Miksi ihmiset uupuvat nyt helposti, mutta ennen kun ihmiset raatoivat savotoissa, niin ei uuvuttu lainkaan?

Vierailija kirjoitti:

Myös ennen vastoinkäymisistä sisuunnuttiin ja nykyään masennutaan jos ihmetellään sota-ajan pärjäämistä esim leskenä.

Kyllä tuon ajan lapset tunsivat nahoissaan sen miten uupuneita vanhemmat olivat. Ei ollut neuvoloita,kouluterveydenhuoltoa,ei yhteiskunnan tukia jotain satunnaisia ja hyvin pieniä köyhäinavustuksia lukuunottamatta,aivan kamalaa aikaa siis monella tavalla. Nykyihminen ei ole sen heikompi tosipaikan tullen,eipähän vaan enää ole pakko-pohjimmiltaan on kyse myös henkisestä laiskuudesta,kun kaikki saadaan liian helposti. 

Heikkolaatuinen kasvisruoka aiheuttaa sairauksia. Ennen ja nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elivät kituliaammin, kuolivat varhain elämän uuvuttamina.

Kaipa se olisi voitot käärivien tahojen toive nytkin: että ihmiset raataisivat valittamatta, läpi kivun ja väsymyksen ja kuolisivat pian eläkkeelle päästyään.

Koko ajanhan siihen ollaan menossa, ihmiskunnan huippuhetki on eletty jo, vaikka meidän tällä hetkellä elävien mielestä on tietenkin vaikea hahmottaa se. Luulen että omien isovanhempieni elämä oli se kaikista mukavin ajanjakso, sodat oli jo aikalailla eletty (tai olivat lapsia kun viimeisin sota käytiin) ja sen jälkeen ihmiset lähtivätkin vaurastumaan vauhdilla, oli varmoja työpaikkoja, hyvät palkat sekä eläkkeellekkin pääsi jo nykymittapuulla tosi nuorena.

Oman sukupolveni kohtalona tulee olemaan painaa töitä sinne kuolemaan asti tai vähintäänkin hyvin sairaaksi asti, eläkeikä ei ole sellainen mitä oma sukupolveni millään tavalla odottaisi että "sitten tehdään kaikkea kivaa", todennäköisesti ne eläkkeetkin tulee sitten olemaan niin pieniä, ettei niillä juhlita, ei vaikka kuinka olisi painanut sen 60 vuotta töitä tunnollisesti.

Minä en kadehdi aikaisempia sukupolvia yhtään. Sota oli kauhea trauma kaikenikäisille, moni menetti omaisia ja joutui kovettamaan itsensä. Ihmiset oli sairaampia, lääketiede ei ollut kehittynyttä. Onnettomuuksia, itsemurhia ja väkivallantekoja oli enemmän kuin nykyään. Monet sotalapset (Ruotsiin lähetetyt), sotalesket ja rintamaveteraanit olivat henkisesti vammautuneita ja se peilautui siihen, miten lapsia (suuria ikäluokkia) kohdeltiin sodan jälkeen. Voi olla niin kuin kirjoitat, että 30-luvulla syntyneet selvisivät tästä vähimmillä vaurioilla, kun eivät olleet ihan pikkulapsia sodan aikana eivätkä myöskään joutuneet rintamalle.

Juu ja nelikymppiset näyttivät kuusikymppisiltä!

Älkää hyvät ihmiset haikailko minkään vanhan ajan perään. Näin evakkojen lastenlapsena olen kyllä todella tyytyväinen, että elän tässä ajassa. Sota-aikana ja sen jälkeen ainakin oman sukuni selviytymiskeinona on ollut tunnekylmyys. Minkälaista elämää se sellainenkaan on, että painellaan menemään ja kaikki kauheus suljetaan pois mielestä. Ei ihmistä ole robotiksi luotu.

Se savotassa heiluminen oli välttämätöntä hengissä pysymisen kannalta. Kyllä sinnekin uuvuttiin, jos ei työ ja viina tappanut niin oman käden kautta. Päihteiden voimalla noitakin hommia painettiin. En todellakaan kadehtisi sota-aikojen sukupolvia.

