G: Paskimmat lapsuusmuistot

Äidin odottamattomat raivo- ja huutokohtaukset, joita oli joskus todella vaikea ennakoida. Uskon, että ne raivokohtaukset on osittain syynä siihen, että olen vieläkin todella arka ja varovainen ja pelkään tekeväni väärin ja saavani moitteita, jos jotakin yritän tehdä. 

Kylmä ja etäinen isä. En ole koskaan tutustunut kunnolla isääni, ja aina kun hän tuli reissuiltaan kotiin niin tuntui siltä kun kotona olisi käyskennellyt täysin tuntematon ihminen.

Seuraavat muistot:

- Äiti oli töissä illan, isä minun ja isosiskoni kanssa, mutta lähti baariin ja jäin katsomaan ikkunasta ja pyysin (en muista oliko mielessäni vai ääneen) ettei hän menisi, mutta tiesin että minulla ei ole vaikutusta <- Olin 6v ja tämä oli hetki kun päätin, että joskus vielä jollekin olen tärkein elämässä ja ymmärsin että aina se tärkein kaikille ei ole ihminen, joillekin se on viina

- Äiti ja isä riitelivät, sisko vei minut ja itsensä naapuriin turvaan ja kun olimme saaneet sängyt ja päässeet nukkumaan, niin äiti tuli hakemaan meitä kotiin <- Tästä lähtien vanhempani ja naapurit, jotka ennen istuivat iltaa yhdessä, eivät olleet enää puheväleissä ja itselläni katkesi ainoat perheen ulkopuoliset aikuiskontaktit

- Olin päivällä kotona leikkimässä ja äiti heräsi yötyön jälkeen uniltaan ja alkoi huutamaan täysillä, että pitää olla hiljaa, vaikka yritin olla hiljaa ja olin aika hiljainen lapsi <- Tällöin päätin, etten ikinä kouluttaudu vuorotyöhön tai asu vuorotyöläisen kanssa vapaaehtoisesti

- Olimme koko perhe kotona, kun äiti halusi mennä isän viereen ja syliin ja kiinni, mutta näin isän ilmeestä että hän ei olisi jaksanut halunnut <- Ymmärsin äidin hakevan huomiota, joka tukahduttaa toisen ja kaipaavan enemmän hyväksyntää kuin minä, mietin myös etten halua ajaa toista jatkuvalla kiinni liimautumisella ikinä niin ahtaalle kuin äitini teki isälleni

- Olin mökillä kolmistaan äidin ja isän kanssa ja he aloittivat riidan, joka päättyi siihen että äiti juoksi alasti ulos ja rikkoi sateenvarjolla ikkunan <- Ensimmäisen kerran oikeasti pelkäsin vanhempieni kanssa, sillä keskellä maaseutua ei ollut edes ketään ketä pyytää apuun, eikä puhelintakaan ollut lähimain

- Olin siskoni kanssa äitini vanhemmilla ja meillä tuli jotain riitaa, siskoni minua vanhempana ja paljon isompana oli vahvemmilla ja ainoa keino minkä keksin oli, että hyppäsin siskoni varpaille (joka tietenkin sattui, muttei aiheuttanut mitään isompaa) ja mummoni haukkui minut siskoni kiusaamisesta <- Tunsin mummoni puolueellisuuden ja tajusin että siskoni on heidän lempilapsenlapsensa

Hullu mummu pilasi lapsuuteni ja nuoruuteni.

Meitä asui pienessä 2h+tupakeittiö mökissä isä, äiti, mummu, ukki, minä ja pikkusisko. Mummu oli rakennuttanut talon ja siitä kuultiin jatkuvasti. Mummu oli päällepäsmäri ja jatkuvasti haukkui äitiäini (mummu oli siis isänäiti). Mummu määräsi kaikesta: houstyylistäni, vaatteista, vieraista. Minä en saanut mennä kellekään kaverille kylään eikä kukaan saanut tulla meille. "Ei sitä ennenkään pitkin kyliä runttastu". Jos joku kaveri sattui tulemaan meille, mummu huusi heti "eikö noilla huoripenikoilla oli omaa kotia, kun tänne pitää tulla".

