Lue keskustelun säännöt.
Mikä lapsellani on? Pakkomielteisyys..
03.11.2013 |
10 vuotias tyttö on alkanut viimeisen kuukauden aikana kertoilemaan tällaisia asioita "äiti, pureskelin lyijykynää koulussa" tai "huitaisin vahingossa kaveria ja sitten pyysin anteeksi". Meistä ns. mitättömiä juttuja mutta häntä ne jollain lailla vaivaa ja hänen on saatava ne sanotuksi äidille ja usein myös hän tulee kysymään minulta että haluisi kertoa iskällekin, jahkaa ja jahkaa ja lopuksi ei saa rauhaa ja kertoo nämä samat asiat iskälle. Ihan kuin hän ei saisi ajatuksiltaan rauhaa.. Jollain lailla nyt on joku hullusti kun tuntuu että hänen ajatuksensä pyörii pään sisällä kehää.. pelottavaa. Miten meidän vanhempien tulisi häntä auttaa ja suhtautua näihin "ripittäytymisiin". Hän on luoteeltaan vastuuntuntoinen, kiltti ja herkkä. Myönnän että me vanhemmat olemme vaativia, liiankin, mutta hyvin rakastavia. Olemme molemmat myös tarkkoja ja vastuuntuntoisia, lieneekö malli nyt mennyt liiaksikin lapseen :( auttakaa, mua ahdistaa tosi paljon lapsen puolesta kun hän itkee ettei hän saa noita ajatuksiaan pois vaikka haluisi.
Kommentit (52)
Ole yhteydessä perheneuvolaan. Sieltä saatte apua.
Mitä tulee käytökseenne. Meillä myös lähes samanlaista. Huudetaan aiheesta, mutta onneksi harvoin. Jos jompi kumpi vanhemmista asettaa rangaistuksen tai kiellon, sitä noudatetaan ja siitä pidetään kiinni. Tietyt rajat myös on ja joissain tapauksissa oletetaan että vanhempi lapsi nämä rajat tietää sanomattakin.
Ollaan hirmu lempeitä vanhempia, mutta aresti napsahtaa joka kerta kun lapset valehtelee. Varsinkin 8v lapsella on tapana tehdä jotain hölmöä ja salata tai suorastaan valehdella siitä meille vanhemmilleen. Lapsen kannalta ikävää kyllä osaamme nähdä milloin lapsi valehtelee ja niin jutut aina lopulta paljastuvat.
Itse neuvoisin teitä viettämään yhden nurinkurisen päivän. Sopikaa lasten kanssa että nyt tuleva lauantai on nurinkurin päivä ja silloin lapset saavat päättää mitä syödään ja tehdään. Lapset saavat itse päättää milloin mennään nukkumaan ja milloin syödään.
[quote author="Vierailija" time="03.11.2013 klo 23:00"]
Niin... olemme hyvin perhekeskeisiä, halailemme, silittelemme ja pusuttelemme lapsiamme. Vietämme aikaa yhdessä, juttelemme paljon ja sanomme myös useasti että rakastamme heitä. Mutta kuten aiemmin kirjoitin, olemme tiukkoja mitä sääntöihin ja huonoon käytökseen tulee. Ristiriidassa varmasti on monikin asia sillä saralla, esim minä äitinä huudan ja saatan samalla vaatia lapsia olemaan huutamatta. Pyydämme kyllä huonoa käytöstämme anteeksi lapsiltamme. Ehkä tosiaan varaan ajan lääkäriltä niin hän voi arvioida tarvittaessa vaikka koko perheen. Pelottaa vain niin vietävästi mikä lapsellani on hätänä :,(
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiukku voi olla erilailla, negatiivisesti tai positiivisesti. Kaikki ihmiset, myös lapset, oppivat paremmin positiivisesta kasvatuksesta.
