Mistä laihdutusmotivaatiota?

Terveys.

Diabetes.

Invaliditeetti.

Omin jaloin pärjääminen

Voi tuntua kaukaiselta nyt mutta nää päätökset vaikuttaa pitkälle...

Minulla paras motivaatio oli ja on edelleenkin se hyvä olo ja energisyys, mitä elämäntapamuutos toi tullessaan. Pelkkä peiliin tuijottaminen tai pienemmistä vaatteista haaveilu harvoin riittää, minä päätin tehdä siitä laihduttamisesta kivaa.

Ostin kuntosalikortin (käyn siellä myös ;) ), aloin syödä mahdollisimman terveellisesti sen sijaan, että olisin tuijottanut kaloreita ja tadaa, vanhaan ei todellakaan tee mieli palata. Olen paremmalla tuulella, kestän stressiä paremmin jne. Kun treeneistä tai ruokailusta tekee mieli lipsua, ajattelen sitä millainen olo minulla oli ennen tätä projektia ja taas riittää motivaatiota jatkaa. 

Oman lisänsä tuo kavereilta ja tutuilta saatu positiivinen palaute, kuinka näytän hyvältä ja ryhtini on parantunut kaventuneen vyötärön lisäksi. Niin ja syön kyllä suklaata ja jouluna herkuttelen muutenkin, kompensoin lisääntynyttä herkuttelua sitten lisäämällä myös liikuntaa.

Erinomaisen hyviä syitä, kiitos muistuttamisesta. Olen ollut koko elämäni terve kuin pukki, ja haluaisin niin olevan jatkossakin. En ole sairaalloisen lihava, mutta ylipainoinen kuitenkin. Parempi laihduttaa nyt, kun taakka ei ole liian suuri. Diabetes pelottaa, koska olen syönyt paljon sokeria.

t. Ap

Minä olen vielä niin alussa, että sokeririippuvuus kolkuttaa takaraivossa. Eli nytkin haaveilen suklaasta puoliksi sen takia, että tiedän saavani siitä hyvän energiapiikin hoitaa kotitöitä ja puuhastella kaikenlaista. Nyt olo on melko vetelä ja saamaton, vaikka ei suoranaisesti väsynyt. Toisaalta päänsärky ym. suoranaiset sokeririippuvuuden vieroitusoireet katosivat nopeasti - miksi katkaisisin hyvän alun ja aloittaisin alusta?

t. Ap

Vaikea kysymys. Päädyin terveyteen. Ulkonäkömotivaattori ei toiminut. Viihdyn omana itsenäni, mutta painon tasainen kertyminen alkoi huolestuttaa juuri terveyden ja jaksamisen säilymisen vuoksi. Isoäitini ei pysty enää oikein kävelemään, vaikka hänellä ei ylipainoa olekaan. Syynä hänellä on ollut passiivinen elämä ja neljän seinän sisälle sulkeutuminen. Olen mietiskellyt hänen vointiaan, kun itsellänikin 40 vuoden ikä lähestyy ja tullut siihen tulokseen, että haluan kyetä liikkumaan vielä vanhanakin, joten lihaskuntoa ylläpitävää ja kehittävää liikuntavaa on lisättävä jo nyt. Siitä päätöksestä on nyt lähtenyt 9 kiloa ja ruokavaliosta on pudonneet sokeri ja vehnä pois. 1,5 kg:n päästä olen enää lievästi lihava ja tähtään normaalipainon ylärajalle. Olen vähän turhamainenkin ulkonäköni suhteen, vaikka se ei yksinään ollut riittävä motivaattori - luulisin, että  vältyn vielä pahoilta kasvorypyiltä, jos onnistun painon pudottamisessa nyt eikä kymmenen vuoden päästä.

