Minkälaista on olla sinkkuna kolmekymppisenä

Ei sanottavasti erilaista kuin 25-vuotiaanakaan.

Kamalaa.

Kivempaa kuin kaksikymppisenä, silloin vielä luulin että parisuhde on (ainoa) tie onneen ja että ilman miestä ei voi olla onnellinen, nyt tiedän että parisuhde ei ratkaise yhtään mitään ongelmia, vaikka onkin hyvä elementti elämässä, mikäli ne omat ongelmat on jo ratkottu.

Kohtalaisen yksinäistä, kun kaikki muut on parisuhteessa.

Mutta kolmekymppinenhän on ihan nuori! Sen ikäiset on usein vielä sitoutumiskammoisiakin ja dokaa joka viikonloppu. Tai ehkä mä liikun väärissä porukoissa :)

Masentavaa, enkä kyllä ole edes vielä 30v. Vielä pari vuotta siihen. Mutta ympärillä kaverit ja sisarukset seurustelee, kihlautuu, menee naimisiin ja saavat lapsia. Aika orpo olo. Pitää vain kehitellä itselle jotain tekemistä, opiskella ja tehdä töitä. Ehkä lähteä ulkomaille.

Naisella voi siinä iässä olla biologinen kello äänekkäässä moodissa. Miehet pääsevät vähemmillä paineilla.

En ollut kolmekymppisenä enää sinkku, mutta koin ne paineet ennakoivasti muutaman vuoden etuajassa. Se oli sekä hyvä että huono asia. Hyvä se oli siinä mielessä, että tiedostin mitä haluan (pitkän parisuhteen ja perheen) ja olin aktiivinen. Löytyi hyvä mies, jonka kanssa elän edelleen. Nyt kun katson jotain 30 ylittäneitä tuttuja sinkkunaisia, jotka osaavat ottaa rennommin, olen totta puhuen iloinen siitä että itse stressasin aikanaan kireänä tästä aiheesta. Nimittäin ei sitä sitten näytä "ehtivän" enää kolmen- ja neljänkympin välillä, välttämättä, vaikka olisi miten kiva ja fiksu tyyppi, ja haluaisi perheen.

Eihän tämä herkkua ole, mutta nyt kolmekymppisenä alan onneksi vihdoin sopeutua elämäntilanteeseeni ja nähdä joitain hyviäkin puolia. Uskonkin, että tulevaisuudessa pystyn jopa nauttimaan sinkkuudestani. Joku vuosi sitten asia vielä masensi, ahdisti ja hävetti suunnattoman paljon. Ikävin puoli tosiaan taitaa olla liiallinen yksinäisyys: kavereista lähes jokainen alkaa olla perheellinen, eikä sinkkuystävälle oikein ole sijaa enää heidän kuvioissaan. On hirveän vaikeaa saada seuraa esim. iltamenoihin (tai no, yhtään mihinkään), joten minusta on olosuhteiden pakosta tullut ihan jäätävä kotihiiri. Fyysisen läheisyyden ja seksin totaalinen puuttuminen turhauttaa toisinaan, useimmiten pärjäilen suht ok kanssa. Kaikkeen tottuu.

[quote author="Vierailija" time="16.11.2013 klo 20:07"]

Naisella voi siinä iässä olla biologinen kello äänekkäässä moodissa. Miehet pääsevät vähemmillä paineilla.

En ollut kolmekymppisenä enää sinkku, mutta koin ne paineet ennakoivasti muutaman vuoden etuajassa. Se oli sekä hyvä että huono asia. Hyvä se oli siinä mielessä, että tiedostin mitä haluan (pitkän parisuhteen ja perheen) ja olin aktiivinen. Löytyi hyvä mies, jonka kanssa elän edelleen. Nyt kun katson jotain 30 ylittäneitä tuttuja sinkkunaisia, jotka osaavat ottaa rennommin, olen totta puhuen iloinen siitä että itse stressasin aikanaan kireänä tästä aiheesta. Nimittäin ei sitä sitten näytä "ehtivän" enää kolmen- ja neljänkympin välillä, välttämättä, vaikka olisi miten kiva ja fiksu tyyppi, ja haluaisi perheen.

[/quote]

Väitätkö siis, että ihmiset eivät pariudu ja tee lapsia täytettyään kolmekymmentä? Aika epätodennäköistä kun keskimääräinen avioitumis- ja lastensaanti ikä on lähempänä kolmeakymppiä ja tuskinpa kaikki on kimpassa sen ensimmäisen poikaystävänsä kanssa.

Ihan kamalaa. Puhuin äsken äidin kanssa puhelimessa ja sain itkukohtauksen, kärsin suunnattomasti etenkin lapsettomuudesta. Tuntuu että pitäisi olla etsimässä kaupungilla miestä näin lauantai-iltana, mutta viihdyn kuitenkin paremmin kotona missä sitten saan olla yksin kun miestä ei ole.

