Lue keskustelun säännöt.
Hypomaaninen käytös ja yliopisto plus kälätys, höpötys ja yleinen riekkuminen luennoilla ja ryhmätöissä
21.09.2020 |
Tänäkin aamuna tajuan, että olisi pitänyt nukkua paremmin. Tänäkin aamuna aloitan klo 10:15 ensimmäisen luentoni ja sen perään harjoitusryhmän, jonka kokoontumisilla olen ollut tosi aktiivinen. Tosi, tosi aktiivinen.
Tänä aamuna heräsin siihen, että hävettää ja kaduttaa.
Olen koko syksyn päästellyt muutamankymmenen hengen ryhmissä ja sitä pienemmissä pienryhmissä suustani sammakoita, siis ihan mitä sattuu. Olen vastaillut ja pölöttänyt ihan puhumisen ilosta, enkä ole saanut pidettyä suutani kiinni. Olen ollut tietävinäni, vaikka oikeasti en ole jaksanut koko syksynä keskittyä luennoilla joiden antiin harjoitusryhmien tehtävät tietty perustuvat, enkä siis muista faktoja eli en ole sisäistänyt mitään. Olen vaan halunnut jutella ja selostaa, ja jos totta puhutaan, niin olen välillä jopa uskonut ja luullut osaavani ja tietäväni.
Ryhmätyöläiset vaikuttavat melko uupuneilta, koska otan ohjat joka tapaamisella. Isommissa ryhmissä minulle varmaan nauretaan.
Mitä minä tässäkin selitän... Pointtini on siis se, että nyt kaduttaa.
Tuntuu etten kehtaa mennä enää luennolle. Kaikki muistavat minut ja nauravat minulle. Ahdistaa ihan kunnolla, koska oikeasti - syvällä sisimmissäni - olen rauhallinen ja harkitsevainen.
Olen siis nyt pudonnut korkealta.
Mitä te ajattelette/ajattelitte kouluissa ja opinnoissa tai vaikka töissä tällaisista hölöttäjistä ja tyhjänjauhajista, jotka eivät osanneet pitää luennoillakaan ja kokouksissaankaan suutaan kiinni? Siis heistä, joilla on joku tarve jatkuvasti puhua tai vähintään kysyä kysymyksiä, ”olla esillä” (tai siltä ainakin vaikuttaa)?
Mun tarkoitukseni ei ole ollut tyrkyttää itseäni. Totuus on se, etten ole saanut hillittyä itseäni.
Myös ikävät kokemukset tällaisista ihmisistä otetaan vastaan. Palauttaisivatpa entistäkin tukevammin maanpinnalle ja auttaisivat pysymään siellä jatkossa.
(Meinasi unohtua: mulla on siis bipo II.)
Kiitos vastauksista.
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
No siis onhan se raskasta kuunnella loputonta puhetulvaa ja selkeästi henkilö haluaa kääntää kaiken huomion itseensä.
Lisäksi tuo, että luulee tietävänsä kaiken sekä pahoittaa mielensä jos musta ei ole valkoista on tosi hankalaa töissä.
Minulla ei taustalla kyllä mielestäni ole ollut huomionhakuisuus. Ennemminkin hyväntuulinen asenne ja päänsisäinen yliaktiivisuus, joka sitten näkyi aktiivisena osallistumisena luennolla.
Ja en onneksi ole pahoittanu mieltäni, jos mulle on sanottu että ”ei se ihan noin mene”. :D Se se tästä puuttuisi. Olen kohauttanut olkiani ja naureskellut, että aijaa, hups!
En siis varsinaisesti nyt puolustaudu. Pohdin vain. Ja kiitän tästä kommentista, voin todellakin kuvitella millaista voi työskentely kuvailemasi persoonan kanssa olla!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millaisessa hoitotasapainossa biposi on?
Älä huoli, voit muuttaa käytöksesi nyt. On opettajan vastuulla jakaa puheenvuoroja. Olen aikuisopettaja ja pulputtelijat ei ole yleensä ongelma. Ovat jopa kivoja jos vaikenevat pyydettäessä ja suostuvat kuuntelemaan muita. Saattavat tuoda myös hyvää energiaa. Tsemppiä vaan, et ole syyllinen tilanteeseen.
Hyi, onko yliopistossakin ryhmätöitä?