13-15v:na minun nukkumapaikkani oli mummun huoneen lattialla patjalla. Kerran halusin katsoa myöhään illalla taitoluistelua ja sain siitä vanhemmilta luvan. Se ei sopinut mummulle ja kostoksi hän paiskasi patjani ja peittoni ulos huoneestaan ja pamautti oven kiinni. Televisio oli siis tupakeittiössä, eikä siten olisi häirinnyt mummun unta.

Mummu vihasi siskoani, koska tämä oli äidin näköinen. Kerran minulle ja siskolle tuli riita joulukuusta purkaessa. Olimme jo sopineet riitamme, kun mummu tuli huoneestaan, tempaisi hyppynarun aikoen lyödä sillä siskoani. Minä tempaisin narun mummun kädestä, jolloin hän otti tilalle halon. Sisko juoksi 20 asteen pakkasessa sukkasillaan navettaan äidin luo turvaan. Huonojalkainen mummu meni perässä "kun penikat hyppivät hänen silmilleen".

Samaisen mummun takia minut pakotettiin rippileirille koulukiusaajieni sekaan.

Näitä juttuja riittäisi....

Ja 70-luvulla oltiin sitä mieltä, että se on lapsenlapsille virikkeellistä, kun kolme sukupolvea asuu yhdessä!

[quote author="Vierailija" time="30.11.2013 klo 17:14"]

Äidin odottamattomat raivo- ja huutokohtaukset, joita oli joskus todella vaikea ennakoida. Uskon, että ne raivokohtaukset on osittain syynä siihen, että olen vieläkin todella arka ja varovainen ja pelkään tekeväni väärin ja saavani moitteita, jos jotakin yritän tehdä. 

[/quote]

Sama. Äitini oli ja on todella arvaamaton. Ensin voi olla iloinen ja ystävällinen, mutta yhtäkkiä saattaa suuttua jostain ja aloittaa rähjäämiseen. Lapsena (ja nuorena) muistan, miten pelottavaa oli kotona odottaa äitiä töistä kotiin, kun tiesi hänen olevan pitkän päivän jälkeen väsynyt ja kiukkuinen. Kaikki oli aina huonosti eikä mikään kelvannut, vaikka miten yritin olla häiritsemättä ja vaivaamatta. Minäkin koen, että suurelta osin äitini takia minusta on tullut näin arka ja pelokas ihminen. Paskinta lapsuusmuistoa on vaikea valita, kun kaikki päivät oli aika syvältä.  

Se kun äiti repii tukasta, tai kun se itki surkeana marttyyrina jonain jouluna, kun kaikki meni muka pieleen. Me oltiin varmaan pilattu sen elämä. Isää kävi tosi paljon sääliksi silloin ja käy välillä edelleen. 

[quote author="Vierailija" time="30.11.2013 klo 16:50"]

Yääh, minuakin alkoi melkein itkettää, kun luin tuosta kaukosäätimen osasia lattialta keräilevästä pikkulapsesta =(.

Mun katkera kokemus on se, kun kärsin korvatulehdusta lapsena ja äiti vei minut korvalääkäriin. Pelkäsin ja huusin ja valitin, kun lääkäri yritti katsoa korvaani ja puhkaista tärykalvoa. Lääkäri ei saanut tehtyä mitään, kun rimpuilin niin kovasti, että minulle piti antaa rauhoittava suppo. Jouduin naapurihuoneeseen toimenpidesängylle perse paljaana ja sitten suppo perseeseen. Hoitajat kävelivät huoneessa ees-taas ja aukoivat ovia, joista yksi osoitti odotushuoneeseen. Kaikki siellä odottavat ihmiset näkivät minut perse paljaana siinä sängyllä ja kaikki ohi kävelevät hoitajat myös. Olin niin nöyryytetty ja häväisty, että itkin vaan. Enkä tiedä auttoiko se rauhoittava mitään. Korvani puhkaistiin ja lääkäri sanoi, että nyt sieltä pitäisi tulla sitä mätää tai märkää tms. Tuli vaan verta ja että huusin edelleen kuin syötävä kun katselin miten veri luikerteli pitkin läpinäkyvää letkua.

Arvaatte varmaan, että en enää ikinä mene korvalääkärille. En, vaikka kuulo menisi.