Tässä motivaatiota: Olet ruma läski! Laihduta!

syö ruoka-annos vaikkei olisi edes ruoka-aika. mun laihdutus alkoi sujua heti kun aloin syödä kunnon lounaan (tän olin syönyt kyllä ennenkin) JA päivällisen. kun tiesin, että saan illalla syödä vielä mahan täyteen ruokaa niin suklaanhimo katosi. mo esti syön vielä pienen iltapalan (viili, 1/2 prk rahkaa, hedelmä jne) joskus klo 21.

[quote author="Vierailija" time="27.11.2013 klo 13:03"]

Tässä motivaatiota: Olet ruma läski! Laihduta!

[/quote]

Valitettavasti tämä ei toimi, itseinho puhdas nolla ;) En ole ruma, mutta tukevassa kunnossa tosiaan toistaiseksi. Kiitos kuitenkin p*rseelle potkimisesta!

Terveyteen olen tosiaan katsonut parhaaksi panostaa, koska peilikuva ei ainakaan toistaiseksi saa aikaan inhon väristyksiä. Minäkin haluan pysyä mahdollisimman hyvässä kunnossa vanhanakin. Haluan voida hyvin ja terveesti!

t. Ap

Mä olen myös ollut todella pahassa sokerikoukussa. Ja ihan samaten ilman sitä sokeria on oloni ollut saamaton, tuntuu että jaksan ainoastaan makoilla sohvalla. Nyt kun kaupassa on vielä valikoimissa konvehdit ym. niin tunnen tuskasi!

Olen ollut nyt hetken ilman autoa. Kun on ollut pakko käydä kaupassa tai olen halunnut muuten vaan lähteä jonnekin, olen kävellyt kauppaan. Yleensä silloin kaupassa olen jotenkin päättäväisempi ja täynnä energiaa, ei tulekaan ostettua sitä karkkia mitä olen himonnut. Kotiin kun pääsee, on kiva keittää vaan pelkät kahvit tai teet, ja se riittää. Kerran viikossa (jonain tiettynä päivänä) voikin sitten ostaa jotain hyvää, kohtuullisesti tietenkin.

En ole koskaan ollut mikään kovin suuri vedenjuoja, mutta viime aikoina olen siihenkin oppinut. Se on vaikuttanut positiivisesti niin nälkääni, makeanhimoon kuin ihon kuntoonikin. Joten olen tyytyväinen. Tsemppiä sulle!

Minulla terveys oli paras motivaattori. Oikeasti motivaation pitää kuitenkin lähteä itsestäsi. Kukaan muu ei voi sitä kipinää antaa. Se on joku sisäinen raivo, josta kumpuaa se motivaatio.

Mulle paras motiivi on kaikki luovuttajat. Varsinkin ylipainoiset huonosti liikkuvat ihmiset. Kun näen heidän kaltaisiaan ihmisiä, niin tiedän etten ikinä halua samaan tilaan. Sitten myös voi katsoa dokumentteja näistä 200-400 kiloisista ihmisistä, jotka on kahlittu sänkyyn. Alan miettiä sitä ruokamäärää joka siellä elimistössä lilluu, miten se muuttuu rasvaksi ja sitten se paskan määrä.. Kyllä kuule katoaa suklaan ja ylisyönnin himot. Esim. minä en ole ikinä tykännyt tummasta suklaasta. Se on vahvaa ja vähän kitkerää. Joskus syön muutaman palan ja yhtään ei tee enempää mieli. Parempi syödä jotain, ei niin hyvää..

[quote author="Vierailija" time="27.11.2013 klo 13:16"]

Minulla terveys oli paras motivaattori. Oikeasti motivaation pitää kuitenkin lähteä itsestäsi. Kukaan muu ei voi sitä kipinää antaa. Se on joku sisäinen raivo, josta kumpuaa se motivaatio.

[/quote]

Juuri tätä sisäistä raivoa olen metsästänyt, mutta huonoin tuloksin. Välillä tuntuu, että ainoa keino laihduttaa onnistuneesti on todellakin se itseinho peiliin katsoessa. Jos pitäisin itseäni rumana ja läskinä, halu muuttua olisi paljon kovempi.

