Mitä haluaisit kysyä 25-vuotiaalta syrjäytyneeltä naiselta?

Vierailija kirjoitti:

Miten nainen voi olla syrjäytynyt? Naiset ovat sosiaalisia toisin kuin miehet, jotka ovat juroja peräkammarinpoikia.

Omasta tahdostani oon ollut eristäytynyt jo 10v ajan, häpeän niin paljon sairauksiani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaiset välit sulla on perheenjäseniisi?

Ei minkäänlaiset. Vanhempiin laitoin välit poikki 6 vuotta sitten ja isovanhempiin jo 12-vuotiaana kun kurittivat mua lapsena usein fyysisesti. Oon ainut lapsi.

Mikä oli syynä välien katkaisuun vanhempiesi kanssa?

Äiti mielisairas, isä alkoholisti, lapsuus tasapainoton ja rajaton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisten syrjäytyminen on vähän eri asia kuin miesten. Syrjäytynyt mies ei ole välttämättä puhunut vuoteen kenenkään kanssa. Syrjäytyneestä naisesta oli juuri lehdessä juttu. Nainen valitti syrjäytyneisyyttään ja yksinäisyyttään, kun hänellä ei ollut ketään muuta kuin aviomies, lapset, koira, kissa, vanhemmat, sukulaiset, työkaverit, harrastuskaverit ja lapsuudenystäviä. Näiden kanssa hän oli jatkuvasti tekemisissä, mutta muuten hän oli niin yksinäinen ja syrjäytynyt. yhyy

Se juttu oli todella loukkaava naispuolisia oikeasti syrjäytyneitä kohtaan. Tiedän, että heitäkin on ja paljon.

Syrjäytyminen naisilla muodostuu usein eri tavalla kuin miehillä. Mies jää huomaamattaan ilman mitään sosiaalisia suhteita, moni nainen vetäytyy itse jonkun traumaattisen kokemuksen jälkeen. Ja syntynyttä tilannetta on sitten vaikea muuttaa.

Mistä sä tiedät, että heitä on paljon? Laitatko linkin lähteeseen? Nuo tuollaiset omaa agendaa tukevat, pepusta vedetyt selitykset eivät uppoa minuun. Olen liian vanha ja kokenut siihen leikkiin.

Vierailija kirjoitti:

Täällä vielä yksi syrjäytynyt nainen. Olen sinua vähän vanhempi ja minulla ei ole ollut ystäviä nyt lähes 10 vuoteen. Lukio käytynä, mutta siihen sitten jämähdin ja en ole sen jälkeen ensin uskaltanut ja myöhemmin päässyt mihinkään opiskelemaan. Sosiaaliset tilaneet vaikeita ja on kiusattu aina lukioon asti paljon. Sosiaalisia suhteita ei ole juuri keneenkään. Eihän tämän kaiken näin pitänyt mennä ja surullinen olo usein. Ihmiseen en pysty luottamaan ja jännitän paljon tilanteita missä pitäiis olla muiden kanssa. Koirani kuoli vähän aikaa sitten ja nyt minulla ei enää suoraan sanoin ole ollut paljonkaan elämänhalua ja kesä meni ahdistuksen kanssa taistellessa. Voisihan sitä olla vielä asiat huomomminkin, mutta ottaisin silti erilaisen elämän. Nyt yritin parantaa sitä, mutta usein mietin, että tämä meni nyt jo pieleen ja alusta mieluiten aloittaisin jos vaan voisi. Hävettää niin paljon ja samalla tulevaisuus pelottaa.

Mun unelmaelämä olisi ollut sellainen, että 16-vuotiaana olisin alkanut seurustelemaan ensirakkauteni kanssa joka oli tuolloin 18-vuotias. 18-vuotiaana ja 21-vuotiaana saanut terveet lapset, minä ja mies oltaisiin myös terveitä ja onnellisia, mennyt 18-vuotiaana naimisiin. 24-vuotiaaksi asti olisin kotiäitinä ja mies elättäisi siihen asti perheen, esikoinen 6-vuotiaana eskariin ja kuopus 3-vuotiaana päiväkotiin, sitten minä opiskelen ammatin loppuun ja valmistun 25v tarjoilijan ammattiin ja siitä suoraan työelämään... Asuisimme uudessa omakotitalossa. Minulla olisi keskiverrosti ystäviä ja olisin suosittu ystäväpiirissäni. Kaunis ja seksikäs. Hyvä vaimo. Hyvä äiti. Pärjään työssäni.