[/quote]

Mulla samantapaisia, katetroitu rakko monta kertaa väkisin. Jossain muualla kuin sairaalassa tehtynä tuollainen oli raiskaus, mutta sairaalassa jos tehdään tuollaista niin se on ihan fine ja nyt aikuisena saa kuulla miten on oma vika kun oon niin luuseri että pelkään holtittomasti sairaaloita. Kaiken lisäksi mulla on nyt sellaisia oireita, jotka saattavat viitata tosi vakavaan sairauteen, ja en saa öisin itkultani nukuttua kun mietin sairaalaa ja sitä, että pelkään toimenpiteitä enemmän kuin kuolemista.

[quote author="Vierailija" time="30.11.2013 klo 18:07"]

Mulla samantapaisia, katetroitu rakko monta kertaa väkisin. Jossain muualla kuin sairaalassa tehtynä tuollainen oli raiskaus, mutta sairaalassa jos tehdään tuollaista niin se on ihan fine ja nyt aikuisena saa kuulla miten on oma vika kun oon niin luuseri että pelkään holtittomasti sairaaloita. Kaiken lisäksi mulla on nyt sellaisia oireita, jotka saattavat viitata tosi vakavaan sairauteen, ja en saa öisin itkultani nukuttua kun mietin sairaalaa ja sitä, että pelkään toimenpiteitä enemmän kuin kuolemista.

[/quote]

* olisi siis

Vanhempien riidat ja se, kun äiti lähti ulos ja sanoi hyppäävänsä järveen. Minä tietysti hädissään huusin että "etkä hyppää!" Tavaroita myös lenteli toisinaan.

Nykyään ymmärrän äitiäni, koska olen perinyt aivan samanlaisen temperamenttisen luonteen. Toivon vain, etten tule koskaan käyttäytymään samalla lailla omien lasteni edessä, vaan että heillä olisi turvallinen olo kotona.

Välihuomautus: uskovaiset ja muut hihhulit voisivat pysyä poissa ketjusta, kipeitä muistoja käsittelevät ihmiset eivät ole riistaa teille.

Tuntuu jotenkin hävettävälle kaikkien näiden muiden muistojen rinnalla:

Olin juuri täyttänyt viisi vuotta ja olimme muuttaneet kaupungissa lähiöön. En tuntenut ketään ja siskojeni koulu alkoi (minua 7 ja 12v vanhemmat). Vanhempani saivat kuningasajatuksen, että olen jo niin iso, että voin jäädä yksin kotiin. 

2 vuotta pelkoa: oli peloteltu hellan käytöstä, ei saanut mennä ulos, posteljooni pelotti todella paljon, eikä mitään käsitystä ajasta- kauanko tämä kestää, koska joku tulee kotiin. Siinä sitten katselin ikkunasta muiden lasten leikkiä ulkona ja yritin keksiä tekemistä itselleni.

Jälkeenpäin tästä ajasta äitini oli katkera, koska en syönyt hänen valmiiksi tehtyjä voileipiä, vaan piilotin ne komeroon. En tiennyt, koska olisi pitänyt syödä ja kun joku tuli, olin kauhuissani syömättömistä voileivistä ja piilotin ne. Noh paljastuihan se ja huutoa tuli.

Se, kun sai etsiä läheisistä baareista äitiä, kun pikkuveljellä oli nälkä. Näin meillä 80-luvun alussa. Isä oli sammuneena jossain.

- Isäpuoli potkii keittiönlattialla makaavaa äitiä. Vilkaisee vain minua kun tulen ovenrakoon ja jatkaa potkimista.

- Pitelen kiinni äidistä joka yrittää hypätä parvekkeelta alas.

- Äiti juoksee alasti rapussa isäpuolen perään.

- Isäpuoli tulee yöllä sänkyyni "juttelemaan".

- Äidin kaverin miesystävä saa juoppohulluus kohtauksen, hakee veitsen ja uhkaa tappaa meidät kaikki.

Näitä olis vaikka kuinka ja paljon, yli 15 vuoden ajalta, ennen kuin pääsin pois sieltä. Mutta tässä ne mieleenpainuneimmat.

