Lue keskustelun säännöt.
Olen pettynyt niin tähän elämään
20.09.2020 |
Oon niin pettynyt mun elämään. Olen ensinnäkin yksinäinen mutta yksinäisyys ei sinänsä ole huono juttu koska olen tottunut elämäni aikana erakoitumaan ja yksin on turvallista olla koska ei pety ihmisiin. Olen siis ihan ekstrovertti mutta muuttunut introvertiksi aika pahasti. Silti mua kalvaa moni asia
Tuntuu että ihmiset on kokeneet mut liian kilttinä ja mua voi höynäyttää ja pyytää loputtomasti palveluita. Jos en ole saatavilla, ihmiset loukkaantuu, jos kieltäydyn, olen paha ihminen.
Opiskelut takkuaa, töitä ei ole ja parisuhteessakin paremmin toimii kun ei nähdä toisen kanssa. Ystävät näkevät vain keskenään ja mikä parasta lähipiirissä ollut sairauksia niin itsellä kuin muillakin.
Ikääkin alkaa olla jo kohta 40 niin tää valitusvirsi ei varmasti auta, mutta mieli jotenkin maassa kun ei kiinnostaisi arkea pyörittää. Kiinnostaa vaan erakoituminen, luonnossa samoilu mieluiten yksin ja nukkuminen.
Varsinaisesti masentuneita tunteita ei ole, ainakaan semmoisia että oisin itsetuhoinen. Joskus ollut sellaisia ajatuksia mutta en usko että semmosia oikeasti olisi.
Kommentit (24)
Sulla on näköjään elämää. Oma maailma ja luonto, joita rakastat. Nauti lahjoista ja anna valon loistaa sinusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen sua 10 vuotta nuorempi ja ihan samoja tuntemuksia. Mulla uskon ihmisiin vei koulu- ja työpaikkakiusaaminen. Siitä hyvästä mulle lätkäistiin epäluuloisen persoonallisuushäiriön dg. Siis ihan luonnollisesta reaktiosta! Musta tuntuu usein etten halua enää takaisin työelämään, suurin osa ihmisistä on hyväksikäyttäviä kusipäitä.
Mulla oli myös samanmoisia tuntemuksia sun ikäisenä. Mitä enemmän ihmisiä tapaa, sitä huonompia kokemuksia tulee. Muutama hyvä ihminen on mutta osa niistäkin on muuttunut ajan kanssa omaa etua tavoittelevaksi. Osa toki pysyy rinnalla, mutta 90% on niin kiireisiä ja itsekeskeisiä ettei kiinnosta nähdä. "vituttaa" aina jäädä suusta kiinni näiden "kavereiden" kanssa kun kylillä näkee. Jos he oikeasti haluisivat nähdä, he itse ehdottaisivat näkemistä ihan ajan kanssa.
Eikä kyse ole, etten ole ehdottanut, voi luoja olen ehdottanut, mutta rajansa tuputtamisella.
ap
Ohhoh! Aivan kun mun elämä! Tosin ei mitään suhteita ollut vuosiin. Mutta täällä kans kohta 40, opinnot takkuaa, töistä ei tietoa. Tänäänkin laitoin monta hakemusta. Yksin vaikka ystävät pyytävät ulos. Ei vaan jaksa. Tässä olen kohta viikon ollut peiton alla. Itkettää, paha olla, pelottaa.
HuhHuh sulla sentään pyytää joku ulos. Mun someyhteys toimii niin että itse pidän kontaktia yllä ja ootan että joku vastaa. Kukaan ei tee itse aloitetta mulle juteltavaksi. Pari "parasta" kaveria pyysi kerran kesällä näkemään, toisella kertaa treffasivat jo kaksin. En jaksanut edes loukkaantua ettei mua pyydetty. Whatsappia en viitsi edes ladata, koska kukaan itse sinne ei kirjottaisi mulle.