Painotan aina tätä että minullakin oli unelmia hyvästä elämästä, koska tuntuu että muuten ihmiset ei tajua sitä, ajattelevat että haluan elää tälläisenä syrjäytyneenä reppanana! EN HALUA.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvittaa aina nämä "syrjäytyneiden naisten" tarinat, kun he joutuvat aktiivisesti pitämään itsensä sosiaalisten suhteiden ulkopuolella, jotta olisivat "syrjäytyneitä".

Kuule, kyllä nainenkin voi olla niin ruma ettei helpolla seksiä tai rakkautta saa.

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Ei ole oikein naisilla enää selityksiä, kun tuokin nainen saa seksiä ja luultavasti rakkauttakin jos vain haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

Eikö etsivä nuorisotyö tavoita tämmöisiä putoajia? Onko ap:hen oltu yhteydessä, mitä sanoo työkkäri?

Työkkäri on minut laittamassa kuntouttavaan työtoimintaan, pääsen sinne askartelemaan dokujen ja muiden hihhuleiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä vielä yksi syrjäytynyt nainen. Olen sinua vähän vanhempi ja minulla ei ole ollut ystäviä nyt lähes 10 vuoteen. Lukio käytynä, mutta siihen sitten jämähdin ja en ole sen jälkeen ensin uskaltanut ja myöhemmin päässyt mihinkään opiskelemaan. Sosiaaliset tilaneet vaikeita ja on kiusattu aina lukioon asti paljon. Sosiaalisia suhteita ei ole juuri keneenkään. Eihän tämän kaiken näin pitänyt mennä ja surullinen olo usein. Ihmiseen en pysty luottamaan ja jännitän paljon tilanteita missä pitäiis olla muiden kanssa. Koirani kuoli vähän aikaa sitten ja nyt minulla ei enää suoraan sanoin ole ollut paljonkaan elämänhalua ja kesä meni ahdistuksen kanssa taistellessa. Voisihan sitä olla vielä asiat huomomminkin, mutta ottaisin silti erilaisen elämän. Nyt yritin parantaa sitä, mutta usein mietin, että tämä meni nyt jo pieleen ja alusta mieluiten aloittaisin jos vaan voisi. Hävettää niin paljon ja samalla tulevaisuus pelottaa.

Mun unelmaelämä olisi ollut sellainen, että 16-vuotiaana olisin alkanut seurustelemaan ensirakkauteni kanssa joka oli tuolloin 18-vuotias. 18-vuotiaana ja 21-vuotiaana saanut terveet lapset, minä ja mies oltaisiin myös terveitä ja onnellisia, mennyt 18-vuotiaana naimisiin. 24-vuotiaaksi asti olisin kotiäitinä ja mies elättäisi siihen asti perheen, esikoinen 6-vuotiaana eskariin ja kuopus 3-vuotiaana päiväkotiin, sitten minä opiskelen ammatin loppuun ja valmistun 25v tarjoilijan ammattiin ja siitä suoraan työelämään... Asuisimme uudessa omakotitalossa. Minulla olisi keskiverrosti ystäviä ja olisin suosittu ystäväpiirissäni. Kaunis ja seksikäs. Hyvä vaimo. Hyvä äiti. Pärjään työssäni.

Painotan aina tätä että minullakin oli unelmia hyvästä elämästä, koska tuntuu että muuten ihmiset ei tajua sitä, ajattelevat että haluan elää tälläisenä syrjäytyneenä reppanana! EN HALUA.