Vierailija kirjoitti:
Hyi, onko yliopistossakin ryhmätöitä?
Tietenkin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä bipot tunnistaa.
Totta kai heidät koetaan rasittavaksi, ja pidetään etäisyyttä.
Tuskin heistä sen kummempaa ajatellaan.
Nyt sinun kannattaisi ihan oikeasti keskittyä opintoihin, eikä siihen, mitä muut susta ajattelee.
Ryhmätyöt voi tehdä myös yksin, jos et pysty ryhmässä työskentelemään.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Mulla on ollut esimiehenä tällainen, oli rasittava, toisaalta tosi positiivinen ihminen, ellei sitten ollut masentunut ja itkeskellyt menemään, mutta kyllä se positiivisuuskin meni vähän ylitse, varsinkin kun jotenkin vielä vaati kaikilta muiltakin, että kaiken olisi pitänyt olla vain iloista, eikä olisi saanut mitään ikävää sanoa.
En tiedä oliko hänellä mitään diagnoosia, mutta itselläni pisti jotenkin silmään, ettei sellaista normaalia mielialaa näkynyt ollenkaan, vaan aina joko tosi iloinen tai tosi surullinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millaisessa hoitotasapainossa biposi on?
Tänne on tullut vastauksia! Ilahduttavaa!
Kysymykseen. Minulla on ollut lääkityksenä mielialantasaajat vuosikausia ja syön yhtä neuroleptiä. Saan myös keskusteluapua.
Silti joskus joko lähtee lapasesta tai mieliala putoaa. Se on tietenkin normaalia, mutta havaitsen kyllä mikäli se on kausiluontoista ja jaksottaista ja sairaudelle tyypillistä, liioiteltua.
Bipo on siis siinä mielessä hyvässä hoitotasapainossa, koska olen sairaudentuntoinen. Erityisesti hypomaanisena en kuitenkaan voi hillitä itseäni.
Ap
Itse olen viettänyt vuosia erilaisissa yliopistotason 'ryhmätöissä' ja pienryhmissä, ja höpöttäjään en ole törmännyt koskaan. Jatkuva ongelma on se, että kukaan ei sano mitään. Aika menee aivan hukkaan, kun mitään keskustelua ei synny, kukaan ei osaa reagoida, jos jonkun mutismi lopulta murtuu hetkeksi ja saa puristettua tuskaisesti yhden lauseen 'keskustelun' ylläpitämiseksi.
Voi miten monta kertaa olen toivonut, että porukassa olisi joku höpöttäjä. Itse tykkään keskustella, mutta se on mahdotonta kun kukaan ei lähde mukaan. Suomalaiset todellakin mieluummin istuvat hiljaa tai toistelevat itsestäänselvyyksiä kuin keskustelisivat, vaikka näitä tilanteita yleensä nimitetään ryhmäkeskusteluiksi yms. Vielä hirveämpiä samaiset sessiot ovat englanniksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut esimiehenä tällainen, oli rasittava, toisaalta tosi positiivinen ihminen, ellei sitten ollut masentunut ja itkeskellyt menemään, mutta kyllä se positiivisuuskin meni vähän ylitse, varsinkin kun jotenkin vielä vaati kaikilta muiltakin, että kaiken olisi pitänyt olla vain iloista, eikä olisi saanut mitään ikävää sanoa.
En tiedä oliko hänellä mitään diagnoosia, mutta itselläni pisti jotenkin silmään, ettei sellaista normaalia mielialaa näkynyt ollenkaan, vaan aina joko tosi iloinen tai tosi surullinen.
En tekisi diagnooseja tuon pohjalta, ainakaan kaksisuuntaiseksi. Moni rajatilapershärö käyttäytyy noin, että ensin ollaan POSITIIVISTA, sitten itketään kun kärpänen kakkasi kahvipullaan. Itse olen pipolaari kakkonen ja hypomania näkyy sillä että saan aikaan ihan vtu kaiken. Kerralla. Työt, kasan pöytälaatikkorunoja, virkatun päiväpeiton, jokaisen ihmissuhteen ylläpitopäivitykset ja siihen päälle vielä koti tiptop ja koiralle kolmen lajin illallinen.