Perheelämänne kuulostaa suorituskeskeiseltä, ihan kun olisi lähes suunniteltu nämä, muista silittää niin monta kertaa päivässä tai muista sanoa rakastavasi kaksi kertaa päivässä. Tuntuu, ettei ole luonnollista. Sellaisen aistii myös lapsi.
Ehkä myös kiinnitätte liikaa huomiota lapsen "pakkomielteeseen", koska oikein miettii miten kertoo isälle. Minusta hakee huomiota. Tietyn rajan jälkeen voi olla hyvä laittaa peli poikki lapsen jutulle, eikä ruokkia sitä huolehtimalla jne.
Onko lapsi esikoinen/ainut lapsi?
Minusta kuulostaa, että reagoitte liikaa lapsen "ongelmiin".
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 07:39"]
Perheelämänne kuulostaa suorituskeskeiseltä, ihan kun olisi lähes suunniteltu nämä, muista silittää niin monta kertaa päivässä tai muista sanoa rakastavasi kaksi kertaa päivässä. Tuntuu, ettei ole luonnollista. Sellaisen aistii myös lapsi.
Ehkä myös kiinnitätte liikaa huomiota lapsen "pakkomielteeseen", koska oikein miettii miten kertoo isälle. Minusta hakee huomiota. Tietyn rajan jälkeen voi olla hyvä laittaa peli poikki lapsen jutulle, eikä ruokkia sitä huolehtimalla jne.
Onko lapsi esikoinen/ainut lapsi?
Minusta kuulostaa, että reagoitte liikaa lapsen "ongelmiin".
[/quote]
Niin, en varmastikaan osaa kirjoittaa asioita niin että siitä saisi kunnollisen kuvan perheestämme.. mutta ei meillä tosiaan hellitä laskien että tämän päivän kiintiö tuli nyt täyteen. Se on kyllä hyvin luonnollista meillä. Esim aamut alkavat niin että molemmat lapsemme tulevat halailemaan ensimmäisenä. Tuskin se on laskelmoitua. Tytöllä on sisar. Hyvin läheinen sisar, joka vie tytön ajatukset pitkin päivää leikin maailmaan. Eilen meillä oli oikein hyvä päivä tytön kanssa kun kaksin olimme ajelemassa asioilla. Tyttö aivan itse aloitti puheen tuosta pakkomielteestään, sanoi että helpottaa kun saa kertoa meille nämä asiat. Sanoi että se ei enää häiritse hänen ajatuksiaan sen jälkeen. On muutenkin iloinen, aktiivinen, nauravainen lapsi, temperamenttinen myös. Mutta ilta on oikeastaan se ikävin aika. Väsyneenä hänen mielensä pahoittuu asioista joita hän sitten miettii. Eilen illalla esim mietti että eräs sukulainen oli pari viikkoa sitten häntä taputtanut olkapäälle hänen mielestään liian kovaa ja nyt häntä harmittaa kun hän ei sanonut että se ehkä vähän sattui :( tällaisia ajatuksia.
Mielestäni emme kiinnitä liikaa huomiota tytön pakkomielteeseen, totta kai kuuntelemme mitä hänellä on sanottavaa mutta useimpiin sanomme vain "ok" tai vastaavaa ja se riittää hänelle. Jos ei, niin sitten tietty jutellaan asioista. Hän ei mieti miten saisi sanottu isällee asioita vaan hän miettii onko tarpeen kertoa myös hänelle.
Joka tapauksessa olemme varaamassa aikaa lääkäriltä. Ei tee varmaankaan pahaa kuulla ammattilaisen näkökulmaa.
Pakkomielle ei poistu puhumalla ja monet lapset valittavat aiemmista tapahtumista. Sanokaa, että vastaisuudessa asit on kerrottava heti. Itse sanoisin vaan, että harmi juttu, mutta ollutta ja mennyttä, nyt on aika unohtaa koko asia.
Tuntuu olevan luonteeltaan murehtija.