Kirjoitin tuon ensimmäisen viestin ja voisin itsekin kertoa mitä minä olisin halunnut. Itse olisin ehkä halunnut tavallisen nuoruuden eli muutamia hyviä ystäviä sekä sen ettei olisi kiusattu niin paljon. Samalla olisin toivonut vanhemmilta apua ja tukea elämääni. Ja sitä etten olisi ollut melkein aina yksin. Sellainen huoleton ja rento nuoruus. Lukiossakin olisin tahtonut viettää mukavaa aikaa ja muutenkin, että olisi ollut voimia enemmän opiskeleluun ja en olisi meinannut seota lukion alussa. Myöhemmin olisin halunnut yliopistoon ja ystäviä muutenkin. Olisin halunnut olla itsevarma ja uskoa elämään muutenkin. Ettei olisi ollut niin kamalia kokemuksia ja muistoja menneiltä vuosilta. Olisi vaan kivoja muistoja ja sellaisia mukavia kokemuksia ja hetkiä muiden kanssa. Silloin ehkä uskoisin elämään enemmän ja olisin "oma itseni". Nyt en sitä pysty olemaan. Olen kuin jokin varjo siitä mitä voisi olla. Epätodellinen olo myös usein ja pelottaa sekin, että miten kestän elämää ja olenko kunnossa enää myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä vielä yksi syrjäytynyt nainen. Olen sinua vähän vanhempi ja minulla ei ole ollut ystäviä nyt lähes 10 vuoteen. Lukio käytynä, mutta siihen sitten jämähdin ja en ole sen jälkeen ensin uskaltanut ja myöhemmin päässyt mihinkään opiskelemaan. Sosiaaliset tilaneet vaikeita ja on kiusattu aina lukioon asti paljon. Sosiaalisia suhteita ei ole juuri keneenkään. Eihän tämän kaiken näin pitänyt mennä ja surullinen olo usein. Ihmiseen en pysty luottamaan ja jännitän paljon tilanteita missä pitäiis olla muiden kanssa. Koirani kuoli vähän aikaa sitten ja nyt minulla ei enää suoraan sanoin ole ollut paljonkaan elämänhalua ja kesä meni ahdistuksen kanssa taistellessa. Voisihan sitä olla vielä asiat huomomminkin, mutta ottaisin silti erilaisen elämän. Nyt yritin parantaa sitä, mutta usein mietin, että tämä meni nyt jo pieleen ja alusta mieluiten aloittaisin jos vaan voisi. Hävettää niin paljon ja samalla tulevaisuus pelottaa.

Mun unelmaelämä olisi ollut sellainen, että 16-vuotiaana olisin alkanut seurustelemaan ensirakkauteni kanssa joka oli tuolloin 18-vuotias. 18-vuotiaana ja 21-vuotiaana saanut terveet lapset, minä ja mies oltaisiin myös terveitä ja onnellisia, mennyt 18-vuotiaana naimisiin. 24-vuotiaaksi asti olisin kotiäitinä ja mies elättäisi siihen asti perheen, esikoinen 6-vuotiaana eskariin ja kuopus 3-vuotiaana päiväkotiin, sitten minä opiskelen ammatin loppuun ja valmistun 25v tarjoilijan ammattiin ja siitä suoraan työelämään... Asuisimme uudessa omakotitalossa. Minulla olisi keskiverrosti ystäviä ja olisin suosittu ystäväpiirissäni. Kaunis ja seksikäs. Hyvä vaimo. Hyvä äiti. Pärjään työssäni.

Painotan aina tätä että minullakin oli unelmia hyvästä elämästä, koska tuntuu että muuten ihmiset ei tajua sitä, ajattelevat että haluan elää tälläisenä syrjäytyneenä reppanana! EN HALUA.

Jos unelmana on tarjoilijan ammatti niin kovin korkealle ei ole tavoitteita asetettu. Blokkariksi pääsee nytkin ihan edes yrittämättä. Kokeile vuokrafirmojen kautta.

Mitä tavoittelemista on tarjoilijan ammatissa? Mä tein tota n. 20-vuotiaana lukiopohjalla pelkästään ilman koulutusta.

Voisit varmasti päästä tarjoilijaksi ihan nytkin jos reippaasti menisit vuokratyöfirman tai ravintoloiden haastatteluihin ja laittaisit hakemuksia.

Niin, nyt opiskelen unelma-ammattiini vasta. Olen 26v ja valmistun ensi vuonna.

