Lue keskustelun säännöt.
Olen 52 v ja nyt on iskenyt kuolemanpelko
20.09.2020 |
Olen ollut peloton koko ikäni. Ei ole ollut keski-iän kriisiä, enkä ole koskaan pelännyt kuolemaa.
Tilanne muuttui vuosi sitten. Se alkoi isäni kuolemasta täysin yllättäen, sitten äidiltäni löytyi levinnyt syöpä, sitten poikani oli kaksi viikkoa teholla, sitten kuoli tuo, tämä ja hän. En edelleenkään pelkää omaa kuolemaa, vaan läheisteni kuolemaa.
Olen alkanut myös pelkäämääm ikääntymistä. Ennen olen aina ajatellut, että aina minulla töitä riittää. Mutta nyt havahduin, että mistä tämän ikäinen saisi töitä? Entä kun on sivusta katsonut. Omien vanhempien heikentymistä, niin tajuaa itsellä saman olevan edessä. Mitä jos en jaksa tehdä töitä loppuun asti? Kun olen seurannut läheisen masennusta, johon ei mistään löydy apua - mitä jos masennun läheisteni vuoksi, niin kua minua auttaa?
Tällaisia ajatuksia... vertaistukea?
Kommentit (63)
Usko auttaa. Olen jättänyt kaiken ns. herran haltuun. Todellinen sisäinen rauha on laskeutunut elämääni ja kaikkeen mitä teen. Elän iloista ja elämäntäyteistä elämää kuten ennenkin, mutta toisaalta sydämessä on kirkkaus ja seesteisyys.
Olen menevä ja menestyvä 40v perheenäiti, eikä monikaan edes tiedä vakaumustani. Mutta minulle se antaa suurta sisäistä voimaa, ja vähän surettaa että yhteiskunnan ilmapiirissä en voi jakaa tätä kokemustani muille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Usko auttaa. Olen jättänyt kaiken ns. herran haltuun. Todellinen sisäinen rauha on laskeutunut elämääni ja kaikkeen mitä teen. Elän iloista ja elämäntäyteistä elämää kuten ennenkin, mutta toisaalta sydämessä on kirkkaus ja seesteisyys.
Olen menevä ja menestyvä 40v perheenäiti, eikä monikaan edes tiedä vakaumustani. Mutta minulle se antaa suurta sisäistä voimaa, ja vähän surettaa että yhteiskunnan ilmapiirissä en voi jakaa tätä kokemustani muille.
Minullakin usko on auttanut, mutta se on saanut kolahduksen kaiken tämän vuoden sisällä kohtaamani edessä. Minulla on ollut aiemmin sellainen lapsenusko, että kaikki kääntyy aina lopulta hyväksi. Siis kyllä edelleenkin ajattelen näin: uskon, että elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta kyllä minua kannetaan. Nyt en enää ole varma, jaksanko itse kantaa tätä taakkaa, jos siihen tulee vieläkin enemmän painoa. Pelkaään, että minä en jaksa sitä aikaa, ennen kuin kaikki kääntyy lopulta hyväksi.
Mieleen tulee kaikkia sellaisia ajatuksia, mitä ei ole ennen tullut. Äitini ei elä pitkään enää, aviomieheni suvussa on kuoltu nuorena, jos vielä menetän lapseni siihen päälle, niin huomasin, että pelkään yksinäisyyttä. SitäKIN. Periaatteessa ajattelen, että elämä on sellaista, millaiseksi sen itse rakentaa -niin nyt en pysty ohittamaan tuota pelkoa.
Siis tällaisia ihme pelkoja. Olen tiivistänyt tämän kaiken kuolemanpelkoon, vaikka omaa kuolemaa en pelkääkään.
Ap
Minulla oli vanhat vanhemmat ja olen pelännyt lapsesta saakka läheisteni kuolemaa. Pelko toteutui ja vanhempani kuolivat. Jäljelle jäi pelko omasta kuolemasta.
En pelkää niinkään sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, luultavasti on vaan poissa. Mutta pelkään sitä hetkeä, kun tajuaa, että kuolee. Tai sitä, jos saa tietää olevansa parantumattomasti sairas. Pelkään kipuja ja muiden hoidettavaksi jäämistä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli vanhat vanhemmat ja olen pelännyt lapsesta saakka läheisteni kuolemaa. Pelko toteutui ja vanhempani kuolivat. Jäljelle jäi pelko omasta kuolemasta.
