni on "järkiintynyt" niin, että hän ei enää käy fyysisesti käsiksi, mutta haukkuminen ja mustamaalaus ovat jatkuneet.

[/quote]Ettei tässä olisi ollut taustalla klassinen narsistiperheen kuvio eli hemmoteltu lempilapsi (=sinä) ja kaiken pahan edustaja (=siskosi) joka sai toimia vanhempien oksennusämpärinä, ja laittoi sitten kokemuksensa edelleen sinulle jakoon. Ja joiden välille tietoisesti kylvettiin sisarkateutta epäreilulla toiminnalla. Vaikka vanhemmat olivat sua kohtaan yhtä ihania kuin siskosi muiden silmissä, niin mistäpä tiedät mitä heidän kesken tapahtui. Ehkä sisko itsekin on ensin joutunut pakenemaan tappouhkauksia latelevaa, keittiöveitsi kädessä jahtaavaa vanhempaansa?

[/quote]

87 tässä

Sinänsä ironista, että toinen sisarukseni on arvioinut tuon vanhimman isosiskon olevan narsisti. Itse en koe olevani tarpeeksi pätevä arvioimaan toisten psyykkisiä sairauksia.

Mielestäni vanhempani ovat kohdelleet meitä samanarvoisesti (mitä nyt katseli läpi sormien isosiskon toimia). Tietenkin multa on vaikea odottaa objektiivista lähestymistapaa, mutta uskoisin, että olisin lapsuuteni aikana ainakin vaistonut, jos vanhempani olisi yhtä lastaan haukkunut, lyönyt tai jahdannut keittiöveitsen kanssa. Lisäksi isosiskoni ei vaikuta kovinkaan traumatisoituneelta, vaan käy usein kotona viettämässä laatuaikaa vanhempien kanssa.

Mutta kiitos tästä (hyvin todennäköisesti) mönkään menneestä keittiöpsykologisesta arviosta. :)

Lapsuuteni kipeimmät muistot liittyy isäsuhteeseeni, siihen kuinka väliinpitämätön hän oli minua kohti koko lapsuuteni. Saman henkilön alkoholinkäyttöön. Eniten kuitenkin satutti kerta toisensa jälkeen se väliinpitämättömyys.

Edelleen nousee kyyneleet silmiin pelkästä ajatuksesta. Tää on tehnyt minusta tosi kylmän ja kovan ihmisen muiden silmissä, koska pelkään niin paljon saavani siipeeni ihmisen kanssa...

Isän raivokohtaukset. Monesti rangaistuksia aika mitättömistä teoista. Olin aika hankala ja temperamenttinen lapsi mutta aivan liian helposti isäni raivostui. Monesti sain piiskaa, milloin risulla, milloin vyöllä tai halolla. Kerran isä löi isolla meisselillä päähän. Siis kahvapäällä. Syytti jostain asiasta johon en ollut syyllinen. Sattui niin hemmetisti. Olin tosi voimakastahtoinen ja osasin piikitellä ilkeästi. Joskus uhkasin myös poliisille soitolla mitä en olisi uskaltanu tehdä. Isä oli aika narsistinen aina. Väheksyi ja pilkkasi. Haukkui ja komensi. Aina soitti kotiin jos tiesi että olin kaverilla. Tekemään töitä joilla ei ollut juuri merkitystä. Monesti juoksin isää karkuun ja piilottelin kun pelkäsin isää.. Tällasia. Toisaalta ymmärrän isääni. Menettänyt oman isänsä lapsena ja muutakin traagista. Ja silloin raha oli lujassa. Velat niskassa ja perhe piti pitää hengissä. Olen antanut isälleni anteeksi. Syyllistämällä tekee vain itselleen pahan olon. Nykyisin ollaan hyvissä väleissä. Arvet on tietty jäänyt, ja syvätkin. Lapsuudesta on toki myös hyviä ja rakkaita muistoja. Käymällä asioita läpi ja miettimällä syitä ja elämäntilannetta pystyy paremmin olemaan sujut itsensä kanssa. Toisaalta syyttämällä isää ja jauhamalla asioita saan hänenkin syyttämään itseään ja paskan olon. Tiedän ettei hän ole henkisesti kovin vahva kuten arvata saattaa. Itsetunto vahvistumaan päin jo muutamia vuosia ja itselläni lapsi ja puoliso. Kumpa pystyisin antamaan lapselleni turvallisen ja rakastavan lapsuuden.

