Eropäätös - onko kukaan katunut?

Uskon, että katua voi yhtälailla päätöstä erota tai päätöstä pysyä yhdessä. Merkittävää on varmasti se, miten siihen päätökseen itse asennoituu. Jos ottaa erosta "ilon irti" ja hyödyntää ne positiiviset puolet (ehkä löytää ihan uutta sisältöä elämään) niin välttämättä ei kaduta yhtään. Silti voi olla, että olisi ollut parempi pysyä yhdessä. Koskaan ei kuitenkaan voi kokea kuin sen yhden vaihtoehdon, jonka sitten katsoo alusta loppuun. Muu on ihan jossittelua.

Voi kuinka "ihana" ketju. Meidänkin pikkulapsiperheen elämä on aivan solmussa, mutta jostain saan voimaa kestää ja antaa ajan kulua. Uskon ja luotan, että vielä tulee se päivä, kun me ei olla miehen kanssa näin lopen uupuneita tän taakan alla ja jaksetaan jopa kattoo toisiammekin. 

[quote author="Vierailija" time="30.10.2013 klo 11:57"]

[quote author="Vierailija" time="30.10.2013 klo 11:51"]

Ei rakkaus aina tunnu. Ihmiset ottaa kamalasti paineita siitä, millainen parisuhteen tulisi olla ja usein ne vaatimukset tulevat ulkopuolelta, mielikuvista ja fantasioista. Totuus on kuitenkin se, että onni löytyy pienistä hetkistä. Rakkauden eteen tulee tehdä töitä, sitä pitää ruokkia ja vaalia. Älä eroa nyt, älä varsinkaan jos lapsenne ovat vielä pieniä, ja jollei sinulla ole kunnon syytä (väkivalta, alkoholi, pettäminen). Ota projektiksesi parantaa teidän suhde, puhu miehellesi, itke, raivoakin, mutta älä heitä romukoppaan! muistele ja kertaa mihin miehessäsi rakastuit alunperin, mitä hyviä puolia hänessä on jne.

[/quote]

Komppaan tata viestia 100%:sti.

-viesti 3 lahettaja-

[/quote]

Lisään edelliseeni:

Ärsyttääkö sinua pitkän seksittömän kauden jälkeinen miehen runsas siemensyöksy?

Jos esim. matkan jälkeen harrastatte seksiä ja sen jäljiltä olet täynnä spermaa, jota riittää aina valumaan ulos asti ja sotkemaan lakanat.

[quote author="Vierailija" time="30.10.2013 klo 12:41"]

Ehkä tämä palsta ei ole oikea paikka kysyä, kun vastaukseksi tulee lähinnä se, että jos ei ole väkivaltaa, niin suhteessa on syytä pysyä..

Kyllä minä katson muita pareja ja olen heille kateellinen, kun tajuan että tuota minäkin haluan. Tällä hetkellä olen mieluiten yksin kuin puolison kanssa. On ahdistavaa olla samassa tilassa, kun ei ole mitään sanottavaa. Emme oikeasti koskaan puhu meistä, meillä ei ole ikinä ollut yhteisiä unelmia. Me vain elämme arkea päivästä toiseen ja pariskuntana siihen ei kuulu mitään muuta kuin lasten kanssaoloa. Pakollinen seksi parin kuukauden välein, vähän pakosta iltapusut.

Haluan puolison jonka kanssa nauraa, jonka kanssa haluan viettää aikaa myös ilman lapsia, jonka silmiin haluan katsoa.

Ehkä mulla on tälle palstalle liian suuret unelmat :)

ap

[/quote]

Itse olen eronnut samoista syistä 17v sitten enkä ole katunut.

Minulle tuli eron aika kun kaikki oli kokeiltu. Oltiin käyty pariterapiassa ja puhuttu ja eroon kypsyminen vei vuosia. Raskaita vuosia.

Puoliso voi olla myös paras ystävä ja hauska vuosienkin jälkeen. Ja rakkaus kyllä kestää jos se on kestääkseen.

[/quote]

Lisään edelliseeni:

Ärsyttääkö sinua pitkän seksittömän kauden jälkeinen miehen runsas siemensyöksy?