[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 11:45"]
Ei tuo välttämättä niin kovin vakavaa ole, tai pysyvää. Itselläni oli tuontapaista ikävuosina 9-13 (tai 14), ja pahempaakin. Esim. minulla oli pakkomielle, etten pysty nielemään sylkeäni, ellen saa jotain karkkia suuhun sulamaan samalla. Tämä nimenomainen pakkomielle kesti vuoden verran, ja onnistuin saamaan 6 reikää hampaisiin yhdessä vuodessa noin. Sitten oli tosiaan noita pelkoja, etten hallitse omaa käytöstäni tai että olen tehnyt jonkun asian "jonkun muun kuin oikean itseni hallinnassa".
Ahdistavaa se oli, mutta minä en kertonut asioista ikinä vanhemmille enkä kellekään muullekaan. Kärsin vaan itseksni ahdistukseni. Teini-iän tullessa meni itsestään sitten ohi, eikä minulla ole sen jälkeen ollut minkäänlaisia pakko-oireisen oloisia käytöksiä.
[/quote]
Minäkin tunnistan tämän ja tiedän muutamia muitakin, joilla on ollut nimenomaan murrosiän kynnyksellä lievää pakkomielteisyyttä, joka ilmenee vaikkapa käsienpesuneuroosina, pakkomielteisenä toisteluna ja mantroina, jonkinlaisena oikein tekemisen pakkona. Joillain lapsilla se siis voi olla ihan ikätyypillinen piirre, mutta kannattaa silti seurata tilannetta ja mennä vaikka perheneuvolaan keskustelemaan, jos huolestuttaa kovasti. Mitään diagnoosia ei kuitenkaan kannata vielä ruveta itse tekemään, sen antaa ammattilainen aikanaan jos siihen on tarvetta. Suhtautukaa ymmärtäväisesti, jutelkaa, kysykää syytä siihen, miksi lapsi toimi raportoimallaan tavalla. Antakaa anteeksi, jotta lapsi saa asian pois harteiltaan, ja tehkää välillä jotain kivaa yhdessä, että lapsi saa mahdollisuuden rentoutua kanssanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraile. Tosiaan usein nuo oireilut voi ihan hyvin olla ohimeneviä, aivojen ja tunne-elämän kypsymiseen liittyviä. Vakavia ja vakavasti otettavia toki. Olo lapsella on kauhea, kokee varmasti olevansa noiden ajatustensa vanki. Onko muuta oireilua (tuokin kyllä riittää... Muistan hyvin oman tuskaisuuden, kun lapsellani alkoi oireet.)? Tytöillä usein hygieniaan liittyviä, peseekö käsiään paljon?
Jos jatkuu kuukausia ja oireilu/pakkoajatukset vievät yli tunnin päivästä, niin laita asiat etenemään. Tai jos alkaa vaikuttaa koulunkäyntiin, kaverisuhteisiin ja muuten yleiseen olemiseen. Aloita vaikka kouluterkkarista tai -psykologista, sieltä saat lisätietoja.
Monesti tuollainen oireilu alkaa tai liittyy johonkin muutokseen. Onko viime aikoina ollut jotain sellaista?
Vanhempia en lähtisi syyllistämään, tietenkään, kun omakin on pakko-oireinen :-) Apua kyllä löytyy ja teet ap ihan oikein, kun otat lapsesi hädän vakavasti. Kuuntele herkällä korvalla ja etene sen mukaan.
Mullakin on samanikäinen tytär, joka on perfektionisti, herkkä ja älykäs. Hän voisi samalla tavalla murehtia että se ja se taputti vähän liian kovaa silloin pari viikkoa sitten.