vähän sekava kirjotus mutta koittakaa saada jonkinlainen kokonaiskuva. Ja tiedoksi, olen mies. :)

Isän raivokohtaukset. Monesti rangaistuksia aika mitättömistä teoista. Olin aika hankala ja temperamenttinen lapsi mutta aivan liian helposti isäni raivostui. Monesti sain piiskaa, milloin risulla, milloin vyöllä tai halolla. Kerran isä löi isolla meisselillä päähän. Siis kahvapäällä. Syytti jostain asiasta johon en ollut syyllinen. Sattui niin hemmetisti. Olin tosi voimakastahtoinen ja osasin piikitellä ilkeästi. Joskus uhkasin myös poliisille soitolla mitä en olisi uskaltanu tehdä. Isä oli aika narsistinen aina. Väheksyi ja pilkkasi. Haukkui ja komensi. Aina soitti kotiin jos tiesi että olin kaverilla. Tekemään töitä joilla ei ollut juuri merkitystä. Monesti juoksin isää karkuun ja piilottelin kun pelkäsin isää.. Tällasia. Toisaalta ymmärrän isääni. Menettänyt oman isänsä lapsena ja muutakin traagista. Ja silloin raha oli lujassa. Velat niskassa ja perhe piti pitää hengissä. Olen antanut isälleni anteeksi. Syyllistämällä tekee vain itselleen pahan olon. Nykyisin ollaan hyvissä väleissä. Arvet on tietty jäänyt, ja syvätkin. Lapsuudesta on toki myös hyviä ja rakkaita muistoja. Käymällä asioita läpi ja miettimällä syitä ja elämäntilannetta pystyy paremmin olemaan sujut itsensä kanssa. Toisaalta syyttämällä isää ja jauhamalla asioita saan hänenkin syyttämään itseään ja paskan olon. Tiedän ettei hän ole henkisesti kovin vahva kuten arvata saattaa. Itsetunto vahvistumaan päin jo muutamia vuosia ja itselläni lapsi ja puoliso. Kumpa pystyisin antamaan lapselleni turvallisen ja rakastavan lapsuuden.

vähän sekava kirjotus mutta koittakaa saada jonkinlainen kokonaiskuva. Ja tiedoksi, olen mies. :)

Nostellaas tätäkin ketjua taas yhden kertomuksen merkeissä.

Mulla on myös ollut paska lapsuus. En kaipaa mitään lapsuudesta. Ainoat eväät mitä olen aikuisuuteni saanut ovat epävarmuus, erittäin huono itsetunto ja häpeä. 

Ensimmäiset muistot vanhempieni riidoista ovat varmaan siltä ajalta, kun olin 3-4v. Isä raahasi äitiä tukasta pitkin lattiaa ja huusi. Itse istuin huoneessa ja selasin lintukirjaa, muistan elävästi miltä kuvassa oleva tikka näytti. Näihin aikoihin äitini uhkaili monesti jättävänsä meidät ja siitä oireilen edelleen, jos mies kiukustuu ja lähtee lenkille tuulettumaan, saan paniikkikohtauksen. Pienenä äitini ollessa jossain illanvietossa, istuin koko yön ikkunanääressä aamuyöhön asti "varmistamassa" että äiti tulee kotiin.