Silloin ei edes saanut puhua mistään uupumuksesta tai sodan traumoista, piti vaan painaa menemään, kesti pää tai ei.

Nyt me kannetaan omalta osaltamme tuon ajan perintöä.

Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen eläin. Elämme nykyään meille täysin luonnottomassa ympäristössä, sekä työ että vapaa-ajan harrastukset on hyvin yksipuoleista näyttötyöskentelyä. Tarvitsisimme aivoille ja kropalle hidasta virikettä, eli esimerkiksi erilaisia käsitöitä joissa pitää ratkaista ongelmia ja harjoittaa motoriikkaa. Oivaltaminen ja keksimiseen liittyvä sosiaalinen kannustus tähän lisäksi.

Vierailija kirjoitti:

Se savotassa heiluminen oli välttämätöntä hengissä pysymisen kannalta. Kyllä sinnekin uuvuttiin, jos ei työ ja viina tappanut niin oman käden kautta. Päihteiden voimalla noitakin hommia painettiin. En todellakaan kadehtisi sota-aikojen sukupolvia.

Silloin ei edes saanut puhua mistään uupumuksesta tai sodan traumoista, piti vaan painaa menemään, kesti pää tai ei.

Nyt me kannetaan omalta osaltamme tuon ajan perintöä.

Juuri näin. Syrjäytyneet naiset kävi helpottamassa paineita, kun miehillä oli tilipäivä. Tätä on paikalla olleet kertoneet.

Vierailija kirjoitti:

Monet savottajätkät myös kuolivat jo ennen 50 ikävuotta. Ei kannata todellakaan haikailla noiden aikojen perään. Lue Kalle Päätalon kirjat savotoista. Ei käy kateeksi.

Veit sanat suustani. Heti otsikon luettuani tuli mieleen Päätalon kirjat ja esim.hänen enonsa Neulikko-Matin tarina. Raskas työ, sydänvika - ne olivat tappava yhdistelmä, joka vei nuorehkon miehen hautaan. Vaimo joutui vaivaistalolle synnyttämään...

Entisajan kovaa elämää ei kannata liikaa ihailla.

Vierailija kirjoitti:

Ruumis kestää vaikka mitä, mielellä on rajat.

Joillakin päinvastoin, riippuu tapauksesta.

Minäkin muistan kun lapsena aina hiihdettiin joka aamu 30km kouluun toinen suksi rikki, sudet kintereillä 30 asteen pakkasesta. Evääksi oli pala lanttua. Kyllä ihmiset on nykyään ihan nyhveröitä.

Savotta-aikaan ei ollu mahdollista uupua ja jäädä sänkyyn makaamaan koska sosiaaliturvaa ei ollut. Korkeintaan joutui huutolaiseksi, jos ei pystynyt elättämään itseään, mutta silloin niitä töitä vasta saikin tehdä niukan armoleivän eteen.

Eli suurin syy masennuksiin ja uupumisiin on koska minä voin.

Luen japanilaisen 12-vuotiaan tytön päiväkirjaa, jota hän piti asuessaan Hiroshimassa 1945. Päiväkirja alkoi toukokuusta ja loppuu elokuuhun, kun tyttö kuolee Hiroshiman ydinpommi-iskussa. Siinä vaiheessa sotaa japanilaiset alkoivat olla jo melko epätoivoisia ja kaikkien ponnistuksia tarvittiin. Niinpä myös lapset laitettiin töihin. Kirjan kirjoittaja Yoko tekee jotain palovalleja ja muita raskaita töitä. Muutaman kerran on mainittu miten hän on kävellyt 20 kilometriä kotiin jostain. Päiväkirjassa hän valittaa uupumusta ja miten hänestä tuntuu heikolta, mutta hänen on pakko jatkaa ja ahertaa Japanin, koulunsa ja perheensä kunniaksi. Luovuttaminen ei vain tule kysymykseen.

Epätoivo antaa voimaa, mutta pidemmällä tähtäimellä siitä on varmaan enemmän haittaa kun hyötyä.

Ps. Kirjan nimi on Yoko's Diary.

Kyllä uuvuttiin. Nuorempana ja siitä ei noustu.

Perussuomalaista maalaisromantiikkaa. Samaa settiä kuin Putininpalvonta.