En pelkää niinkään sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, luultavasti on vaan poissa. Mutta pelkään sitä hetkeä, kun tajuaa, että kuolee. Tai sitä, jos saa tietää olevansa parantumattomasti sairas. Pelkään kipuja ja muiden hoidettavaksi jäämistä.
Ajattelen myös noin. Ei sitä kuolemaa pelkäisi, jos tietäisi, että siinä vain nukkuu pois. Se kaikki muu ympärilläoleva pelottaa, ei itse kuolema. Kun asiaa oikein alkaa pohtimaan, niin löydän paljon pelkoa lapseni puolesta, jos itse kuolisin tänään, hän ei pärjäisi vielä, tai jos hän kuolisi, niin minä en pärjäisi.
Tämä on sellainen pelon vyyhti. En ole koskaan elämässäni kokenut tällaista... tai jos olen, olen pystynyt järkeilemään sen pois. Muttta nyt, kun tämä kuolema on minulle konkretisoitunut niin nuorten kuin vanhojen kohdalla, niin...
Ap
Ap, uskon, että nuo pelot johtuvat siitä, että olet menettänyt niin paljon läheisiä ihmisiä. Se on yksi surusi muoto.
Itse olen samanikäinen. Olen siinä mielessä onnellinen, että olen menettänyt vain lemmikkejä tähän mennessä. Mutta koin kuolemanpelkoa kymmenisen vuotta sitten. Siis oman kuolemisen, toisin kuin sinä. Olin silloin alkusyksystä lähellä kuolemaa. Muutamaa kuukautta myöhemmin sain sairaalasta sen sairauskertomuksen (mikä sen nimi nyt sitten onkaan) ja sen lukiessani tajuntaani kolahti, että olisin todellakin voinut kuolla. Siitä seurasi joksikin aikaa masennus ja kuolemanpelko. Tuntui hirvittävältä, että elämä on niin hauras.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun on jo jonkin aikaa pitänyt tehdä samantapainen aloitus kuin tämä. Että ovatko kaikki 50+ ihmiset tällaisia turvallisuudentunteensa menettäneitä. Ap:stä poiketen en enää löydä lohtua tuonpuoleisen ideasta, pikemminkin niin että jos on tuonpuoleinen, miksi se olisi yhtään sen hyväntahtoisempi kuin tämä puoli. Väsyttää ajatuskin johonkin uuteen bb-taloon joutumisesta. Pikemminkin toivon että tämä oli tässä. Sekin tuntuu ikävältä että terapian ajatus ikään kuin pelastavana oljenkortena ihmisen elämässä on menettänyt hohtonsa. Ei terapeuteilla ole vastauksia näihin kysymyksiin.
Vierailija kirjoitti:
Ap, uskon, että nuo pelot johtuvat siitä, että olet menettänyt niin paljon läheisiä ihmisiä. Se on yksi surusi muoto.
Itse olen samanikäinen. Olen siinä mielessä onnellinen, että olen menettänyt vain lemmikkejä tähän mennessä. Mutta koin kuolemanpelkoa kymmenisen vuotta sitten. Siis oman kuolemisen, toisin kuin sinä. Olin silloin alkusyksystä lähellä kuolemaa. Muutamaa kuukautta myöhemmin sain sairaalasta sen sairauskertomuksen (mikä sen nimi nyt sitten onkaan) ja sen lukiessani tajuntaani kolahti, että olisin todellakin voinut kuolla. Siitä seurasi joksikin aikaa masennus ja kuolemanpelko. Tuntui hirvittävältä, että elämä on niin hauras.
Juu, hauraudenkokemus. Kuvasin sitä aiemmin arvaamattomuudeksi. Minuakin itkettää koko ajan vain. Nyyhkytän täällä, kun tätä kirjoittelen. Kohta iloisena töihin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun on jo jonkin aikaa pitänyt tehdä samantapainen aloitus kuin tämä. Että ovatko kaikki 50+ ihmiset tällaisia turvallisuudentunteensa menettäneitä. Ap:stä poiketen en enää löydä lohtua tuonpuoleisen ideasta, pikemminkin niin että jos on tuonpuoleinen, miksi se olisi yhtään sen hyväntahtoisempi kuin tämä puoli. Väsyttää ajatuskin johonkin uuteen bb-taloon joutumisesta. Pikemminkin toivon että tämä oli tässä. Sekin tuntuu ikävältä että terapian ajatus ikään kuin pelastavana oljenkortena ihmisen elämässä on menettänyt hohtonsa. Ei terapeuteilla ole vastauksia näihin kysymyksiin.