Kun oikein kunnolla tarkastelin suklaahimoani, mietin, mitä suklaata ostaisin kaikista niistä vaihtoehdoista. Mille se maistuisi jne. Tulin siihen tulokseen, ettei minulla tee edes mieli mitään erityistä suklaatuotetta. Taidan todella kaivata vain sitä tunnetta, kun käsi liikkuu rasian ja suun välillä, ja energia valtaa riippuvaisen kehon. Kauppaan en uskalla mennä hakemaan edes maitoa, jotta en repsahtaisi. Eilenkin oli lähellä, mutta olin kävellen liikkeellä eikä minulla ollut lompakkoa mukana, onneksi!

Mukava huomata, että täältä "täydellisten av-palstalaisten" keskuudesta löytyy ymmärrystä näinkin nololle asialle kuin typerälle suklaariippuvuudelle :)

t. Ap

itsekunnioitus kasvaa kun kieltäydyt. Voit olla ylpeä itsestäsi sen sijaan että sinua harmittaisi ja hävettäisi kun olet antanut periksi

energian ja elämänilon, voimien palautuminen/ lisääntyminen kun paino putoaa ja elimistö puhdistuu turhasta (esim sokeri ja sen tytärtuotteet). Sinusta tulee yksinkertaisesti kivempi ihminen kun et joudu raahaamaan turhia kiloja ja se tuottaa elämänlaatua

haju- ja makuaistin tarkentuminen kun ei enää mätä ns. herkkuja eli sokeria, suolaa ja rasvaa. Ruoka maistuu paremmalta

ruuasta nauttiminen kun ei enää alvariinsa työnnä jotakin suuhunsa vaan syö vain kun on nälkä ja lopettaa kun on kylläinen

jos olet aina ajatellut että olet sopusuhtainen mutta sitten peilistä tai valokuvista näet paksukaisen, niin laihtumisen myötä muutut siksi naiseksi joka ajatteletkin olevasi

olet kaikin puolin terveempi, nyt ja vasta

sinun ei tarvitse hävetä vartaloasi missään tilanteissa, tai edes ajatella sitä, vaan voit keskittyä muihin asioihin, vaikka tilanteeseen jossa olet, niihin ihmisiin

aivosi virkoavat kun et enää työnnä niihin rasvaa, sokeria. suolaa, lisäaineita, kun elimistösi ei enää rasitu ylipainosta. Sinusta tulee siis fiksumpi! 

Mä olen nyt laihdutukseni alussa (kolme kiloa lähtenyt, n. 20 kiloa jäljellä...) Olen monesti yrittänyt laihduttaa (joskus motivaatio on kadonnut jo ensimmäisenä "elämäntaparemonttipäivänä"), muutaman kerran olen onnistunutkin kaikkien liikakilojeni hävityksessä, mutta taas olin vanhoissa lukemissa...huoh.

Tällä kertaa motivaatio on kuitenkin erityisen kova, johtuen useastakin eri syystä. Ensimmäinen syy on se, että elämäni on muutoksessa. Tai muutos tapahtuu noin puolen vuoden päästä. Saan uuden ammatin, ja varsin todennäköisesti työllistyn vihdoin ja viimein! Olen aina vähän kateellisena ihaillut ihmisiä, joilla on varaa pukeutua kauniisti. Itsellä on tähän saakka ollut varaa vain kirppiskuteisiin eikä oikein niihinkään.. Nyt minua motivoi ajatus siitä, että alan piiiiiitkästä aikaa -siis tässä puhutaan jo vuosikymmenestä-, saamaan ihan oikeaa palkkaa, ja minulla siis vihdoin ja viimein on varaa ostaa itselleni kauniita vaatteita! Aion siis myös olla kropaltani siinä kuosissa, että saan ostettua niitä kauniita vaatteita, enkä vain niitä, mitkä mahtuvat päälle ja peittävät parhaiten. Pinnallista joo, mutta mua motivoi! :)