Toisaalta kohta jos joku pyytäisi ulos, en edes lähtisi. Itseen ei voi pettyä niin pahasti kuin muihin. Itseinho on jatkuvasti läsnä mutta muita en inhoa niin paljoa koko aikaa niin aina sitä luulee ja toivoo että tapaa "mukavia ihmisiä"
Kuullostaa ehkä uhriutumiselta mutta melkein vois vetää luukut kiinni ja mennä johkin erämaamökkiin tyyliin 10 vuodeksi.
:D
ap
Sama juttu minulla myös. Olen tosin vasta lähestymässä 30 vuotta, mutta samanlaisia ajatuksia. Olen ollut myös kiusattu pitkään ja tämänkin takia en paljon luota ihmisiin ja jotenkin sitä aina silti pettyy, kun luulee kerrankin jotain parempaa muista. Nyt en paljon enää jaksa toivoa tapaavani sellaisia ihmisiä joihin voisi luottaa. Ehkä näiden seikkojen takia olen myös yksin ilman ystäviä. Siihenkin jotenkin tottuu, mutta silti kaipaan seuraakin ja ei ole mukavaa tavallaan olla kuin näkymätön. Vanhempien kanssa tuttua tuo "kilttinä" pitäminen ja he tavallaan kasvattivat minua siihen, että pitää olla kiltti ja helppo lapsi, mutta eivät sitten auttaneet, kun olisi pitänyt. Minulla ei ole myöskään edes ammattia vieläkään, vaikka jotain työkkärin kurssia yritin ( siellä oli tosin ihan parhaat ihmiset mukana), mutta kesken sekin jäi monista syistä johtuen. Opiskelemaan olen hakenut ja yrittänyt päästä, mutta nyt on tullut epäilys, että pärjäisinkö siellä edes jos pääsisin. Samalla töitä tai edes kokemusta ei paljon ole.
Mietin, että pitäisi muuttaa, mutta suunta ja paikka hukassa. Vaikeaa jos ei pääse mihinkään opiskelemaan tai töihin niin mietin todella, että onko sittenkään järkeä lähteä tyhjän päälle. Nyt silti tuntuu, että vaikka sitä jotenkin pärjää niin vuodet vaan menevät ohi ja olen tavallaan kuin vankina täällä missä asun, kun en saa lähdettyä poiskaan. Sori tämä valitus myös, mutta itsellä alkaa voimat olla vähän lopussa nyt ja alkaa menemään synkiksi ajatukset muutenkin. Mietin aina sitä, että jos nyt jo tämä tilanne niin miten sitten vuosien päästä. Sinänsä en kaipaa paljon ja olisin kiitollinen edes yhdestä ystävästä ja että pääsisin töihin, missä jotenkin pärjäisin. Se riittäisi nyt. Samalla sitä itsekin erakoituu koko ajan enemmän ja ei tämäkään hyvää tee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikutatte tosi ihanilta ihmisiltä te muut. Voi teitä
ap
Ihan perseestähän tämä on. Vaan silti meidän ainut elämä eli kai se kannattaa pyrkiä vaan eteenpäin kohti parempia aikoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös kokemusta ala-asteen kiusaamisesta, yläasteen TOSI pahasta kiusaamisesta, hetkittäisestä lukiokiusaamisesta. Ekassa korkeakoulussa yritettiin mutta pääsin "piireihin". Nykyisessä koulussa oon vaa ilmaa kaikille. Töissä kiusattu ehkä 40% niistä paikoista joissa ollut, kaikki "akkavaltaisia" vielä. Jos seassa ollut miehiä niin eipä ne vanhat muijatkaan oo jaksanut ottaa silmätikuksi.
