Mitä sinulla tulee mieleen diagnooseistani?

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä mietin, että oletko saanut huonoa vai todella huonoa hoitoa. Suomessa kun on vain näitä kahta lajia tarjolla. Jos siis saa ollenkaan hoitoa.

Hyvää hoitoa sain. Ihanat psykiatriset sairaanhoitajat. Milloin vain sai soittaa. Terapiaa sai niin paljon kuin tuntui. Lääkkeiden lopettamista ensin vähän säikähdettiin, mutta kun huomasivat että pärjään, niin sitten kannustettiin ja tuettiin.

Vierailija kirjoitti:

Normi huttua. Melkein kaikilla on nuo.

Miten mun lähipiirissä ei ole ikinä ollut ketään, jolla olisi ollut. Mutta kuulen ikäisiäni nuoremmilta työkavereilta hoitoalalla, että monella on masennusta ym. Lääkityksin. Se on yllättänyt täysin. Oma ikäpolvi on selviytyjiä ilman lääkkeitä.

Itse pelkään välillä, että minulle tulee psykoosi, kun elämä aika rankkaa ja on masennusoireita. Välillä sellaista epätodellista oloa myös ja en sillä tavalla "tunne" itseäni. Olen ajatellut, että ne liittyvät dissosiaatio ja depersonalisaatio kokemuksiin enemmänkin, mutta aina sitä pelkää joskus voinnin heikkenevän enemmänkin. Minulla pitkä kiusaamistausta ja yksinäinen olen. Samalla sekin pelottaa, että kun kirjoitit että ihminen on psykoosissa muiden armoilla niin ainakin ne vähät läheiset ihmiset mitä minulla on eivät ymmärrä lainkaan mielenterveysongelmia ja heille ei voi puhua mitään eli jos vointi heikkenisi niin miten edes saisin apua. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Tulee mieleen Tanja Romppanen. Ei mulla muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Normi huttua. Melkein kaikilla on nuo.

Miten mun lähipiirissä ei ole ikinä ollut ketään, jolla olisi ollut. Mutta kuulen ikäisiäni nuoremmilta työkavereilta hoitoalalla, että monella on masennusta ym. Lääkityksin. Se on yllättänyt täysin. Oma ikäpolvi on selviytyjiä ilman lääkkeitä.

Onko se sitten joku häpeä jos ihminen ei ole niin vanha kuin joku toinen. Joskus se vahvempikin murtuu ja eräskin persoonaltaan aika vahva ihminen alkoikin itkemään ja yllätti se vähän, kun on aina ollut niin pärjäävä  ihminen muuten. En siis halua pilkata häntä mitenkään, mutta en olisi uskonut tilanteen olevan niin rankka juuri hänelle. 

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut hesperian mielisaaraalassa, sisäpihan punaisessa tiilirakennuksessa, jossa oli pahimmat tapaukset.

Olin siellä aivan sekaisin lääkkeistä joita siellä annettiin.

Ei taatusti ollut helppoa aikaa se.

Mutta näin jälkikäteen olen kiitollinen siitä kokemuksesta jota silloin koin siellä.

Nyt tietää käytännön kokemuksesta mitä kärsimys on ja ennen kaikkea sen miltä kärsivältä lähimmäiseltä tuntuu kun kärsii.

Sen koomin en ole erehtynyt vähättelemään kenenkään kärsimystä.

Olen saanut kokea maan päällisen helvetin.

Mutta myöhemmin suurimman autuuden minkä kuolevainen ihminen voi maanpäällä saada.

Lisäys edelliseen.

En muista tarkkaan mistä syystä hesperiaan jouduin, enkä ajankohtaa jolloin siellä olin.

Tilanne sai ainakin alkunsa siitä kun kävelin jossain, niin yhtäkkiä ei saanut henkeä, vaan piti väkisin vetää henkeä.

Seuraava muistikuva mikä liittyy asiaan on se, että oli suljetulla osastossa hesperiassa, ei kuitenkaan vielä sisäpihan tiilitalossa.

Seuraava muistikuva on se, että joku potilas kysyi, että sinäkö se olit jolla oli eilen kohtaus ja makasit maassa.

En ollut tietoinen ko asiasta niin menin kysymään hoitajalta, joka sanoi, että oli se minä joka sai kohtauksen. Se oli kaatumatauti kohtaus. En sitä itse huomannut.

Olen varma, että ko kohtaus johtui lääkkeestä jota siellä annettiin. Joku axedin tai sen tapainen lääkkeen nimi se oli.

Tässä vaiheessa ei millään tavalla tuntunut olo sekavalta tai siltä, että olisi "hullu". Lääkkeet eivät vielä vaikuttaneet.

Mutta tilanne oli muuttunut kun seuraava muistikuva tuosta ajasta muistaa.

Olin poistumassa hissistä ja vastassa oli pari hoitajaa. Nostin nyrkit pystyyn jolloin hoitajat tarttuivat kiinni ja raahasivat johonkin huoneeseen ja riisuivat vaatteet pois ja laittoivat makaamaan lavitsan päälle ja sitoivat remelillä kädet ja jalat kiinni. Aikanaan pääsin remeleistä irti. Tuo tapaus pyrkii hymyilyttämään nykyisin koska en ole ollut agressiivinen tyyppi koskaan

Lääkkeet alkoivat vaikuttaa.

Seuraava muistikuva on sekava, enkä tiedä tänä päivänä mitä oikein oli

tapahtunut. Olin pois hesperiasta, jossain muualla ja jonkin sortin tappelussa mukana. Muistikuva on sumuinen ja usvainen. Lääkkeet vaikuttavat.

Seuraava muistikuva on se, että on taas suljetulla osastolla, tällä kertaa sisäpihan punaisessa tiilitalossa. Nyt eletään vankassa sumussa ja usvassa.

Johtuu lääkkeistä ja lääkityksestä.

Tuolta ajalta muistaa vain sen, että isokokoinen potilas oli koko ajan äänessä ja kävi hermoihin niin, että huusin monta kertaa tuolle potilaalle pitämään kitansa kiinni. Ei uskonut jolloin kävin potilaaseen kiinni ja tämä tapahtui monta kertaa. Tämä tapaus on todiste siitä, että lääkkeet olivat syy ko käytökseen. En olisi ilman lääkkeitä uskaltanut käydä niin ison potilaan kimppuun mistään hinnasta, eikä muutenkaan.

Elämä jatkui usvassa ja sumussa.

Seuraava muistikuva on , kun istun lääkäriä vastapäätä ja tämä jankuttaa jankuttamistaan olenko harrastanut itsetyydytystä. Kun vastaan, että tyttöystäväni hoitaa semmoiset asiat niin tämä jatkaa pakkomielteisesti jankutustaan, jolloin tulin siihen tulokseen, että lääkäri se hullu on enkä minä.

Seuraava muistikuva on se että olen avo-osastolla ja tuntematon tyttö pyytää kävelylle, jolloin kävelemme joskus jonnekkin, ei sen kummempaa.

Ja niin tarina on lopussa. Pääsin sieltä aikanaan pois. Nyt elämään ilman usvaa ja sumua.

Ylös.

Up.

Ylös.

Up.