Juu. turvallisuudentunteen olen menettänyt. Turvattomuuden tunne, kokemus elämän hauraudesta ja arvaamattomuudesta.... Muuten - tämä keskustelu on minulle täyttä terapiaa. Tällaisten oivallusten kautta syntyy syvempi itseymmärrys, ja ne auttavat prosessoinnissani eteenpäin.
Aloitin ketjun kuolemanpelosta, mutta nyt huomaan, että se onkin turvattomuuden tunnetta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usko auttaa. Olen jättänyt kaiken ns. herran haltuun. Todellinen sisäinen rauha on laskeutunut elämääni ja kaikkeen mitä teen. Elän iloista ja elämäntäyteistä elämää kuten ennenkin, mutta toisaalta sydämessä on kirkkaus ja seesteisyys.
Olen menevä ja menestyvä 40v perheenäiti, eikä monikaan edes tiedä vakaumustani. Mutta minulle se antaa suurta sisäistä voimaa, ja vähän surettaa että yhteiskunnan ilmapiirissä en voi jakaa tätä kokemustani muille.
Minullakin usko on auttanut, mutta se on saanut kolahduksen kaiken tämän vuoden sisällä kohtaamani edessä. Minulla on ollut aiemmin sellainen lapsenusko, että kaikki kääntyy aina lopulta hyväksi. Siis kyllä edelleenkin ajattelen näin: uskon, että elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta kyllä minua kannetaan. Nyt en enää ole varma, jaksanko itse kantaa tätä taakkaa, jos siihen tulee vieläkin enemmän painoa. Pelkaään, että minä en jaksa sitä aikaa, ennen kuin kaikki kääntyy lopulta hyväksi.
Mieleen tulee kaikkia sellaisia ajatuksia, mitä ei ole ennen tullut. Äitini ei elä pitkään enää, aviomieheni suvussa on kuoltu nuorena, jos vielä menetän lapseni siihen päälle, niin huomasin, että pelkään yksinäisyyttä. SitäKIN. Periaatteessa ajattelen, että elämä on sellaista, millaiseksi sen itse rakentaa -niin nyt en pysty ohittamaan tuota pelkoa.
Siis tällaisia ihme pelkoja. Olen tiivistänyt tämän kaiken kuolemanpelkoon, vaikka omaa kuolemaa en pelkääkään.Ap
Kannattaa vaihtaa lapsenusko pelastavaan Jeesus-uskoon. Jumala antaa sen lahjaksi, kun pyytää.
On muuten paras lääke kuolemanpelkoon. ❤
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usko auttaa. Olen jättänyt kaiken ns. herran haltuun. Todellinen sisäinen rauha on laskeutunut elämääni ja kaikkeen mitä teen. Elän iloista ja elämäntäyteistä elämää kuten ennenkin, mutta toisaalta sydämessä on kirkkaus ja seesteisyys.
Olen menevä ja menestyvä 40v perheenäiti, eikä monikaan edes tiedä vakaumustani. Mutta minulle se antaa suurta sisäistä voimaa, ja vähän surettaa että yhteiskunnan ilmapiirissä en voi jakaa tätä kokemustani muille.
Minullakin usko on auttanut, mutta se on saanut kolahduksen kaiken tämän vuoden sisällä kohtaamani edessä. Minulla on ollut aiemmin sellainen lapsenusko, että kaikki kääntyy aina lopulta hyväksi. Siis kyllä edelleenkin ajattelen näin: uskon, että elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta kyllä minua kannetaan. Nyt en enää ole varma, jaksanko itse kantaa tätä taakkaa, jos siihen tulee vieläkin enemmän painoa. Pelkaään, että minä en jaksa sitä aikaa, ennen kuin kaikki kääntyy lopulta hyväksi.