En usko, että lapsuuden traumoja voi alkaa muistaa vasta aikuisiällä. Kyllä ne kamalimmat asiat on koko ajan muistanut, ainakin sen mitä on tapahtunut kouluiässä. Muistikuvat tosin voivat olla hajanaisia tai niistä voi puuttua paloja, tai voi kieltää niiden merkityksen tai olla ajattelematta niitä. Tämä siis kommenttina siihen, että joku epäilee tulleensa hyväksikäytetyksi vaikka ei muistakaan siitä.

[quote author="Vierailija" time="13.12.2013 klo 17:08"]

En usko, että lapsuuden traumoja voi alkaa muistaa vasta aikuisiällä. Kyllä ne kamalimmat asiat on koko ajan muistanut, ainakin sen mitä on tapahtunut kouluiässä. Muistikuvat tosin voivat olla hajanaisia tai niistä voi puuttua paloja, tai voi kieltää niiden merkityksen tai olla ajattelematta niitä. Tämä siis kommenttina siihen, että joku epäilee tulleensa hyväksikäytetyksi vaikka ei muistakaan siitä.

[/quote]

Tähän vielä kommentoisin, että tosiaan olen alkanut muistaa asioita vasta aikuisiällä. Muistot vaan tulevat mieleen yllättäen. Nykyään harvemmin. Mutta voi toki olla kyse vain siitä, että kyseiset muistot on kieltänyt mielessään ja ne ovat jääneet unohduksiin. 

102

[quote author="Vierailija" time="13.12.2013 klo 17:26"]

[quote author="Vierailija" time="13.12.2013 klo 17:08"]

En usko, että lapsuuden traumoja voi alkaa muistaa vasta aikuisiällä. Kyllä ne kamalimmat asiat on koko ajan muistanut, ainakin sen mitä on tapahtunut kouluiässä. Muistikuvat tosin voivat olla hajanaisia tai niistä voi puuttua paloja, tai voi kieltää niiden merkityksen tai olla ajattelematta niitä. Tämä siis kommenttina siihen, että joku epäilee tulleensa hyväksikäytetyksi vaikka ei muistakaan siitä.

[/quote]

Tähän vielä kommentoisin, että tosiaan olen alkanut muistaa asioita vasta aikuisiällä. Muistot vaan tulevat mieleen yllättäen. Nykyään harvemmin. Mutta voi toki olla kyse vain siitä, että kyseiset muistot on kieltänyt mielessään ja ne ovat jääneet unohduksiin. 

102

[/quote]

Niin, tässä asiassa ei kai ole saavutettu mitään lopullista tietoa, mutta yleensä se menee kai niinpäin, että eniten tunteita herättävät asiat painuu parhaiten mieleen. Tutkimuksista ei ole löytynyt tukea sille, että traumat voisi kokonaan unohtaa. Sen sijaan on tieteellistä tukea sille, että vääriä muistoja on helppo luoda (terapiassa). Oma kokemukseni on esim hyväksikäyttömuistoista, ja saman vaikutelman olen saanut muiltakin joiden kanssa olen tästä jutellut, että aina on tiennyt näin tapahtuneen, vaikka onkin saattanut "kieltää" muistot. Mutta ehkä jollain muilla on toisin.

Olin ekaluokkalainen ja ekat joulujuhlat. Pienessä maalaiskoulussa oli jumppasalissa joulukuusi ja lapset istuivat penkeillä kuusen ääressä. Opettaja ilmoitti että nyt tulee Joulupukki ja tuo kilteille lapsille lahjoja. Pukki tuli ja toi lahjoja papin tyttärelle roppakaupalla sekä parille muulle open lellikille.Sitten papin tyttö lauloi Arkihuolesi kaikki heitä (inhoan sitä laulua) ja sen jälkeen papin tyttö ja pari lellikkiä esittivät Neitsyt Mariaa ja Jeesuksen isää sekä paimenta. Sitten jaettiin stipendit ja papin tyttö sai kaksi stipendiä. En tiennyt silloin mikä stipendi oli mutta on tullut jälkeenpäin selväksi.Sain itsekin todistuksen jossa kaikki oli vitosia. En tiennyt oliko se hyvä vai huono numero.