ap
Kiusaaminen kyllä yksi asia mikä pitäisi jotenkin saada kuriin ( mahdotontahan se melkein on). Tehnyt todella paljon huonoa minunkin elämääni ja itsetunto aika alhaalla vieläkin. ( 6 viestin jo kirjoitin)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen sinua 10 vuotta nuorempi mutta samankaltaisia ajatuksia. Yksinäisyyden tunne on voimakas. Parisuhde vetelee viimeisiään, ei läheisyyttä eikä seksiä, keskustelut tyyliin mitä kaupasta. Opiskelen mutta en ole edes varma haluanko kys. alalla tehdä töitä, opintojen kautta olen tutustunut pariin kaveriin, mutta somesta sitten katselen kun ovat viettäneet aikaa jossain yhdessä ja kun näemme koululla, puhuvat inside-juttuja ja tunnen itseni totaalisen ulkopuoliseksi, seura kelpaa kyllä etenkin jos tarvitsee opintoihin liittyvissä hommissa apua jne. Olen joskus ollut sosiaalinen ja kavereitakin oli paljon, muutto miehen työn perässä suoraan sanottuna vei sen kaiken. Aikuisiällä vaikea löytää tosiystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen sua 10 vuotta nuorempi ja ihan samoja tuntemuksia. Mulla uskon ihmisiin vei koulu- ja työpaikkakiusaaminen. Siitä hyvästä mulle lätkäistiin epäluuloisen persoonallisuushäiriön dg. Siis ihan luonnollisesta reaktiosta! Musta tuntuu usein etten halua enää takaisin työelämään, suurin osa ihmisistä on hyväksikäyttäviä kusipäitä.
Olet ymärtänyt totuuden. 99% ihmisistä on k u s i p ä i s i ä k e h a r e i t a.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen sua 10 vuotta nuorempi ja ihan samoja tuntemuksia. Mulla uskon ihmisiin vei koulu- ja työpaikkakiusaaminen. Siitä hyvästä mulle lätkäistiin epäluuloisen persoonallisuushäiriön dg. Siis ihan luonnollisesta reaktiosta! Musta tuntuu usein etten halua enää takaisin työelämään, suurin osa ihmisistä on hyväksikäyttäviä kusipäitä.
Suomi on kiusaajien yhteiskunta.
Voin samaistua sikäli, että minäkin olen elämääni pettynyt. Ei mene parhaillaan putkeen. Lohduttaudun kuitenkin sillä ajatuksella, että tämä hieman surkea elämänikin on parempi kuin ei elämää ollenkaan. Parin vuoden aikana kaksi ystävistäni ovat kuolleet noin 35-vuotiaina. En haluaisi olla haudassakaan. On sentään vielä mahdollisuus yrittää tehdä tästä parempaa ja on elämän lahja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikutatte tosi ihanilta ihmisiltä te muut. Voi teitä
ap
Itse olet ihana.
Mulla ihan samoja ajatuksia ja olen parikymppinen. Kaikki traumat ja kokemukset on tehnyt musta niin introvertin ja sosiaalisesti taidottoman että huhhuh. Olen kans yksin. Ystäviä ei ole kun yksi jota näen muutaman kerran vuodessa ja muutamia nettituttuja (joista olen tosin kiitollinen)
Olen masentunut ja ahdistunut. Ja sekös ihmisten mielestä on hauskaa. Olen kuin jokin friikki sirkuksessa tökkivän puheeni ja maahan pälyilevän katseeni kanssa. Huoh. Kuinpa en olisi olemassakaan. Nää huonommat päivät on aina tällaisia. Vähän parempina päivinä on sitten "vain" se passiivisuus ja tyhjyyden tunne, harmaus riesana. Jee, on tämä elämä sitten ihanaa.
Opiskelu ja työt yms jäänyt kaikki ja sehän sitten nähdään niin, että minä olen laiska p*ska, joka ei saa mitään tehtyä. Väsyttää, ärsyttää yrittää selittää, että mulla on oikeasti niin huono olo ettei huvita tehdä yhtään mitään, ei edes olla olemassa
"kiva" aina huomata, ettei ole ainoa kuitenkaan.