Toinen syy on siinä, että jotenkin olen alkanut sisäistämään sitä asiaa, että en enää ole kauhean nuori (vaikka suht nuori olenkin.. riippuu mihin vertaa...) ja että ei mene kuin hetki, niin olen äitini ikäinen. Äitinikään ei vielä ole varsinaisesti vanha, mutta on niin lihava, ja sitäkautta myös sairas (esim. diabeetikko) ja näiden vuoksi lähes kroonisesti väsynyt, masentunut ja elämänhaluton, että en todellakaan halua samanlaista "kohtaloa". Itsestään huoltapitäviä,  hyväkuntoisia ja energisiäkin äitini ikäisiä naisia on olemassa, ja aion tehdä kaikkeni, jotta minäkin kuuluisin sitten sen ikäisenä mielummin siihen ryhmään, joka vielä haluaa ja jaksaa iloita elämästään. (tietenkään kaikkeen ei voi itse vaikuttaa, mutta puhunkin nyt kaikesta siitä, mihin itse voi).

Tiedostan myös olevani tunnesyöppö, ja haluan vihdoin eroon tästä ongelmastani, josta olen kärsinyt teini-ikäisestä saakka. Haluan oppia kestämään tunteeni ja mielummin löytää ratkaisuja näitä ongelmallisia tunteita aiheuttaviin asioihin, kuin syödä itseni turraksi (ja läskiksi) ja masentua lisää ja siten myös lihota lisää (jatkuva noidankehä). Olen myös alkanut tiedostaa syyni siihen, miksi tunnesyöpöttelen, ja tämä syy on uskoakseni pikkuhiljaa ratkeamassa! :)

Haluan ja aion myös lopettaa naurettavan itselleni valehtelun, jota teen kun mieliteoissani ryntään jääkaapille ja ajatuksissani alkaa pyöriä seuraavanlainen väite "ei se nyt haittaa vaikka syön, syöminen on niin kivaa ja ei tää yks kerta mitään haittaa, sitäpaitsi hiiteen koko laihdutus, mä aion hyväksyä itseni kilojeni päivineni!" (tuota itselleni hoen aina kun olen "repsahtamassa" tai "repsahtanut" ja kadun tuota valhetta karvaasti aina viimeistään seuraavana päivänä. Tästä inhottavasta katumuksentunteesta on myös erittäin vaikeaa päästä yli, se pilaa pahimmassa tapauksessa monta päivää. En halua siihen suohon enää!) (...mutta siis, mitään askeettista kuuria en vedä, pyrin syömään n. 1900 kcal päivässä, ja siihen sisältyy myös herkkuja, kohtuudella, silloin tällöin.)

Ylipäätään nyt on sellainen olo, että haluan ryhtyä vihdoin elämään sellaista elämää, josta haaveilen, enkä vain haaveilla siitä! Tämänhetkinenkin lihavuuteni myös poissulkee asioita, joita haluaisin elämässäni tehdä, esim. haluaisin käydä kylpylöissä ja uimahalleissa, mutta en kertakaikkiaan kehtaa kun häpeän kroppaani niin paljon... seinäkiipeilykin olisi hauskaa, mutta tällainen ihrapallo valjaissa roikkumassa olisi varmaan "ihana näky"... haluaisin myös kesäisin pukeutua keveästi ihan jo mukavamman olonkin takia (hikoilen paljon, varmaan ylikilojenikin vuoksi) mutta tähän saakka olen joutunut peittelemään itseäni eli sitä kautta läkähtymään hellepäivinä ihan jo asuvalintojen vuoksi...

Haluan myös kohottaa kuntoa, että liikkuminen olisi nautinnollista ja helppoa ja keveää (haaveilen siitä, että joskus vielä juoksen keveästi lenkillä sporttisissa urheiluvetimmissä, ja niin että nautin siitä juoksemisesta enkä tunne kuolevani).

Eli lyhyesti sanottuna (heh) tässä tulivat tärkeimmät syyni, joista se motivaatio puskee!