Onko olemassa ihmisiä, joilla ei ole mitään vastoinkäymisiä?

Vastoinkäymiset ovat hyvin yksilöllinen kokemus. Minustakin tuntuu, että kohdalleni niitä on osunut nuoreen ikään hyvin paljon, ja välillä mietin että miksi. Olen persoonaltani kiltti ja tämän olen huomanut olevan yhteistä monessa vastoinkäymisessäni. Kilttiä ja hyväuskoista on helppo vetää narusta ja hyväksikäyttää.

Ehkä niitä kaikille tulee eri mittakaavoissa pitkin elämää. Joillekin vain sattuu enemmän kuin valtavirralle, mutta koen ainakin itse myös suurena voimavaranani sen, että olen joutunut työstämään itseäni paljon.

Vastoinkäymisiä tulee enemmän myös silloin, kun yrittää kehittyä (niin parisuhteessa, työelämässä, harrastuksissa, ihan kaikessa). Jollet olisi lähtenyt yliopistoon, sulla ei myöskään olisi siihen liittyviä vastoinkäymisiä, samoin lapsen kohdalla kuten myös parisuhteessa (näitä ei olisi tapahtunut, jos olisit yksineläjä ilman lapsia). Vastoinkäymisten määrä kertoo siis siitä, että olet yrittänyt kovasti ja aina ei ole mennyt nappiin. Mutta sulla on hyvä mahdollisuus oppiakin jotain elämäsi aikana, joten ei se pelkästään huono juttu ole 😉 Sulla on hyvät mahdollisuudet löytää oma tyylisi elää ja tiedät paremmin mitä kaipaat.

Mä enn ole koskaan alkanut haukkumaan muita jos mulla on vastoinkäymisiä.

Luovuta ja ota rennosti. Turhaan stressaat noin paljon kaikesta. Taitaa olla nuttura vähän kireällä?

Vierailija kirjoitti:

Mä enn ole koskaan alkanut haukkumaan muita jos mulla on vastoinkäymisiä.

Josskus on kyllä kieltämättä tehny mieli vetää oikein kunnnolla turpaan.

Ei tuosta nyt kauheasti selvää saa, että millä lailla lapsuus oli epävakaa, ja millaisia nepsyhaasteita lapsella on.

Lapsuushan voi olla ihan kauhea ja traumatisoiva tai sitten hyvä ja onnellinen, mutta useimmilla jotain siltä väliltä. Oli jotain hyvää, mutta oli huonoakin. Lapsen nepsyongelmat voi myös olla joko tosi kuormittavia vanhemmille, keskivaikeita, tai sitten vaan sellainen lisä mikä tekee lapsesta vähän omanlaisensa.

Muut vastoinkäymiset, kuten työttömyys, on mielestäni aika tavallista elämää. Avioerokin tulee 50% todennäköisyydellä, vaikka tokihan se on kurjaa, jos se tapahtuu omalla kohdalla.

Tuntuu, että ap olettaa, että muilla on täällä jotenkin erityisen helppoa?

Olet saanut lapsen, löytänyt jonkun, josta olet pitänyt niin paljon ja hän sinusta, että halusitte mennä naimisiin, olet päässyt yliopistoon ja et ainakaan maininnut, että olisit menettänyt terveytesi. En tiedä onko tuo niin kovin huonosti. On paljon ihmisiä, jotka ei noitakaan saa eikä noihin asioihin pysty.

Uskon että kaikilla on omat ongelmansa, osa vaan osaa käsitellä niitä paremmin. Osa osaa keskittyä niihin hyviin asioihin ja tavallaan "unohtaa" ne huonot.

Toki on sitten niitäkin harvinaisuuksia, joiden elämässä lähes kaikki on mennyt hyvin ja helposti eikä mitään ongelmia koskaan, mutta väittäisin että aika harvinaista jos pystyy välttymään ongelmilta koko elämänsä.

Olen huomannut, että ongelmat usein kasaantuvat. Varmaan johtuu myös siitä, että kun tulee ongelma yksi ja kaksi sarjaa,liki samaan aikaa, jotka vievät voimia niin sitten kun tulee kolmas ja neljäs samaan syssyyn niin ihminen on jo niin stressaantunut ja uupunut, että ei riitä energiaa niiden hoitamiseen kunnolla. Tekee huonoja ratkaisuja tai ei pysty tekemään oikein mitään.