Isäni suosi aina veljeäni ja minä olin paska lapsi, hän tykkäsi kiusata minua tahallaan. Esimerkiksi sohvalla saattoi painaa tyynyn naamalleni niin, etten saanut henkeä ja nauroi päälle. Saattoi myös alkaa tökkimään ja potkimaan ja ivaamaan jostain, ja kun aloin itkeä, suuttui ja löi, kun olin hankala lapsi. Jos kaaduin, ja minua sattui, isäni kommentoi aina että "ei sitä edes sattunut" ja nauroi aina itkulleni ja pahalla mielelleni. 

Kun kasvoin, säännöt tiukkenivat. 15-vuotiaana olisin mennyt muutaman ystävän kanssa katsomaan keskiyön ilotulitusta uutena vuotena, matka ei ollut edes pitkä. Sain luvan (josta yllätyin), mutta minut haettiin 15 minuuttia ennen keskiyötä kotiin ja rangaistukseksi olin viikon kotiarestissa, koska olin ollut niin pitkään ulkona. Joskus ollessani kavereilla (olin n. 14-15v.), isäni soitti ja käski heti kotiin, tyyliin kello seitsemäksi. Kello oli 18.55 ja matkaan meni vartti. Tietenkin myöhästyin ja sain joko turpaan tai kotiarestia, yleensä molempia. Kaikesta syyllistettiin ja minua uhkailtiin sillä, että koska olen niin paska, minut laitetaan lastenkotiin. Minua syytettiin myös huumeiden käytöstä ja kerran, kun olin ollut illan yksin kotona ja juonut tölkistä limua, ja se tölkin "avaaja"rinkula oli pudonnut matolle, sain kuukauden kotiarestia kun olin pitänyt mukamas bileet. Olin siis hyvin koulussa menestyvä, paljon lukemista harrastava kiltti tyttö. Minua on myös uhkailtu jo edellä mainitulla autosta ulos jättämisellä.

Fyysistä väkivaltaa olen saanut kestää paljon. Mökillä ollessamme istuin ulkorappusilla ja isäni olisi halunnut ohi. Ei kuitenkaan voinut pyytää väistämään tai mennä vierestä, vaikka hyvin olisi mahtunut, vaan koki sitten oikeudekseen potkaista minut alas ne 6 askelman portaat ja heittää vielä pihaharjalla päähän. Tämän jälkeen vielä nälvi päälle. Minua on myös lyöty imurilla, niin että veri lentää. Minut on revitty ylös sängystä keskellä yötä (liittyi tähän huume-epäilyyn) niin että sänky meni kahtia, isokokoinen isäni siis keskellä yötä tuli kimppuuni ja herätti kesken unien. Tästä sain muistoksi erittäin kipeän ja turvonneen huulen. Minua on revitty myös korvanlehdestä niin, että ne repeytyivät, arvet jäi tästäkin muistoksi. 

Lisänä tähän kaikkeen paskaan, mitä en edes muista, on hiljattain herännyt epäilys siitä, että isäni jollain tavalla kosketteli minua. Muistan joskus 10v. hänen kätensä paitani alla nännien kohdalla ja muutenkin on ollut ihme koskettelua. Onnekseni en muista enempää. 

Turha kai lisätä, että isäni on myös alkoholisti ja monet kerrat pilannut mm. joulun ja uudenvuoden juomisellaan ja katoamistempuillaan. Hän on myös ihan avoimesti pettänyt äitiäni, useiden vuosien ajan. Silti ovat edelleen yhdessä. En tiedä miksei äitini koskaan puuttunut tähän kohteluun, pelkäsi kai niin paljon. Joskus osallistui itsekin nälvimiseen, varmaan että saisi hyväksyntää isältä. Äiti ei sinänsä koskaan ole ollut yhtä paha kuin isäni, mutta eräs muisto on jäänyt hyvin vahvasti mieleeni. Olin silloin toisella luokalla ja pikkusiskoni oli varmaan vähän vajaa vuoden vanha. Olin pyytänyt äitiäni useasti saattamaan minut kouluun ja viimein hän siihen suostui. Aamulla olin ihan innoissani asiasta, kunnes äitini valitteli väsymystään kun pikkusisko oli valvottanut. Aloin itkeä ja äitini löi minua avokämmenellä naamaan, niin että nenästäni alkoi vuotaa verta. Anteeksipyyntöä en koskaan saanut, ja kouluun sain kävellä yksin. 