Mieleen tulee kaikkia sellaisia ajatuksia, mitä ei ole ennen tullut. Äitini ei elä pitkään enää, aviomieheni suvussa on kuoltu nuorena, jos vielä menetän lapseni siihen päälle, niin huomasin, että pelkään yksinäisyyttä. SitäKIN. Periaatteessa ajattelen, että elämä on sellaista, millaiseksi sen itse rakentaa -niin nyt en pysty ohittamaan tuota pelkoa.
Siis tällaisia ihme pelkoja. Olen tiivistänyt tämän kaiken kuolemanpelkoon, vaikka omaa kuolemaa en pelkääkään.Ap
Kirjoitit, ettet ole varma, jaksatko kantaa taakkaa itse. Laske se taakka sinne, minne se kuuluu. Uskon puute aiheuttaa pelkoa. Nuorena harva ajatteleekaan kuolemaa, jos ei tarvitse. Kun elämän rajallisuuden tajuaa, alkaa luopumisen aika. Ihminen huomaa, ettei mikään elämässä ole ennalta arvattavaa ja omassa kontrollissa. Sekin pelottaa. Kuolemanpelko on tulevaisuuden pelkoa, kontrollin menettämisen pelkoa. Kun emme tekisi niistä peloista elämää suurempia, vaan osaisimme elää jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen, niin ettei jää mitään kaduttavaa eikä selvitettävää. Miten löytäisit sisäisen rauhan? Kaikkea ymmärrystä ylemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usko auttaa. Olen jättänyt kaiken ns. herran haltuun. Todellinen sisäinen rauha on laskeutunut elämääni ja kaikkeen mitä teen. Elän iloista ja elämäntäyteistä elämää kuten ennenkin, mutta toisaalta sydämessä on kirkkaus ja seesteisyys.
Olen menevä ja menestyvä 40v perheenäiti, eikä monikaan edes tiedä vakaumustani. Mutta minulle se antaa suurta sisäistä voimaa, ja vähän surettaa että yhteiskunnan ilmapiirissä en voi jakaa tätä kokemustani muille.
Minullakin usko on auttanut, mutta se on saanut kolahduksen kaiken tämän vuoden sisällä kohtaamani edessä. Minulla on ollut aiemmin sellainen lapsenusko, että kaikki kääntyy aina lopulta hyväksi. Siis kyllä edelleenkin ajattelen näin: uskon, että elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta kyllä minua kannetaan. Nyt en enää ole varma, jaksanko itse kantaa tätä taakkaa, jos siihen tulee vieläkin enemmän painoa. Pelkaään, että minä en jaksa sitä aikaa, ennen kuin kaikki kääntyy lopulta hyväksi.
Mieleen tulee kaikkia sellaisia ajatuksia, mitä ei ole ennen tullut. Äitini ei elä pitkään enää, aviomieheni suvussa on kuoltu nuorena, jos vielä menetän lapseni siihen päälle, niin huomasin, että pelkään yksinäisyyttä. SitäKIN. Periaatteessa ajattelen, että elämä on sellaista, millaiseksi sen itse rakentaa -niin nyt en pysty ohittamaan tuota pelkoa.
Siis tällaisia ihme pelkoja. Olen tiivistänyt tämän kaiken kuolemanpelkoon, vaikka omaa kuolemaa en pelkääkään.Ap
Kirjoitit, ettet ole varma, jaksatko kantaa taakkaa itse. Laske se taakka sinne, minne se kuuluu. Uskon puute aiheuttaa pelkoa. Nuorena harva ajatteleekaan kuolemaa, jos ei tarvitse. Kun elämän rajallisuuden tajuaa, alkaa luopumisen aika. Ihminen huomaa, ettei mikään elämässä ole ennalta arvattavaa ja omassa kontrollissa. Sekin pelottaa. Kuolemanpelko on tulevaisuuden pelkoa, kontrollin menettämisen pelkoa. Kun emme tekisi niistä peloista elämää suurempia, vaan osaisimme elää jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen, niin ettei jää mitään kaduttavaa eikä selvitettävää. Miten löytäisit sisäisen rauhan? Kaikkea ymmärrystä ylemmän.