Oma vastaukseni ap:n kysymykseen: ihan hirveää, koko ajan. Muut ympärillä lisääntyvät ja ovat onnellisia, ja itse vaan sinnittelen tässä loputtomassa pimeydessä. Deittailtu on, eli yritystä on ollut, mutta jossain vaiheessa sekään ei enää ole kivaa. terv. 34v. sinkku

Miestarjonta on ihan persiistä, 80prosenttia tyypeistä jotka tuli iskemään oli varattuja, loput oli syystäkin sinkkuja. Luojan kiitos löytyi sieltä lopulta se helmikin, ystävän kautta tosin, en tiedä olisinko baareista löytänyt kun se tarjonta tosiaan oli ihan kamalaa. Niin ja erosin siis 31-vuotiaana, puol vuotta ehdin sinkkumarkkinoita koluta kun elämäni mies käveli vastaan.

[quote author="Vierailija" time="16.11.2013 klo 20:18"]

Ihan kamalaa. Puhuin äsken äidin kanssa puhelimessa ja sain itkukohtauksen, kärsin suunnattomasti etenkin lapsettomuudesta. Tuntuu että pitäisi olla etsimässä kaupungilla miestä näin lauantai-iltana, mutta viihdyn kuitenkin paremmin kotona missä sitten saan olla yksin kun miestä ei ole.

[/quote]

Voi, mulla on tismalleen samanlaista! Ja sitten kun tässä iässä kaikki muut on parisuhteessa ja/tai äitejä, ei ole edes sitä seuraa, jonka kanssa lähteä ulos ihmisten pariin näin viikonloppuiltaisin eli pakko jumittaa kotona. Aika onnettoman huonot saumat edes tavata ketään siis...

Jotenkin ei jaksa aina olla niin iloinen ja onnellinen toisten puolesta, kun löytävät jonkun kumppanin. Tiedän, että on täysin luontevaa ja luonnollista ihmisten pariutua. Kyllä siinä kuitenkin kylmä käy, kun viereltä väki vähenee, siis sinkut. Joka paikassa olet yksin, kotona, perhejuhlissa, töissä muut puhuvat lapsista ja perheistään, kaupungilla, illat tylsiä jne. Blaah! Ja totta kai, kavereilla ja sisaruksilla on omat perheet ja keskittyvät heihin. Yhtäkkiä joku muu onkin paljon tärkeämpi, kuin itse olit aikaisemmin.

Kolmeenkymppiin on vielä muutama vuosi, mutta jo nyt täytyy sanoa, että aika yksinäistähän tämä on. Kaikki kaverit on pariutuneet ja alkavat pikkuhiljaa mennä naimisiin ja tekemään lapsia. Kavereita ei siis näin ollen ole esim. baariin, jossa voisi niitä miehiä kohdata. Tuntuukin käytännössä mahdottomalta ajatukselta, että ketään edes löytäisin, kun ei ole tilanteita, joissa miehiin tutustuisi. Baarissakin harvoilla reissuilla vaan varatut miehet yrittää iskeä. Harrastukset ja työ on naisvaltaisia ja niissä harvatkin miehet on jo "pyydystetty".

Lapsia en onneksi ole ainakaan vielä kaivannut, mutta sitäkin enemmän haluaisi miehen rinnalle jakamaan arki.

Olen pitkään kummastellut ihmisiä, jotka elävät huonossa parisuhteessa. Yllättävän monet elävät yhdessä vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Monet eivät osaa elää yksin, joten he kestävät mm. pettäviä puolisoitaan. Aika epätoivoista porukkaa.

Ihan tavallista. En ole koskaan halunnut seurustella. Olisi ihan hirveää, jos pitäisi koko ajan neuvotella jonkun toisen kanssa, mitä nyt tehdään.

Hyvin tavallista

Olin sinkkuna ikävuodet 28-30v....ja mielestäni kamalinta aikaa elämässäni. Ei jaksanut enää käydä baareissa muuten kuin väkisin, kotona lauantai-illat olivat myös ankea vaihtoehto. Ja suurin osa tuona aikana tavatuista miehistä oli surkeaa porukkaa....kaikki miesjutut tuntuivat tosi toivottomilta jotenkin ja tuntui että mistään ei tule vakavampaa.... Itse en jaksanut enää kavereitakaan nähdä "jatkuvasti" tuon ikäisenä...ei sitä vanhempana jaksa kavereitakaan nähdä enää samalla tavalla kuin joskus 18-vuotiaana. Sunnuntait oli pahimpia...niin tylsää koko ajan.....jostain ihmeen kaupasta löysin tuttavien kautta miehen jonka kanssa seurustelen nykyään.... !! Toivoa ei kannata menettää....ja kotoa ei tule kukaan hakemaan..se kannattaa muistaa...se onni onnettomuudessa minulla oli että sinkkukavereita riitti tuolloin joiden kanssa käydä kylillä...tuntuu että kaveripiirissäni aina kun  joku alkaa seurustelemaan taas toisesta päästä joku eroaa....ja sinkkukamuja olisi nyttekin tarjollla, joiden kanssa välillä käynkin edelleen baareissa. Kannattaa laittaa esim ystävänhakuilmoitus jonnekin...moni on siinä tilanteessa ettei ole enää menoseuraa kolmekymppisenä!

Jos sinkkuaika on noin hirveää, niin se todennäköisesti myös kestää pitkään. Epätoivoisuus ja tyytymättömyys eivät tee vaikutusta kumppanitarjokkaisiin. Kannattaisi mieluummin opetella viihtymään omissa nahoissaan ja omassa elämässän ilman toista ihmistä kainalosauvana.