Tämän kaiken takia aloin teininä oirella hyvin vahvasti, olin jatkuvasti ahdistunut, revin ahdistuspuuskissa hiuksiani tuppoina irti ja mietin miten tappaisin itseni. Ammattikoulussa koulunkäyntini kääntyi huonoon suuntaan, enkä jaksanut enää väsymykseltäni mennä sinne. Tämä tietenkin johtui vain laiskuudestani ja siitä että olin niin surkea. Kaikki, koulun opo ja kuraattori mukaan lukien, haukkuivat minua eikä kukaan koskaan kysynyt, mikä on vialla. Muutin kotoa 17-vuotiaana pois ja suoritin ammattikoulun kunnialla loppuun ja pääsin töihin, tästä olen itse ylpeä, että jaksoin nousta sieltä paskasta. 

En ole katkera, mutta tavallaan vihainen siitä, että olen nykyään todella epätasapainoinen. Ja kaiken tuon keskellä, mitä olen joutunut kestämään, vanhempani kehtasivat syyllistää minua, kun en tajunnut kuinka hyvät vanhemmat minulla on. Kaikilla kun ei ole kattoa pään päällä eikä vaatteita. Ja edelleen, jonkun helvetin syyn takia, tunnen syyllisyyttä siitä. 

Kävin terapiassa, ei auttanut. Kukaan kavereista ei varmasti uskoisi, että minulla on pahoja ongelmia itseni kanssa. Elän "ihan normaalia" elämää, asun omassa talossa, minulla on mies ja hyvä työ. Mieskään ei tiedä kaikkea. Ehkä tämä tästä ajan kanssa... Anteeksi erittäin pitkä ja sekava teksti, en ole miettinyt, kirjoittanut saatika puhunut näistä asioista pitkiin aikoihin. 

No huhhuh 102. Oletko sä vielä tekemisissä vanhempiesi kanssa? Minkä ikäinen olet?

[quote author="Vierailija" time="13.12.2013 klo 16:44"]

No huhhuh 102. Oletko sä vielä tekemisissä vanhempiesi kanssa? Minkä ikäinen olet?

[/quote]

Olen satunnaisesti tekemisissä. Olen kasvatettu niin tossun alle, etten "pääse irti". Häpeän tätä itsekin, mutta tunnen niin hirveää syyllisyyttä, jos yritän ottaa etäisyyttä, että jotenkin helpompaa olla näin. Näemme harvoin, mutta silloin vanhempani käyttäytyvät kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Tilanne yllättäen ahdistaa paljon, mutta aika hyvin unohdan perheeni ja lapsuuteni silloin, kun ei tarvitse olla tekemisissä. Ikää löytyy 25 vuotta.

[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 00:15"]

Aika pieni juttu tämä omani on, kun vertaa näihin jo edellä kerrottuihin. Tämä asia vaan vaivaa minua edelleen. Molemmat biologiset vaarini kuolivat jo aikoja sitten alkoholismin seurauksena, enkä tavannut heitä kun muutamat kerran ihan pienenä. Mummini uusi mies on ollut minulle ja siskolleni vaarina aina. Vanhempani aina hehkuttavat miten hyvä mies tämä vaari on kun niistä oikeista ei ollut mihinkään.

Kun aloin kehittyä ja rintani alkoivat kasvaa, tämä vaari jatkuvasti hipelöi ja kosketteli rintojani. Ei se koskettelu koskaan mennyt tämän pidemälle, mutta ällöttää silti, kun koko suku kehuu aina miten hyvä tyyppi vaari on ja itse en ole kymmeneen vuoteen halunnut mennä tapaamaan häntä. Oli todella ahdistavaa olla hänen lähellään kun aina joutui pitämään kädet rintojen suojana ja silti hän aina onnistui koskemaan.