Sanoisin että noi murehtimiset menevät vähän kausissa, ehkä elämässä on tapahtunut jotain erityistä (stressiä vaikka koulusta tai harrastuksesta, aikuisen mielestä voi olla pieni juttu mutta lapsesta välttämättä ei). Hyvä että teillä on hyvä keskusteluyhteys. Itse koitan höllätä vähän säännöissä tämän lapsen kohdalla koska hänellä on niin tiukka itsekontrolli. Samoin koitan suhtautua asioihin niin ettei ole maailman loppu jos unohtuu avain kotiin tai pipo kouluun tai joskus jää läksyt tekemättä (koska näin ei käy hänelle melkein koskaan).
Moni 10v alkaa kaivata jo pientä erillisyyttä vanhemmista, eli kannattaa antaa tilaa myös lapsen kasvulle. Kuunnella lasta herkästi eikä olettaa että sylissä istuminen on 10 vuotiaasta yhtä kivaa kuin pikkusiskosta ja miettiä muita keinoja läheisyyden ja keskusteluyhteyden ylläpitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 09:08"]
Seuraile. Tosiaan usein nuo oireilut voi ihan hyvin olla ohimeneviä, aivojen ja tunne-elämän kypsymiseen liittyviä. Vakavia ja vakavasti otettavia toki. Olo lapsella on kauhea, kokee varmasti olevansa noiden ajatustensa vanki. Onko muuta oireilua (tuokin kyllä riittää... Muistan hyvin oman tuskaisuuden, kun lapsellani alkoi oireet.)? Tytöillä usein hygieniaan liittyviä, peseekö käsiään paljon?
Jos jatkuu kuukausia ja oireilu/pakkoajatukset vievät yli tunnin päivästä, niin laita asiat etenemään. Tai jos alkaa vaikuttaa koulunkäyntiin, kaverisuhteisiin ja muuten yleiseen olemiseen. Aloita vaikka kouluterkkarista tai -psykologista, sieltä saat lisätietoja.
Monesti tuollainen oireilu alkaa tai liittyy johonkin muutokseen. Onko viime aikoina ollut jotain sellaista?
Vanhempia en lähtisi syyllistämään, tietenkään, kun omakin on pakko-oireinen :-) Apua kyllä löytyy ja teet ap ihan oikein, kun otat lapsesi hädän vakavasti. Kuuntele herkällä korvalla ja etene sen mukaan.
[/quote]
Kiitos ihanasta kannustavasta viestistäsi!
Nyt kun mainitsit hygienian.. tämä kaikki alkoi, tai ainakin tuli näkyväksi meille vanhemmille, kun tyttö alkoi valittaa että vessassa käymisen jälkeen tulee housuihin jotain ja se häntä häiritsi aika paljon ja vaihtoi pikkareita usein. Kerroin valkovuodosta ja näytin pikkuhousunsuojat jotka hän ottikin käyttöönsä. Tämän takia mielestäni juoksee vessassa jonkin kerran päivässä, eli se häntä häiritsee jonkin verran vieläkin muttei ole sanonut enää siitä. Tämän jälkeen alkoi nuo "ripittäytymiset". Mulla on sellainen tunne, ettei häntä ehkä häiritse nuo ajatukset päivällä (silloin kun on tekemistä) mutta iltaa kohden väsyneenä ne valtaa mielen. Ja joskus ensimmäisenä aamulla.
Viime kevät oli meidän perheellä vaikeaa aikaa. Lähisukulainen sairastui vakavasti, sen lisäksi oli työpaikka vaarassa, muutto. Eli voihan olla että hän reagoi tavallaan vähän jälkijunassa. Muuttoa minä eniten mietin, se vaikutti toiseenkin lapseen isosti. Ympäristö ei ole enää niin virikkeellinen, tuntuu ettei lapset ole oikein löytäneet sellaista ulkoilun iloa kuin ennen. Olemme etsimässä kuitenkin uutta omaa kotia joten toivottavasti tuo muuttuu. Mutta muutoksien aikaa elämme.
