Lue keskustelun säännöt.
Kuollut rakkausliitto ja lähtemisen vaikeus
23.09.2020 |
Olen nyt elänyt miehen kanssa sen verran kauan, että tuntuu liian vaivalloiselta ja turhalta lähteä. Olisi kamalan vaikeaa ja nimenomaan vaivalloista luoda elämä uudestaan ja perustaa koti ja jopa etsiä uusi kumppani, jos ei mieli elää yksin.
Elämme siis yhdessä, mutta erillisiä elämiä. Tulen kotiin, sanon hei, menen työhuoneeseen tekemään töitä, sanon hyvää yötä ja menen nukkumaan kun mies jää valvomaan. Tyhjää rutiinia. Joskus näen ystäviäni ja käyn auttamassa äitiäni, mies pysyy kotona, ja kun palaan, vaihdamme suukot ja jatkamme taas olemista omissa, tyhjissä ajatuksissamme.
Olemme henkisesti eronneet.
Enkä ole ihan varma, onko suhde siinä pisteessä että se kannattaisi päättää. Emme ole naimisissa, mutta silti ajattelen jotenkin vanhoillisesti, että suhde on tehty pysymään vaikeinakin kausina. Tämä ei vaan tunnu kausiluontoiselta, vaan lopulliselta suhteen olotilalta johon on ajauduttu ja josta ei ole poispääsyä.
Onko joku muu päässyt tällaisen yli? Vai oletteko ratkaisseet asian suosiolla niin, että olette päättäneet suhteen lähtemällä pois ihan fyysisesti? Mitä luulette tekevänne, jos parisuhteellenne käy näin (koputan puuta puolestanne)?
Kaipaan ajatuksia ja kokemuksia. Olen niin tottunut, etten saata tehdä mitään päätöksiä suuntaan tai toiseen.
Kommentit (5)
Keskustele ja ehdota yhteistä muutosta olemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kukaan mene jonkun tunteen takia naimisiin. Totta kai jäät. Omaa tyhmyyttäsi jos kiinnyt ihmisiin. Relax.
En ole kovin pitkistä liitoista eronnut, mutta noin yleisesti hankalaa on vain se lähteminen. Elämä alkaa rullaamaan heti sen jälkeen. On vain tehtävä päätös. Jos myöskään toinen osapuoli ei ole onnellinen niin miksi tuhlaatte toistenne aikaa? Voi olla kiitollinen hyvistä hetkistä ja vuosista, mutta eikö kuitenkin elämässä tärkeintä ole eläminen kuin se, että eletään jonkun normien mukaan ”kun nyt kuuluu pysyä yhdessä”? Jos olette pitkään jo olleet yhdessä niin olette varmasti yrittäneet eikä liiton kariutumisesta pitäisi tuntea mitään huonoa omaatuntoa. Sinuna keskittyisin asioihin, joita olet aina halunnut tehdä, mutta jotka ei ehkä ole suhteessa olleet mahdollisia/toinen ei ole halunnut osallistua niihin. Eli oman elämän luomista. Omat vanhempani erosivat 30 vuotta kestäneestä liitosta ja ovat paljon onnellisempia nyt kuin yhdessä ollessaan.
Avioliiton/rakkauden eteen pitää nähdä vaivaa. Toki pitäisi molemmilta löytyä siihen myös halua, mutta periaatteessa resepti on yksinkertainen. Muutat nuo rutiinisi yhdessä miehen kanssa. Sovitte ja merkitsette kalenteriin, milloin on teidän yhteinen aikanne. Päätätte, mitä silloin tehdään.
Se voi olla treffilauantai tai yhtä hyvin se voi olla yhteinen 15 minuuttia joka päivä, jolloin kumpikin pistää elektroniikat sivuun, istutte pöydän ääreen ja pidätte kädestä kiinni, kun juttelette.
Jos on kerran ihmiseen rakastunut, voi rakastua uudestaan. Mutta kuten sanottu, se vaatii vaivannäköä. Itsestä kiinni, mitä priorisoi.
Voihan sen elämän tuolla tavalla pystyyn kuolemallakin viettää.
Vaihtoehtona olisi tietysti onnellinen ja hauska elämä, mutta elämä on toki valintoja, ja se onnellisuus vaatii myös uhrauksia ja irtiriuhtaisuja huonoista/vääristä/epäsopivista valinnoista.