Tai sitten jos ne kaksi ensimmäistä menevät heti jotenkin pieleen niin seuraavat ovat tavallaan jatkumoa sille, että on alkujaan lähtenyt huonoon suuntaan joku asia. On niinkuin lumipalloefekti.

Kun jos taas tulee yksi ongelma kerrallaan ja pystyy sen hoitamaan, sitten tulee taas yksi ongelma vasta jonkun ajan päästä jne.

Sillä on paljon merkitystä tulevatko ongelmat samaan syssyyn vai vaikka yksi ongelma per vuosi.

Joillain voi olla viisi huonoa juttua muutamassa kuukaudessa. Jollain viisi huonoa juttua viidessä vuodessa.

Molemmilla sama määrä ongelmia, mutta ei ole lainkaan sama asia.

Myös se ratkaisee onko tukijoukkoja. Kun joutuu hoitamaan kaiken liki yksin tai toisella on paljon auttavia ihmisiä ja verkostoja niin sekin vaikuttaa. Vaikka kummankin ongelma olisi liki saman tasoinen

Näitä vastoinkäymisjuttuja ei voi tavallaan verrata keskenään.

Olen lukenut monta juttua kun jollain ihmisellä on ollut esimerkiksi vaikea sairaus. Moni, oikeastaan kaikki, on sanonut, että ellei hänellä olisi ollut kumppania ja/tai perhettä tukena ei olisi selvinnyt.

Mitenkähän ne ihmiset vastaavassa tapauksessa ovat selvinneet vai ovatko joilla ei ole kumppania tukemassa tai muuta perhettä.

Ei heistä kyllä paljon kirjoiteta. Vaikka syytä olisi tätäkin puolta joskus esiin tuoda.

Tässäkin on sama vastoinkäymiset, mutta elämäntilanteet erilaiset.

Ja luulen, että vaikeuden kokemuskin heille on erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Olet saanut lapsen, löytänyt jonkun, josta olet pitänyt niin paljon ja hän sinusta, että halusitte mennä naimisiin, olet päässyt yliopistoon ja et ainakaan maininnut, että olisit menettänyt terveytesi. En tiedä onko tuo niin kovin huonosti. On paljon ihmisiä, jotka ei noitakaan saa eikä noihin asioihin pysty.

Näin voi myös ajatella, että lasi on puoliksi täynnä eikä tyhjä. Itsellä samoja kokemuksia, epävakaa lapsuus, kiusaamista koulussa, vaikeuksia työelämässä yms. Mutta yritän keskittyä hyvään.

On ihmisiä, joilla menee jatkuvasti hyvin ja saavat hyvän lapsuuden. Elämä on epäreilua.

Vierailija kirjoitti:

Olet saanut lapsen, löytänyt jonkun, josta olet pitänyt niin paljon ja hän sinusta, että halusitte mennä naimisiin, olet päässyt yliopistoon ja et ainakaan maininnut, että olisit menettänyt terveytesi. En tiedä onko tuo niin kovin huonosti. On paljon ihmisiä, jotka ei noitakaan saa eikä noihin asioihin pysty.

Niin, tarkoitin lähinnä jotain tän kaltaista:olisin päässyt sinne yliopistoon jo aiemmin, nuorempana, jos olisin saanut paremmat lähtökohdat elämälleni. Tajusin oman lahjakkuuteni monen mutkan kautta. Koulussa ja lapsuudenperheessä minua pidettiin lähinnä laiskana ja tyhmänä. Olen tavallaan siis 15 vuotta jäljessä muita.

Mutta joo, nythän olen onneksi päässyt kaltaisteni joukkoon, joka on tietysti hyvä asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet saanut lapsen, löytänyt jonkun, josta olet pitänyt niin paljon ja hän sinusta, että halusitte mennä naimisiin, olet päässyt yliopistoon ja et ainakaan maininnut, että olisit menettänyt terveytesi. En tiedä onko tuo niin kovin huonosti. On paljon ihmisiä, jotka ei noitakaan saa eikä noihin asioihin pysty.