Minusta kuulostaa sairaalloiselta epävarmuudelta. Ei osaa erottaa, mikä on mainitsemisen arvoista ja mikä ei, ei luota omaan arvioonsa. Minulla oli vähän tuollaista koko lapsuuden ja nuoruuden. Ei se mikään sairaus ollut, mutta tosi heikko itsetunto näkyy tuollaisena :/ Ja minullakin takana vaativat vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja olin myös tosi hyvä koulussa. En vain luottanut omaan itseeni niin paljon, että tarvitsin aina muiden vahvistusta iham mitättömillekin jutuille. Isoissa asioissa olin kyllä päättäväinen ja päätin mihin kouluun menen ym., mutta arkielämässä mäkyi tuollaisena varmistelemisena KOKO ajan.
Minusta sinä ja perheesi toimintatavat kuulostavat oikein järkeviltä ja mukavilta. Hae vain suoraan neuvoa psykologeilta, kun kerran tyttärelle on tullut arkiongelmia hiukan suurempi juttu kannettavakseen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ja sisareni sekä molemmat lapseni ovat "kärsineet" pakkoneurooseista, jos niitä nyt sellaisiksi voi kutsua. Kaikki olemme vaativia itseämme kohtaan, ja varhaismurrösikään selvimmin ovat nuo oireet liittyneet. Ei meistä kukaan ole kyllä käynyt missään lääkärissä, eivätkö pakko-oireet ole normaalia kasvuun liittyviä asioita. Omien lasten kohdala olen kuunnellut ja ohjannut sitten seuraavaan asiaan, toki tätä on saattanut tapahtua useamman kerran juuri illan aikana. Pakko-oireet ovat osana epävarmuuden hallintaa. Minulla itselläni on ollut tiukat säänöt, lapsillani olen pyrkinyt kasvattamaan vähän hellävaraisemmin.
Ei kannata tuon ikäisen antaa käyttää mitään pikkuhousunsuojia, lisää vaan hiivatulehdusten ym riskiä. Anna vaihtaa pikkareita mielummin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsella on varmaan joku herkkyyskausi menossa. Ihan normaalia, mutta jos näihin ei osaa suhtautua oikein, niin silloin voi mennä vikaan ja asia jopa pahentua ajan myötä. Jos lapsi ei saa herkkyyskautena riittävästi tukea niin voi aikuisenakin vielä kärsiä siitä.
Meidän fiksulle ja sosiaaliselle tytölle tuli pelkoja erilaisia ihmisiä kohtaan ja se vaikeutti jo arkipäiviäkin kun mihinkään ei olisi uskaltanut mennä. Tyttö kävi psykologilla ja minäkin sain ohjeita kuinka itse voin tukea häntä. Esim jos hän kaupassa piiloutuu selkäni taakse, en saa hermostua ja käskeä olemaan reipas vaan ottaa tyttö kainaloon ja suojata häntä. Tyttö pääsi peloistaan eikä tarvinnut käyttää psyka-aikoja edes loppuun. Meille neuvoista ja käynneistä oli hyötyä.
Sinäkin voit tukea lasta sanomalla vaikka että teit ihan oikein kun et sanonut tädille olkapäälle taputtamisesta. Hän olisi voinut pahoittaa mielensä eikä taputus ollut kuitenkaan niin kovaa että olisi vahingoittanut. Ehkä muutenkin lapsen omaa ajattelukykyä ja ongelmanratkaisukykyä voisi vahvistaa kannustamalla. Virheet voi usein korjata eikä kukaan ole täydellinen. Voit kertoa itsekin jotai sattumuksia mitä itsellesi on käynyt ja miten niistä selvisit. Liikaa ei kannata jäädä vatvomaan pikkuasioita, mutta ei myöskään vähätellä koska ne tuntuvat lapsesta niin suurilta. Voit todeta että hyvä että selvitit asian itse tai hyvä että kerroit niin voidaan pyyhkiä sotkut ja jatkatte taas elämää.
Jos tuntuu että olette ihan hukassa niin varatkaa aika lastenpsykologille niin siellä katsotaan tarvitseeko lapsi ammattiapua vai pärjäättekö hyvillä neuvoilla eteenpäin.