Vierailija kirjoitti:

Aikansa kutakin kirjoitti:

Ennen uuvuttiin fyysisesti, nyt henkisesti. 

Aika hurja väite, että ennen ei olisi uuvuttu henkisesti. Jos elät miniänä talossa, jota hallitsee appi ja anoppi jotka vihaa tai vähintään halveksii sinua, ja joudut tekemään suurimman osan talon töistä, kuten kylvöt, puunhakkuut, ruuanlaitot, siivoukset, kestitykset, lastenhoidon, ja mies on juoppo tai muuten vaan ilkeä eikä tee mitään, miten tämä ei uuvuttaisi henkisesti? 

Lisäksi pappi hokee joka viikko, että joudut helvettiin jokaisesta pahasta ajatuksestakin, ja sinä kouluttamattomana uskot sen. Ystävät ja oma perhe on jääneet kotipitäjään, josta lähdit mennäksesi "miehelään", koska muuten olisit jäänyt halveksituksi vanhaksipiiaksi ja joutunut raatamaan kotitilan pelloilla aamusta yöhön, hoitaen samalla koko suvun pikkulapset ja eläimet.

Kuka ei uupuisi henkisesti? Sinäkö, hyvä lainaamani mamma?

Paskaa se oli elämä ennenkin.

Kyllä, juuri tuollaista elämä oli valtaosalle naisista, esimerkiksi omalla äidilläni. Eikä meillä miehillä juuri sen helpompaa. Mutta silti ei ollut mahdollisuutta uupua tai masentua vaan oli purtava hampaat yhteen ja sinniteltävä. Tuota taitoa harvalla enää on.

Toki elämä oli ennen surkeaa, mutta esim 1930-luvulla elettiin nousukautta jolloin monella surkeistakin oloista lähteneillä oli mahdollisuus nostaa elintasoaan. Ihmisillä oli unelmia ja mahdollisuuksia, joita tuntuu että nykypäivänä ei enää ole. Jos synnyt köyhäksi niin köyhänä pysyt. Työllistyminen on vaikeaa ja ilman työtä paremman elintason hankkiminen on lähes mahdotonta. Ihmisistä tulee toivottomia ja luovuttaneita, koska sinnikkäästi yrittämälläkään ei välttämättä pääse elämässään mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Emmä tiedä. Ennen osattiin myös relata eikä sometettu kellon ympäri.

Tämäkin on totta, varsinkin aikana ennen sähköä, oli vaihtoehtona pimeän tultua joko valvoa kynttilän valossa lukemassa kirjaa tai kutomassa sukkaa tai siten mennä nukkumaan, väsymys tunnistettiin varmasti paremmin ja maltettiin mennä nukkumaan, koska voi sitä sukkaa seuraavana päivänäkin kutoa.

Itsessäni ainakin tunnistan tämän ongelman, että väsymys on osittain itseaiheutettua, kun en vain mene sinne nukkumaan vaikka aivan hyvin voisin, esim. nytkin pitäisi mennä nukkumaan, kun on aikainen herätys, eikä roikkua tässä.

Et ole vissiin ikinä lukenut Myrskyluodon Maijaa? Ennenkin on raadettu eikä ole ehditty nukkua tarpeeksi. Etenkin naiset on nousseet aamuyöstä ja menneet yömyöhään nukkumaan saadakseen kaiken tehtyä.

Ennen työ oli enimmäkseen ruumiillisesti raskasta mutta henkisesti helpohkoa. Kun työpäivä loppui se loppui siihen myös pääkopasta. Nykyisin ei kummanen työ tarvitse olla kun vaaditaan kaiken maailman ajokortteja ja atk osaamista joita pitää olla päivittämässä jatkuvasti. Myös vastuut on jotain muuta kun ennen ja työt seuraa usein vapaaajalle. Työn tuottavuuttakin mitataan monilla työpaikoilla erilaisilla mittareilla. Ei ole varaa olla huono muuten saat kuulla siitä kehitys keskusteluissa.

Höpö höpö että ei uuvuttu. Mummoni joutui 50-luvulla mielisairaalaan, kun uupui ja pahasti. Näistä ei vaan ennen puhuttu.