Vierailija kirjoitti:

Eikö etsivä nuorisotyö tavoita tämmöisiä putoajia? Onko ap:hen oltu yhteydessä, mitä sanoo työkkäri?

Minulle ainakin ( olen lukion käynyt) tarjosivat ensin työkokeilua vanhainkodissa ( olisivat pistäneet lähihoitajakoulutukseen). Kieltäydyin tästä, koska en koe sopivani alalle ja pärjääväni siellä. Sitten ehdottivat kuntouttavaa. Sosiaalipuolen ihmisestä tuli ihan hyvä kuva, mutta tuo etsivän työn ihminen oli todella ilkeä ja sellainen jotenkin liiankin ylpeä joka katsoi minuakin kuin jotain roskaa. Olen tosin itse siinä tilanteessa, että joudun varmaan minne vaan, kun lopulta olen taas työkkärin listoilla. En ole tukia nyt hakenut vähään aikaan ja  säästöillä mennään jotenkin eteenpäin. Joku joskus kirjoitti, että moni jättää tukia hakematta ja itse ainakin kuulun niihin, jotka mieluummin säästävät veronmaksajien rahoja kuin "tuhlaavat" niitä. Ei tämä tietysti näin voi jatkua loputtomiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisten syrjäytyminen on vähän eri asia kuin miesten. Syrjäytynyt mies ei ole välttämättä puhunut vuoteen kenenkään kanssa. Syrjäytyneestä naisesta oli juuri lehdessä juttu. Nainen valitti syrjäytyneisyyttään ja yksinäisyyttään, kun hänellä ei ollut ketään muuta kuin aviomies, lapset, koira, kissa, vanhemmat, sukulaiset, työkaverit, harrastuskaverit ja lapsuudenystäviä. Näiden kanssa hän oli jatkuvasti tekemisissä, mutta muuten hän oli niin yksinäinen ja syrjäytynyt. yhyy

Se juttu oli todella loukkaava naispuolisia oikeasti syrjäytyneitä kohtaan. Tiedän, että heitäkin on ja paljon.

Syrjäytyminen naisilla muodostuu usein eri tavalla kuin miehillä. Mies jää huomaamattaan ilman mitään sosiaalisia suhteita, moni nainen vetäytyy itse jonkun traumaattisen kokemuksen jälkeen. Ja syntynyttä tilannetta on sitten vaikea muuttaa.

" Moni nainen vetäytyy itse jonkun traumaattisen kokemuksen jälkeen. "

Tämän allekirjoitan täysin.

- Ensin mua laiminlyö isä ja äiti, ei rajoja, joudun koko lapsuuteni seuraamaan äidin sekopäisiä raivokohtauksia ja kirkumista keskellä yötäkin vaikka mulla ja isällä aikainen herätys töihin/kouluun, välillä äidin ulostetta oli myös seinillä ja äiti hajotti myös kotia raivareissaan. Isä kiusasi henkisesti äitiä, haukuttiin ja naurettiin yhdessä äitiä, mummoa ja ukkia... Myöhemmin se henkinen väkivalta kääntyi myös minuun kun en enää miellyttänyt vanhempiani vaan vaadin heitä tilille siitä että miksi minulle on annettu näin epänormaali lapsuus! Ulospäin vedettiin kulissia. Kukaan ei näköjään rakastanut minua tarpeeksi toimiakseen toisin.

- Isovanhemmat antoi avokämmenestä, sain luunappia, tukkapöllyä yms. Kun olin 11v mummo kaivoi pyykkikorista stringini joihin oli tullut valkovuotoa ja tuli hieromaan niitä stringejä mun naamaan ja raivosi että kenen kanssa oot harrastanut seksiä! Syyttänyt myös sydänviastaan mua. Sanoneet että näytän halvalle naiselle. 12v laitoin välit poikki isovanhempiin ja sanoin että lyö vielä kerran niin lyön sua takasin niin kovasti että nupissa tutisee.

- 11v murrosikään tullessa elämä lähti lapasesta myös niin että aloin seurustelemaan useiden poikien kanssa ja iskin jopa varattuja. Siitä seurasi huono maine ja kun aloitin ylä-asteen niin mua alettiin kiusaamaan rajusti. Kerran jopa lyötiin niin että muut nauroi ja taputti ympärillä ja kun menin portaiden alle itkemään niin kulkivat ohi ilkkumassa. Sairaita sirkushuveja kansalle! Ja kiusaamisesta aiheutui niin PALJON stressiä että terveys pamahti rikki.

