Onko miten yleistä 45+ -vuotiaana katua, että ei halunnut lapsia silloin nuorempana?

Jos sinulla on aina ollut tunne, että et halua lapsia, niin pidä siitä kiinni - muuten tulet katumaan "väärää" elämääsi. Itse en koskaan hankkinut lapsia, enkä todellakaan ole katunut. Ikä 55 v.

En ole yhtään katunut, päin vastoin. Olen 47-vuotias nainen.

Tiedän useamman, joka on katunut, mutta myös henkilöitä, jotka eivät ole katuneet. Syitä, miksi lapsia ei hankittu ajoissa on useita: ei löytynyt sitä oikeaa, lapset ehtii tehdä sitten joskus, nyt pitää elää ja kokea (kun tosiasiassa hedelmällisyys oli jo hiipumassa) tai sitten lapsen teossa ei onnistuttu jostain syystä.

Mulla on kaksi omien sanojensa mukaan vapaaehtoisesti lapsetonta tätiä. Siinä kuudenkympin korvilla ovat alkaneet pitää hirveästi yhteyttä sisarustensa lapsiin, pyytävät meidän lapsia kylään jne. Toinen sanoi suoraan että eläkkeelle jäädessä alkoi kaduttamaan ettei ole omaa perhettä. Mutta on varmasti niitäkin jotka ei kadu ja eipä lapset sitä takaa etteikö vanhuus olis yksinäinen.

En tunne ketään, joka olisi katunut. Itse olen myös tosi tyytyväinen etten yehnyt lapsia.

Itse yrittäisin tuossa kohtaa käydä itseni kanssa keskustelun ja miehenkin jos sellainen löytyy, että mitä te haluatte ja sen mukaan jatkatte elämää. Osa katuu ja päätyy jopa yrittämään vielä 45+ sitä vauvaa. Osa taas on nuoresta asti tiennyt ettei halua lapsia eikä kadu😊

Olen nyt yläpeukutellut näitä vastauksia, kiitos niistä.

Minä ajattelinkin, että todennäköisesti katuisin enemmän valintaani elää sellaista perhe-elämää, jota en oikeasti ja syvällä sisimmissäni usko tahtovani. Tämä on juuri sellainen asia, jota olen pyöritellyt vaakakupissa. Ehkä helpompi katua lapsettomuutta kuin lapsia - lasten katuminen söisi sisältä.

Erilaiset syyt lapsettomuuteen toki varmasti ajavat joko katumaan tai olemaan katumatta. Aivan varmasti hedelmällisyysongelmista johtuva lapsettomuus todennäköisemmin ajaa katumaan ainakin vähän enemmän sitä lapsettomuutta kuin se, että halusi elää täysillä silloin kun oli vielä hedelmällisessä iässä. Jälkimmäinen on tietoinen valinta (joskin epäviisas, jos tietää joskus mielivänsä lapsiperheen).

Viimeistään eläkkeellä varmaan käy ainakin mielessä, että voi jospa olisi niitä, jotka kävisivät kylässä. Silloin on aikaa katua yhtä jos toista. Tuo yksinäinen vanhuus ehkä vähän on painanut, mutta eihän ne joskus saadut lapset mitään tosiaan takaa. Oli kiva kuulla se ulkopuoliselta.

En nyt ole ihan varma miksi referoin! Pointtini: hyviä näkökulmia. Kiitos kokemusten jakamisesta.

Ap

Ainakin tällä palstalla on ollut joskus juttu, että mies tajusi vasta 46v haluavansa sittenkin lapsia. Tiedän myös omasta tuttavapiiristä miehiä, jotka ei ole pystyneet sitoutumaan eikä halunneet lapsia, mutta sitten mieli on muuttunut reilusti yli 4-kymppisenä kun se hummaaminen ja vapaus ei enää tunnukaan niin arvokkaita ja kun kavereilla on perheet ja sen verran isot lapset että niiden kanssa voi puuhailla kaikkea kivaa.

Se ei vaan ole enää niin helppoa tuon ikäisenä, naisille biologian takua ja miehille siksi, ettei heille tuosta vaan löydy nuorta vaimoa lapsia pukkaamaan kun naiset ei halua setämiestä kumppaniksi.

Aika harva katuu lasten hankkimista, vaikka toki niitäkin on. Sulle ap sanoisin että jos yhtään epäilyttää pitäisikö sittenkin, niin ehkä kannattaa yrittää. Jos saat ne esim noin 35-vuotiaana, ne on 10-vuotiaana jo semi-itsenäisiä vipeltäjiä sun ollessa 45.

Mulla on kolme lasta, joten en varmaankaan katso asiaa siltä näkökantilta kuin ajattelit. Omakohtaista kokemusta siis ei ole. 