Sitten kun menee maata pitkin saatan vain häipyä koska olen maailman pa s kaisin matonen joka ei osaa edes möyhentää multaa. Ei todellakaan itkunyyhkitä työpaikalla sillä masennus harvalla ihmisellä näkyy tuolla tavalla että itketään menemään kaikkien nähden.
Kyllähän nämä termit maallikkoa hämäävät kun yhdessä puhutaan nimenomaan mielialahäiriöstä, niin luullaan että toinen itkee ja nauraa vuoronperään. Ei masentunut ihminen useinkaan näytä masennustaan, siksi itseltään nirrin vieneistä sanotaan aina että "ohhoh ei olisi uskonut".
On ilmeisesti vaikeaa erottaa bipo ja persoonallisuushäiriö toisistaan?
Mun puoliso on ajoittain (hypo)maaninen, mutta masennusta harvemmin on. Nyt syö mielialalääkettä ja se tuntuu vähän auttavan, mutta jos lääke yhtenä päivänä unohtuu, alkaa tuo loputon puhetulva ja kierrokset. Pershäiriö on todettu, mutta voiko se vaikuttaa näin? Olen välillä huolissani ja mietin, tarvisiko hän jonkun hoitokontaktin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisessa hoitotasapainossa biposi on?
Tänne on tullut vastauksia! Ilahduttavaa!
Kysymykseen. Minulla on ollut lääkityksenä mielialantasaajat vuosikausia ja syön yhtä neuroleptiä. Saan myös keskusteluapua.
Silti joskus joko lähtee lapasesta tai mieliala putoaa. Se on tietenkin normaalia, mutta havaitsen kyllä mikäli se on kausiluontoista ja jaksottaista ja sairaudelle tyypillistä, liioiteltua.
Bipo on siis siinä mielessä hyvässä hoitotasapainossa, koska olen sairaudentuntoinen. Erityisesti hypomaanisena en kuitenkaan voi hillitä itseäni.
Ap
Sulla on omahoitaja, ota häneen yhteyttä välittömästi. Ehkä lääkitystä pitää tarkistaa vähön jos koet itsekin oman käyttäytymisesi ärsyttäväksi ja olosi on siitä johtuen kurja.
Kuvailit persoonan, jonka kanssa inhoan eniten olla tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuvailit persoonan, jonka kanssa inhoan eniten olla tekemisissä.
Tiedetään! Minulla ei olekaan kavereita, paitsi avomieheni. Kaikki on harvoin tasapainossa, ja se vie läheisiltä energiaa. Luulen ainakin, että siitä on kyse.
Onneksi mies jaksaa olla kanssani tekemisissä. :)
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut esimiehenä tällainen, oli rasittava, toisaalta tosi positiivinen ihminen, ellei sitten ollut masentunut ja itkeskellyt menemään, mutta kyllä se positiivisuuskin meni vähän ylitse, varsinkin kun jotenkin vielä vaati kaikilta muiltakin, että kaiken olisi pitänyt olla vain iloista, eikä olisi saanut mitään ikävää sanoa.
En tiedä oliko hänellä mitään diagnoosia, mutta itselläni pisti jotenkin silmään, ettei sellaista normaalia mielialaa näkynyt ollenkaan, vaan aina joko tosi iloinen tai tosi surullinen.
En tekisi diagnooseja tuon pohjalta, ainakaan kaksisuuntaiseksi. Moni rajatilapershärö käyttäytyy noin, että ensin ollaan POSITIIVISTA, sitten itketään kun kärpänen kakkasi kahvipullaan. Itse olen pipolaari kakkonen ja hypomania näkyy sillä että saan aikaan ihan vtu kaiken. Kerralla. Työt, kasan pöytälaatikkorunoja, virkatun päiväpeiton, jokaisen ihmissuhteen ylläpitopäivitykset ja siihen päälle vielä koti tiptop ja koiralle kolmen lajin illallinen.
Sitten kun menee maata pitkin saatan vain häipyä koska olen maailman pa s kaisin matonen joka ei osaa edes möyhentää multaa. Ei todellakaan itkunyyhkitä työpaikalla sillä masennus harvalla ihmisellä näkyy tuolla tavalla että itketään menemään kaikkien nähden.