Vasta vähän aikaa sitten kysyin siskoltani onko hän kokenut saman ja vastaus oli myöntävä. Vanhemmillemme emme ole kertoneet asiasta. Miten tuollaisen asian edes vuosien jälkeen voisi ottaa esille? Ja kun tapaamiset ovat niin harvassa nykyään niin helpomalla pääsee kun antaa vaan asian olla.

[/quote]

Onko tämä ällötys vielä elossa?

Voi miten kurjia tarinoita niin monilla. Olen niin pahoillani teidän puolestanne, ihan itku tulee mitä ihmiset joutuu kestämään ja nyt tälläkin hetkellä on lapsia, joita kiusataan eri tavoilla.

Halauksia ja tsemppiä teille kaikille!

Omat ikävimmät muistot liittyy ehkä siihen, kun kylästä tullessa autossa on sätitty omasta käytöksestä eikä ikinä oikein auennut, mitä sitä taas teki väärin. Ne asiat olisi pitänyt keskustella selkeämmin lapselle, että se ja se mitä teit, ei ollut hyvä juttu ja muistaisitko ensi kerralla jne. Kyllä minä olisin ymmärtänyt, vanhempieni käytös johti vaan siihen, että aina pelkäsin hirveästi kotiin lähtöä, kun se kylässä ollut hyvä fiilis ihan varmana vesittyisi autossa, kun tulisi haukut.

Vierailija kirjoitti:

Äidin odottamattomat raivo- ja huutokohtaukset, joita oli joskus todella vaikea ennakoida. Uskon, että ne raivokohtaukset on osittain syynä siihen, että olen vieläkin todella arka ja varovainen ja pelkään tekeväni väärin ja saavani moitteita, jos jotakin yritän tehdä. 

Tä on vanha ketju, mutta samaistuin. 

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 01:20"]

[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 00:18"]

Vanhempani ei koskaan tehnyt mitään, mutta isosiskoni hakkasi ja nälvi jatkuvasti. Kerran hän jahtasi keittiöveitsen kanssa ja uhkasi tappaa minut ollessamme yksin kotona. Perheen ulkopuolisille hän esitti miellyttävää ja reipasta, eivätkä kaverit ymmärtäneet, miksi inhosin "ihanaa" siskoani. Vanhemmat tiesivät asiasta jonkin verran, mutta eivät halunneet tehdä/pystyneet tekemään mitään. 

Nykyään siskoni on "järkiintynyt" niin, että hän ei enää käy fyysisesti käsiksi, mutta haukkuminen ja mustamaalaus ovat jatkuneet.

Ettei tässä olisi ollut taustalla klassinen narsistiperheen kuvio eli hemmoteltu lempilapsi (=sinä) ja kaiken pahan edustaja (=siskosi) joka sai toimia vanhempien oksennusämpärinä, ja laittoi sitten kokemuksensa edelleen sinulle jakoon. Ja joiden välille tietoisesti kylvettiin sisarkateutta epäreilulla toiminnalla. Vaikka vanhemmat olivat sua kohtaan yhtä ihania kuin siskosi muiden silmissä, niin mistäpä tiedät mitä heidän kesken tapahtui. Ehkä sisko itsekin on ensin joutunut pakenemaan tappouhkauksia latelevaa, keittiöveitsi kädessä jahtaavaa vanhempaansa?

Onpa hienoa, että pystyt tekemään noin pitkälle tehtyjä päätöksiä ja syyllistämään kirjoittajaa.

Mä kyllä samaistun tohon päätelmään ja syyllistykseen. Moni sanoisi meidän perheestä samaa, mutta olin vanhempien likaämpäri, hyljeksimä lapsi, kun taas siskoni oli ihana ja reipas ja kultainen ja sai elää kuin pellossa. 

up