Täällä näyttää olevan paljon samoin ajattelevia paikalla. Monilla tuntuu olleen todella rankkoja kokemuksia menneisyydessä. Itse olen alkanut pudota systeemin kyydistä joskus lukioaikoina kun ahdistus ja paineet menestymisestä kasautuivat. Nyt lähes kolmikymppisenä olen kaiken "normaalin" ulkopuolella ilman koulutusta ja työkykyä. Varsinaisena syynä "ihmisvihalleni" pidän asiakaspalvelutyötä, jossa olin muutaman vuoden parikymppisenä. Se vei uskoni ihmisiin ja pyyteettömyyteen. Sekä työkavereiden kitinä ja vaateet että asiakkaiden kohtuuton pompottelu katkaisivat aasin selän, enkä usko tästä nousevani. Toivottavasti kelpaan joukkoonne, vaikka kokemukseni eivät ehkä ulospäin vaikuta musertavilta. Minulle ne ovat olleet kuitenkin liikaa.
Jotenkin lohduttaa kuulla että on muitakin "luusereita" kuin mä. Tsempit teille. Tosiaan eipä auta kuin yrittää päivä kerrallaan.
Itse ainakin aattelen että opinnot teen loppuun, jos töitä ei tule oonpahan ainakin yrittänyt jotain.
Täällä yksin samanlainen luuseri :D Jotenkin olen elämässä rämpinyt +40 ikään ja sitten tuli totaalinen stoppi puolison kuoleman myötä. Katosi työkyky hoitoalalle, menetin ne muutamat läheiset ja tietty työyhteisön, uusia ihmissuhteita en vaan onnistu luomaan. Olen jotenkin aina ulkopuolinen, mutta onneksi viihdyn yksin. Luonto, eläimet, kirjat, oma vanha talo, liikunta.. pitää mut elossa, vaikka todella syrjäytynyt olenkin. Lapsia ei onneksi ole, olen vastuussa vain itsestäni ja lemmikeistäni. Parisuhteesta kyllä haaveilen joskus hullunrohkeina hetkinä, mutta miehille olen usein lopulta liian outo ja kummallinen. Pelottaa jo tutustua, kun tutustumiset menny saman kaavan mukaan... Ettei löydy sitä henkistä yhteyttä, päinvastoin tuntuu että nykyään moni on hyvin kaukana aivoituksistani eikä löydy sitten mitään minkä pohjalle suhdetta rakentaisi. Ja koko juttu kuihtuu kasaan... Onneksi sain kuitenkin kokea tuon 20 vuoden hienon suhteen, siitä olen niin hiton kiitollinen, että jollekin olin just täydellinen ja rakastettava :)
Voin myös itse liittyä tähän ketjuun. Elämänvaikeudet alkoivat, kun menin kouluun. Siitä alkoi sitten vuosien koulukiusaaminen ja myös erittäin rakas isovanhempi kuoli samoihin aikoihin. Kaikki vaikeudet siis alkoi tuosta hetkestä. Sen jälkeen elämässä on ollut jos jonkinlaista yritystä, mutta tuntuu, ettei oikein mikään ole se minun juttu, vaikka kivoja ideoita on ollut paljon. No, pari lasta sentään olen onnistunut saamaan. Nyt lapset ovat jo isoja ja asun jo yksin. Myös lasten kanssa niitä haasteita riitti. Tietysti elämään kuuluu lisäksi myös toinen vanhemmistani ja pari ystävää, joita tällä hetkellä en pysty tapaamaan juuri ollenkaan. Toinen asuu ulkomailla ja toinen aivan toisella puolella Suomea. Olen päättänyt, että jatkossa pyrin tekemään lähinnä vaan omasta elämästäni niin hyvää kuin vain mahdollista. Ei enää mitään "turhia haaveita". Elämä on tosissaan näyttänyt ne realiteetit ja realismia.
Mä olen sua 10 vuotta nuorempi ja ihan samoja tuntemuksia. Mulla uskon ihmisiin vei koulu- ja työpaikkakiusaaminen. Siitä hyvästä mulle lätkäistiin epäluuloisen persoonallisuushäiriön dg. Siis ihan luonnollisesta reaktiosta! Musta tuntuu usein etten halua enää takaisin työelämään, suurin osa ihmisistä on hyväksikäyttäviä kusipäitä.