- Ylä-asteen jälkeen isä joutui kustantamaan mulle oman vuokra-asunnon kun ei mahduttu enää äidin kanssa saman katon alle. Jahtasin äitiä ison lihaveitsen kanssa ympäriasuntoa. Olin muuttanut naapurikaupunkiin ja ihastuin palavasti, mutta tämä jätkä sai kuulla huonosta maineestani ja ilmeisesti alkoi kohtelemaan mua sen takia huonosti. Leikki mun tunteilla, sieltä tuli hakkaamis ja tappouhkaukset päälle, syytti mua jopa itsemurha yrityksestään kun yritti viiltää kaulavaltimonsa auki koska en yöllä vastannut puhelimeen kun nukuin! Kun kaverini kuoli niin jaksoi päivän ajan olla empaattinen kunnes sanoi että mee muualle sitä Henriäs itkee. Eikä siellä vuokra-asunnossakaan mennyt kaikki putkeen kun olin niin masentunut etten jaksanut siivota sitä ja jouduin takas vanhempien luokse omanlaiseensa helvettiin.

- Sieltä helvetistä taistelin 19v itteni uudestaan ulos ja tälläkertaa muutin toiselle puolelle suomea sossun avustamana. Mulla ei ollut mitään muuta kuin 100e taskussa kun lähdin. Vanhemmilta ei tullut huonekaluavustusta, ei yhtään mitään. Ja tällä tiellä olen vieläkin, unelmat tuhoutuneena ja kaiken menettäneenä.

Kuulostaako kenellekkään tutulle? Tälleen te kiusaajat pilasitte mun elämän. Mä tein virheitä, mutta en oo sisimmässäni paha.

Vierailija kirjoitti:

Huvittaa aina nämä "syrjäytyneiden naisten" tarinat, kun he joutuvat aktiivisesti pitämään itsensä sosiaalisten suhteiden ulkopuolella, jotta olisivat "syrjäytyneitä".

Eräs ihminen on tehnyt kaikkensa jäädäkseen ulkopuolelle, koska se on cool ja vain lampaat ovat mukana yhteiskunnassa, työelämässä jne. Kuitenkin samalla kadehditaan sitä, mitä lampaat voivat saada ja hän ei. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä tavoittelemista on tarjoilijan ammatissa? Mä tein tota n. 20-vuotiaana lukiopohjalla pelkästään ilman koulutusta.

Voisit varmasti päästä tarjoilijaksi ihan nytkin jos reippaasti menisit vuokratyöfirman tai ravintoloiden haastatteluihin ja laittaisit hakemuksia.

Niin, nyt opiskelen unelma-ammattiini vasta. Olen 26v ja valmistun ensi vuonna.

Tarviiko siinä olla muuta tavoittelemisen arvoista kuin että olisin tykännyt siitä duunista? En mä halua olla muuta kuin tavis. Elää tavallista perhe-elämää. Ei mua kiinnosta enää maine ja mammona, kato kun kaiken menettäneenä on oppinut näkemään että se onni ois ihan tavallisessa elämässä!

Kannattaa käydä puhumassa näistä asioista ammattilaiselle. Ei sitä pahaa oloa voi loputtomasti pitää sisällä, vaan päästää se ulos. Ongelmiin löytyy apua, aina.

Mulle ainakin kelpaisi joku syrjäytynyt kaveriksi, mutta mistä perkeleestä teitä oikeen löytää?

Onko niin että jos ei nosta tukia ni ei kukaan viranomainen sua tavoottele?

Vierailija kirjoitti:

Millaiset välit sulla on perheenjäseniisi?

Veikkaisin että huonot, ap kertoi jo lapsuuden ongelmista. Hyvät perhesuhteet estää aika hyvin syrjäytymistä.

Syrjäytyneestä nuoresta pitäs saada kiinni nopeesti, pitäs tulla joku yhteydenotto jostakin taholta.