Omistani kaksi on pienellä ikäerolla ja se oli raskasta aikaa. En ollut myöskään erityisesti nauttinut raskaana olosta, jos nyt näin kauniisti sanoo... Kolmannen kohdalla mietin tosissani, että jaksanko enää sitä. Tein silloin (ja teen yhä) töitä vanhusten kanssa ja mietin tuota katumisasiaa niin, että en ole kyllä koskaan tavannut ihmistä joka katuisi omia lapsiaan. Toki tuo on totta, että minkä tyyppisen elämän haluaa on hyvä pointti. Mikä siinä lapsessa on se asia mitä et halua? Ja mitkä olisi ne puolet mitä ehkä haluaisit? Kannattaa miettiä mun mielestä ne. Onko ne pikkulapsiaikaan liitetyt mielikuvat ja paineet sellaisia, että ne estäisi haluamasi elämäntyylin? Onko pikkulapsiajan pakko olla jotain tietyn tyyppistä? Tietysti lapsi sitoo ja on asioita miltä ei voi välttyä, kaikkea ei voi suunnitella yms, mutta tarkoitan, että kovin isot paineet tuntuu nykyään olevan nuorilla vanhemmilla. Sitten on tuo, että vanhana joku kävisi katsomassa. Sekin on totta, että ei lapsi mitään takaa. Mieti myös se kaikki mitä tuohon väliin jää. Pikkulapsiaika menee äkkiä ja vanhuuteen on aikaa. Millaista olisi seurata koululaisen touhuja? Tai teinin, nuoren aikuisen? Kaipaatko ylipäätään ihmisiä ympärillesi? Meillä eletään nyt tuota vaihetta, kun lapset on isoja, mutta asuvat kotona vielä kaikki. Kyllä heidän kanssa olla pitää, ja olla kiinnostunut heidän asioistaan, mutta ei se ole samanlaista hoitamista enää ollut pitkään aikaan. Tekevät osansa kotitöistä ja harrastetaan yhdessä. Omaa aikaakin on ihan hyvin, kun heillä on omat kaverit myös ja harrastuksia. 

Ja vielä, myöskään en ole tavannut ketään joka katuisi lapsettomuuttaan. Niitä on jotka harmittelee, kun lasta ei saanut (tai saanut useampia), mutta siihen aikaan kyse ei ollutkaan vapaaehtoisuudesta. Nyt olen 43v ja ei kukaan tuttuni ole ainakaan puhunut katumisesta, ei lapsista eikä lapsettomuudesta. Monia lapsettomia en kyllä tunne. 30-vuotiaana sun ei tarvitse tehdä päätöstä nyt. Muutama vuosi voi antaa vastauksia selkeämmin, eikä sittenkään ole mitenkään liian myöhäistä. Ja jos päätätkin jäädä lapsettomaksi niin uskoisin, että asia on helpompi hyväksyä myöhemmin, eikä katumista tule, kun tietää, että on asian pohtinut joka kantilta.

Hieman päälle 30 vuotiaaksi olin sitä mieltä, etten halua lapsia. Teimme puolison kanssa ns. uraa ja rakensimme taloa ym. mukavaa elämää. En ole koskaan ollut lapsirakas enkä koskaan ole halunnut olla äiti. Koin jollain tavalla itseni "kypsymättömäksi" olemaan vanhempi kenellekkään. Perinpohjaisesti kuitenkin puolisoni kanssa perheenperustamista puitiin ja lopulta lapsia tehtiin. Hyvää elämää on tämäkin, lapsiperhe-elämä. Luulen, että vaikka lapsia ei olisi tullutkaan, olisin ilmankin tyytyväinen elämäänkin, tekisin vain ainakin osin eri asioita kuin perheellisenä.

Ei sitä kannata katua, koska sitten siihen saakka eletty elämä olisi jotain muuta. Lähempänä 40v tosin saattaa tulla ajatus, että nyt tai ei koskaan, jolloin pitää tarkkaan punnita haluaako niitä vai ei. Ja sillon kyllä luulisi tietävän kumpaan suuntaan kallistuu. Valitettavasti saattaa tuolloinkin olla liian myöhäistä mutta ei välttämättä. Oletan että 45v juna on lopullisesti mennyt.

Mutta on myös niin, että 30v saattaa olla rakenteellista vikaa, ettei saisi lapsia silloinkaan.

Riippuu näkökulmasta, lapsettomuudessa on eri puolia, siinä nelikymmpisenä lapset yleensä jo teini-ikäisiä mahdottomia, mutta työelämässä otetaan perheelliset huomioon koska noteeraajat itsekin samassa jamassa, niin että se ei ole pelkkä oma katsanto vaan ympäristö myös, nuorempana sosiaalisen yhteisön merkitystä ei välttämättä täysin käsitä, elämä kantaa, kuten sanotaan, kaikki sujuu vielä helposti. 

En tiedä vastausta tuohon katumuskysymykseen, koska en tunne paljoa tuon ikäisiä.

Se ettei pidä lapsista, ei ole kuitenkaan mielestäni kovin hyvä syy olla sellaisia hankkimatta. En minäkään pidä lapsista, ainoastaan omistani.

Kaipa jotakin voi lapsien teko jälkikäteen harmittaakin, mutta ei ainakaan itseäni, vaikka kolmekymppisenä minulla oli juuri samat ajatukset.

En nyt kuitenkaan sano, että noita kannattaisi väkisin hankkia, vaan tuo on henkilökohtainen valinta, josta kantaa seuraukset henkilökohtaisesti.

Olen 46 vuotta. Itselläni kaveripiirissä lukuisia vela-tyyppejä, joiden MIEHET nyt reilusti yli 40-vuotiaina eroaa. Näissä juuri se mies on ollut suhteen lopettava osapuoli. Kaksi miestä kolmesta on vaihtanut nuorempaan. Ja kas kummaa, lapsen odotus on pian alkanut., Näyttää siltä, että jotkut miehet kypsyvät tuohon lapsiajatukseen todella myöhään. Naisen pitäisi pystyä tekemään lopullinen päätös alle 40-vuotiaana. Monella miehellä on silloin vielä hyvää aikaa perheen perustamiseen, varsinkin jos rinnalle löytyy reilusti nuorempi nainen.

Todella surullista ystävieni kannalta. Heillä on ehkä ollut ajatus lapsettomasta elämästä, jossa on kumminkin se parisuhde.. Kun se suhde katoaa niin tilanne on ainakin parilla ollut surkea. Yhdelle on löytynyt uusi kumppani. Siellä tosin kitkaa aiheuttavat miehen entisestä liitosta tuomat bonus-lapset (jotka isällään toisinaan viikonloppuisin).