Kyllähän nämä termit maallikkoa hämäävät kun yhdessä puhutaan nimenomaan mielialahäiriöstä, niin luullaan että toinen itkee ja nauraa vuoronperään. Ei masentunut ihminen useinkaan näytä masennustaan, siksi itseltään nirrin vieneistä sanotaan aina että "ohhoh ei olisi uskonut".
Ja ai että miten silloin maanisessa vaiheessa vituttaa muiden hitus ja aikaansaamattomuus! Jumaliste. Toiset vasta sopivat tapaamisia ja ottavat asioista selvää kun olen jo tehnyt kaiken valmiiksi - yksin. Kotona pullat paistuu, lapset harrstuksissa, äänikirja korvissa, viikon ruuat pakkasessa valmiina, yksi huone rempattu ja kalustettu, peilistä katsoo upea ja kaunis keski-ikäinen nainen, mummon serkun kanoille uusi hoitopaikka etsitty ja kengät riveissä käyttäjän mukaan. Ai että. Samaistun kyllä sun tekstiin! Sitten tulee se paska aamu jolloin kroppa painaa tonnin, haluaa vain nukkua ja peilistä katsoo maailman rumin ihminen.
Ap:n kysymykseen vastaan, että en voi sietää kaltaisia kälättäjiä ja tyhjän laukojia. Ärsyttää ihan kamalasti päsmäröijät ja huutelijat.
Vierailija kirjoitti:
On ilmeisesti vaikeaa erottaa bipo ja persoonallisuushäiriö toisistaan?
Mun puoliso on ajoittain (hypo)maaninen, mutta masennusta harvemmin on. Nyt syö mielialalääkettä ja se tuntuu vähän auttavan, mutta jos lääke yhtenä päivänä unohtuu, alkaa tuo loputon puhetulva ja kierrokset. Pershäiriö on todettu, mutta voiko se vaikuttaa näin? Olen välillä huolissani ja mietin, tarvisiko hän jonkun hoitokontaktin.
Joissakin tapauksissa joo, mutta tavallisesti se menee niin että epävakailla mieliala vaihtelee nopeasti lyhyen ajanjakson sisällä, kun taas bipoilla kyse on pitemmistä kausista.
Älä huoli, selviät elämässäsi ja työelämässä varmasti tosi hyvin, siellä arvostetaan sellaista joka pitää itsestää kovaa melua enempi kuin sellaista hiljaista puurtajaa.
terv. estynyt persoonahäiriö
Todella hienosti ja vivahteikkaasti kuvaatte itseänne, bipot! Mulla on nuorena ollut epävakaa pershärö, kymmenen+ terapiavuoden jälkeen elämä jo hyvinkin tasaista. Mutta tunnistan tuon syklisyyden ja oon välillä pohtinut, josko olisi joku epätyypillinen bipo. En varsinaisesti mene maniaan enkä myöskään masennu, mutta selvästi aikaansaavaa ja pirteää kautta seuraa apatia ehkä viikoksi-kahdeksi. Toisaalta on myös ADHD-piirteitä, aistiherkkyyksiä sun muuta neuroepätyypillistä. Oon tullut siihen tulokseen, että ihan kaikkea ei itsessä tarvitse tai voi muutakaan. Hartiavoimin oon tehnyt töitä, että olen päässyt jonkinlaiseen tasapainoon. Traumataustaa siis yms. Maailmaan mahtuu myös kälättäjiä ja niitä, joillain menee välillä kovempaa ja välillä hitaampaa! Jos itse ja lähipiiri kestää, ei muiden mielipiteistä tarvitse liikaa välittää.
Veikkaan että sinulla on alhainen älykkyys. Näitä tyhjänjauhajia, muilta tilaa vieviä hölöttäjiä on liikaa. Hiljainen tyttö nyt aina paikkansa löytää, mutta sinä idari olet nyt vienyt paikan joltain pätevältä kiltiltä pojalta.
Sinunkaltaistesi kannattaisi mennä vaihtoon jonnekin. Loppuisi tuo itsesi selkään taputtelu, jota kuitenkin rivien välissä harrastat.
No siis onhan se raskasta kuunnella loputonta puhetulvaa ja selkeästi henkilö haluaa kääntää kaiken huomion itseensä.
Lisäksi tuo, että luulee tietävänsä kaiken sekä pahoittaa mielensä jos musta ei ole valkoista on tosi hankalaa töissä.