Olen aiemmin laskenut sen taakan sinne, minne kuuluukin. Nyt en enää _usko_, että pystyn sitä tekemään. Koska uskoni on kokenut kolauksen. Eikä sitä nyt voi uskoa ihan vain päättämällä. Tai - ehkä voi uskoa, mutta sillä ei ohiteta näitä tunteita, koska tietoisella tasolla tehty päätös ei muuta alitajuntaa. Minulle jää edelleen tunne turvattomuudesta, elämän hauraudesta ja arvaamattomuudesta.
Kontrollin menettämisen pelko. Kaikkien edellämainittujen lisäksi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki pelkäävät niitä asioita, jotka eivät ole hallittavissa. Tähän pelkoon on yksi hyvä keino. Yhteys Jumalaan. Pelot lisääntyvät iän myötä. Eikä elämää voi hallita. Olen ottanut tavaksi joka aamu ja ilta kiittää kaikesta. Myös vaikeuksista. Se tuo luottamusta elämään ja uskoa selviytymiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten huomaat, et ole yksin
Tuli mieleen että oletko käynyt keskustelemassa diakonin tai papin kanssa?
Omissa kriiseissäni olen saanut paljon apua seurakunnasta. On ollut kaksin tapahtuvaa keskusteluterapiaa ja ryhmässä toteutettua toiminnallista taideterapiaa.
Vaikka itse olen hyvin yksityinen ihminen enkä osannut aiemmin kuvitellakaan ryhmätoiminnan auttavan minua, se tuki minua eniten vaiheessa kun oli omaa ja muiden sairautta ja lopullistakin eroa kohdattavana ensimmäistä kertaa. En ollut siellä yksin ja ainoa elämänkriisissäni vaan jokaisella oli oma taakkansa, se rauhoitti omaa turvattomuutta.
Vuosia myöhemmin, se työ kantaa yhä. Tiedän että ryhmiä pidetään edelleen vaihtelevilla teemoilla, aina voin palata. Ja tuttuun ohjaajaan voi ottaa yhteyttä vaikkei kurssille ehtisikään
Minä taasen olen päässyt kuolemisen ja suorittamisen pelosta, odotan kuolemaa , jotta pääsisin vapauteen. Välillä toki repäisen jotain, mitä en ole ennen uskaltanut tehdä esim.Kehun tuntematonta ja jos minua kohdellaan huonosti sanon ilkeästi takaisin, enkä mieti myöhemmin, että olisi pitänyt sanoa sitä sun tätä.
Kun on menettänyt kaiken on tavallaan saanut vapauden olla oma itsensä.
Vierailija kirjoitti:
On ihan fiksua tajuta oma rajallisuutensa ja pyrkiä elämään niin, ettei kuoleman lähestyessä kaduta elämättömyytensä, tekemättömyytensä tms.
Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa vaihtaa lapsenusko pelastavaan Jeesus-uskoon. Jumala antaa sen lahjaksi, kun pyytää.
On muuten paras lääke kuolemanpelkoon. ❤
"Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon." Matt.7:21
No, tuossahan niitä syitä pelkoon luettelit itse. Ilmeisesti tähän mennessä kuolema ei ole liipannut kovin liki sinua ja nyt niin on tapahtunut monta kertaa lyhyen ajan sisällä. Otan osaa. Jos vanhemmista aika jättää, sinä oletkin suvun vanhin.
Uskon ja toivon että ahdistuksesi menee ajallaan ohi. Sinun aikasi on nyt. Jälkipolville aika tulevaisuudessa. Miten poika on toipunut? Toivottavasti hyvin. Voit ehkä lohduttautua sillä, että hän kohtaa nämä realiteetit varhemmalla iällä kuin sinä. Osaa sitten varmaan nauttia elämästä aikuisena.
Saman ikäinen ja samat ajatukset. Hyvin sanottu tuokin yllä että pelkään elämän arvaamattomuutta. Minulle tapauhtui jotain terveyteen liittyvää, ei mitään hirveän vakavaa ja moni on kokenut niin paljon pahempaa. Mutta silti en puolentoista vuoden jälkeenkään ole kokenut täysin rentoutunutta hetkeä sen jälkeen. Heräilen öisin ja on pakko laittaa YouTube-video rauhoittamaan niin että voin keskittyä sen ääneen eikä omiin ajatuksiini. Näin onnistun saamaan unta.