Muutimme kaupunkiin ja numerot muuttuivat kaseiksi ja yseiksi ja oli yksi kymppikin. Papin tyttö kuulemma kuoli huumeisiin 28 vuotiaana.

Isä oli äkkipikainen ja hermostui nollasta sataan tosi nopeasti, kasvatti lapsensa pelolla, lähinnä huutamalla ja kiroilemalla todella uhkaavalla äänellä. Lapsien ei saanut näkyä eikä kuulua, ei varsinkaan vaatia mitään. Olin nuorimmainen ja jossain määrin päässyt ehkä helpommalla kuin isommat sisarukseni, lisäksi mulla oli vahva oma tahto. Muistan elävästi kuinka kerran isän katsoessa tv:stä urheilua, manguin, että olisin saanut katsoa toiselta kanavalta Maija Mehiläistä. Isä hermostui vinkumiseeni siinä määrin, että pomppasi vimmoissaan sohvalta ja nappasi keittiöstä tuolin, jonka paiskasi voimalla tuusannuuskaksi lattialle mun silmieni edessä. Vielä nykyäänkin näen painajaisia siitä että isä huutaa, vaikka meillä nyt ihan hyvät välit onkin.

[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 08:09"]

Minulla on ollut aika tasapainoinen lapsuus, ja elävästi on jäänyt mieleen kun teräshermoinen äiti tai isä loppujen lopuksi hermostui:D me ei pikkuveljen kanssa millään suostuttu mennä nukkumaan illalla vaan leikittiin. Äiti loppujen lopuksi hermostui ja alkoi huutamaan että "nyt sitte leikitään saatana!" Jne. Ja heitteli leluja ja kaatoi kaikki leegot lattialle. Tuijotettiin aika hiljaisina äitiä:D

[/quote]

Tää on niin ihana juttu surullisten tarinoiden joukossa, että tulee tippa linssiin :)

Jotenkin niin normaalia.

[quote author="Vierailija" time="30.11.2013 klo 00:52"]

Ikää mulla taisi olla jotain 8v, kun äitini nappasi minut yömyöhään sängystä yöpuku päällä mukaansa auton takapenkille. Sitten ajettiin paikallisen baarin eteen, koska äiti halusi hakea isän sieltä pois kännäämästä. Minä olin mukana syystä, että "jos sillä vaikka omatunto kolkuttaisi, kun sutkin jouduin ottamaan mukaan".

Paskimpien joukossa myös isän uhkaus lyödä vyöllä, tukistamiset ja vanhempien riidat. Opin nukkumaan peitto vedettynä korville (ettei riitely häiritsisi). Nukun niin edelleen aikuisenakin.

[/quote]

Minut äiti lähetti samanikäisenä yksin baariin hakemaan isää. Ja muuten sama juttu peiton kanssa.

Äitini sanoi, että menemme sukulaisille viikonlopuksi, hyvästelimme isän, ja menimmekin äidin miesystävän luokse. Miesystävän luona äitini ja miesystäväni harrastivat seksiä samassa sängyssä, jossa nukuin.

Äitini muutti pois isän luota, jouduin hakemaan hänen postinsa ja vaatteensa kotoa, ja valehtelemaan isän kysymyksiin. Ensimmäinen muistoni syyllisyydentunteesta.

Kuulin yöllä seinän lävitse, kun äitini miesystävä ehdotti minun antamistani sijaisperheeseen.

Äitini miesystävä haukkui minua läskiksi aamiaisella. Ja useasti muulloinkin.

Sairastuttuani syömishäiriöön myöhemmin äitini haukkui ruokiani jouluna. Aloin itkeä lohduttomasti, en ollut syönyt kolmeen päivään mitään. Äiti syytti minua joulun pilaamisesta ja sanoi, että olen hysteerinen. Äitini vei minut psykiatriseen päivystykseen aatonaattona, jossa laitettiin sokeritippa, ja päästettiin kotiin. Tämän jälkeen ei hirveästi tehnyt mieli olla tekemisissä.

Nykyään olen väleissä perheeni kanssa. Jokaisessa parisuhteessani olen joutunut kamppailemaan hylkäämisen pelon, seksuaalisuuden ja takertuvuuden kanssa. Itsetuntoni oli vuosia nollassa.