Niin, tarkoitin lähinnä jotain tän kaltaista:olisin päässyt sinne yliopistoon jo aiemmin, nuorempana, jos olisin saanut paremmat lähtökohdat elämälleni. Tajusin oman lahjakkuuteni monen mutkan kautta. Koulussa ja lapsuudenperheessä minua pidettiin lähinnä laiskana ja tyhmänä. Olen tavallaan siis 15 vuotta jäljessä muita.

Mutta joo, nythän olen onneksi päässyt kaltaisteni joukkoon, joka on tietysti hyvä asia.

Minkä ikäisenä menit yliopistoon?

Eipä se siitä helpota. Kohta alkaa napsumaan ihmisiä ympäriltä, kuolevat tai lähtevät esim. kulttimaiseen lahkoon ja sitäpä sitten pelkäät lopunelämääsi että miten käyp. Itse sairastuu syöpään ja muihin tauteihin ja sittenpä se loppuelämä on sellaista sinnittelyä että toimiutuu erinäisistä arkiasioista kuten syöminen ja istuminen. Yksin. Sellaista se meillä joillakin vaan on.

Minulla oli hirveä lapsuus ja nuoruus (alkoholismia perheessä, väkivaltaa, jatkuvia pahoja rahahuolia, koulukiusaamista). 15 ikäisenä kuljin lähes koko vuoden laukussani purkki vahvoja unilääkkeitä, jotka olin varastanut tädiltäni. Se oli ainoa tapa jolla jaksoin elämää; tietämällä että täällä ei ole pakko olla.

Lähdin kotoa 18-vuotiaana ja sen jälkeen alkoikin sitten luistaa erinomaisesti. Joskus katselen elämää taaksepäin ja mietin että se on ollut täynnä hyviä sattumuksia, joista sitten on taas seurannut hyviä asioita. Pääsin opiskelemaan yliopistoon, sitten löysin aivan älyttömän hyvän työpaikan, 32-vuotiaana löysin elämäni miehen jonka kanssa nyt viisikymppisinä olemme edelleen onnellisessa ja toimivassa liitossa. Kiitos hyvän työpaikkani, ja mieheni hyvän työpaikan, meillä ei ikinä ole ollut mitään rahahuolia. Lapsia meillä ei ole, mutta se on oma valinta, joten siitäkään ei ole huolta. Terveys on pysynyt hyvänä. Joskus tosin mietin että onkohan meillä mieheni kanssa ns. hyvän sään avioliitto. Kaikkihan tuntevat hyvän sään ystävän, joka hylkää heti kun tulee vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Kestäisikö meidän liittomme mitään ikävää, kun mitään ei ole koskaan ollut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet saanut lapsen, löytänyt jonkun, josta olet pitänyt niin paljon ja hän sinusta, että halusitte mennä naimisiin, olet päässyt yliopistoon ja et ainakaan maininnut, että olisit menettänyt terveytesi. En tiedä onko tuo niin kovin huonosti. On paljon ihmisiä, jotka ei noitakaan saa eikä noihin asioihin pysty.

Niin, tarkoitin lähinnä jotain tän kaltaista:olisin päässyt sinne yliopistoon jo aiemmin, nuorempana, jos olisin saanut paremmat lähtökohdat elämälleni. Tajusin oman lahjakkuuteni monen mutkan kautta. Koulussa ja lapsuudenperheessä minua pidettiin lähinnä laiskana ja tyhmänä. Olen tavallaan siis 15 vuotta jäljessä muita.

Mutta joo, nythän olen onneksi päässyt kaltaisteni joukkoon, joka on tietysti hyvä asia.

Minkä ikäisenä menit yliopistoon?

Olen 34-vuotias.

No eii ole onneksi vielä haulikolla amuuttu naamaani.

Vierailija kirjoitti:

No eii ole onneksi vielä haulikolla amuuttu naamaani.

Kylllä siitäkin varmaan selviäisi ainakin paremmin kuin monesta muusta.

Vierailija kirjoitti:

No eii ole onneksi vielä haulikolla amuuttu naamaani.

Totta! Siinä mielessä onnekasta on. 😀

Välillä tuntui, että näitä kommentteja antavat ke, joilla ei ole oikeista vastoinkäymisistä mitään tajua.

Ap

Kyllä jokaisella on vastoinkäymisiä, toiset eivät tuo niitä yhtä paljon esiin...