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 10:42"]
Ei kannata tuon ikäisen antaa käyttää mitään pikkuhousunsuojia, lisää vaan hiivatulehdusten ym riskiä. Anna vaihtaa pikkareita mielummin.
[/quote]
Jos niitä hiivoja ei ole tullut, niin minusta ei mitään syytä ettei saa käyttää suojia. Se on meinaan nuorelle tytölle tavattoman nöyryyttävää joutua viemään pesuun sinne äidin pyykkikoriin niitä tahraisia alushousuja. Itse nuorena en saanut pikkuhousunsuojia enkä sellaiisista tiennytkään, joten tungin vessapaperia aina emättimen aukolle ja emättiimeen, ettei vaan alushousuihin tulisi mitään tahraa.
No toki jokainen saa käyttää suojia tai olla käyttämättä, mutta en menisi antamaan sellaista mallia että valkovuoto on jotenkin iljettävä ja epänormaali asia ja että pikkareita pitää jemmata johonkin... Ei kaikesta kannata tehdä niin luonnotonta ja kamalaa. Tämä nyt ei koskenut ap:ta.
[quote author="Vierailija" time="03.11.2013 klo 22:20"]
Koen että olemme nykynormeilla vaativia koska meillä on selkeät säännöt ja kuri, niistä pidetään kiinni. En osaa kuvailla kun en tiedä mitä muissa perheissä on mutta tällainen oletus mulla on.
[/quote]
Mistä tiedät nykynormit, jos et kuitenkaan tiedä.
Olette itse laittaneet pienen lapsen liian rajuun paikkaan. Lapsi luulee, että ette rakasta häntä, koska hän mokaa ja ei ole täydellinen.
Menkää perheneuvolaan juttelemaa ja kohtuullistakaa vaatimuksianne. Lapsen tulee kelvata sellaisena kuin hän on. Kohta hän alkaa tarkkailla syömistään tai urheilla. Olen surullinen tyttönne puolesta :(
Koen että olemme nykynormeilla vaativia koska meillä on selkeät säännöt ja kuri, niistä pidetään kiinni. En osaa kuvailla kun en tiedä mitä muissa perheissä on mutta tällainen oletus mulla on.
Melkeinpä jokaisella meistä on jossain vaiheessa elämää jotakin pakko-oiretyyppistä oireilua, vaikkei sitä usein tule miettineeksi. Lievimmilläänhän se on esim. sen tarkistamista, jäikö kahvinkeitin päälle tai tuliko ovi laitettua lukkoon. Lapsilla on aika tyypillisestikin persoonallisuuden ym. kehitykseen liittyen vaiheita, joissa on enemmän altis taikauskoiselle/neuroottiselle/pakko-oireiselle käytökselle. Pakko-oireinen häiriö on kyseessä vasta, jos ongelma pitkittyy ja oikeasti häiritsee jokapäiväistä elämää ja arjesta suoriutumista.
Tunnen useita ihmisiä, joilla on ollut vastaavia ohimeneviä oireita lapsena tai aikuisena. Toki tunnollinen ja perfektionismiin taipuvainen ihminen niitä helpommin kehittää, joten nyt kannattaa toki hellittää vähän tytön kanssa :) Vähemmän vaatimuksia, enemmän kiitosta ja kehuja, anteeksiantoa jne. Noihin asioiden kertomisiin kannattanee nyt suhtautua niin, että kuuntelee kyllä, mutta ei tee niistä isoa numeroa: Toteaa vaikka, että mukava kun kerroit, mutta tuo tuollainen ei nyt haittaa ollenkaan, sitä sattuu kaikille, ei tuolla ole niin väliä jne. Todennäköisimmin oireilu menee itsellään ohi pikku hiljaa. Jos ei mene tai pahenee, perheneuvola lie hyvä paikka aloittaa avun hakeminen.