Jos esim. matkan jälkeen harrastatte seksiä ja sen jäljiltä olet täynnä spermaa, jota riittää aina valumaan ulos asti ja sotkemaan lakanat.

[/quote]

:D :D

Tämä oli hauska! Mutta asiaan: ethän katoa mihinkään ap, tuntuu kuin eläisit minun elämääni. Nyt en kuitenkaan voi enempää kirjoitella. Palailen joskus huomenissa.

t. I yttersta skären

Minä erosin elämäni rakkaudesta enkä ole katunut yhtään. Avioliittoon mahtui paljon kaikenlaista: kommunikaatiovaikeuksia, väärinkäsityksiä, selvittämättömiä riitoja, puhumattomuutta, miehen liiallista alkoholinkäyttöä ja työnarkomaniaa. Tunsin olevani yksinhuoltaja, kun mies taas tuntui viettävän sinkkuelämää vaikka olikin naimisissa kanssani ja lastemme isä. Kaikki muu meni aina perheen edelle. 

Kävin pariterapiassa yksin, koska mies ei halunnut osallistua moiseen. Kävin myös yksilöterapiassa selvittämässä omia ongelmiani. Suurimman osan aikaa olin sitä mieltä, että minähän en eroa vaan selvitän tämän sotkun, jota avioliitoksikin nimitetään. Lopulta minun oli myönnettävä, että avioliittoon tarvitaan kaksi, ei tosiaankaan riitä, jos yritän ihan yksinäni selvitellä avioliiton ongelmiani. Tarvitsen siihen miehen apua, mutta koska en sitä saa, on parempi erota. 

Jossakin vaiheessa vain lakkasin yrittämästä. Rakkaus ja hyvä tahto vain loppuivat. Enää en jaksanut yrittää. Ajatuskin, että mies koskisi minua iljetti minua, samoin seksi hänen kansaan. Muutin eri huoneeseen asumaan. Elimme kaksi vuotta näin kunnes sitten haimme yhdessä eroa ja sen jälkeen muutin lasten kanssa yhteisestä kodista pois. 

Kuten sanoin, en ole kertaakaan katunut eroa. Sitä olen katunut, että jäin niin kauaksi aikaa toimimattomaan liittoon. Olen kuitenkin lohduttautunut sillä, että en ollut aikaisemmin valmis eroamaan. Sitten olin ja siitä oli todella helppo lähteä. Haaveilen hyvästä elämästä uuden puolison kanssa, mutta asian eteen en ole tehnyt mitään. Ehkä joskus vielä rakastun. Toivon vain, että en toista virheitäni ja hyväksy sitä vääränlaisen puhumattomuuden kulttuuria, jossa vietin avioliittoni.

Alettiin seurustella 15-vuotiaana ja sitten mekin mentiin hirveän nuorena, lapsellisina, yhteen ja aloimme leikkimään kotista muttemme sitten kyenneet emmekä ehtineet kasvaa aikuisiksi jotka puhumalla selvittävät vaikeatkin asiat. Työssäkäynti, rahan hankinta,lapset vei voimat. Meillä oli aika tyhmä ratkaisu ongelmiin: kosto ja uhma. Olimme itsekkäitä oman edun tavoittelijoita joita nykyisin on joka paikassa hehkuttelemassa sinkun mukavasta elämästä. Olen senkin ajan elänyt ja tiedän ettei sinkkuna olo ole kovin herkkua. Jos olisimme tavanneet vaikkapa yli 30-vuotiaana ja takana olisi ollut elettyä elämää kummallakin niin olisimme saattaneet onnistua. Se elämätön menovaihe tulee aina jommalle kummalle.... mutta sillä järjellä toimittiin nuorena ja lapsellisena mitä oli.

Minä olen sitä mieltä, että nykyään erotaan aivan liian helposti.

Kaikissa suhteissa tulee aina niitä huonoja ja laimeita vuosia, se on ihan selvä. Mutta jos suhteelle annetaan mahdollisuus, niin monesti tulee myös niitä hyviä. Ei tietty jos toinen pettää hakkaa juo tai liitto on muuten aivan säpäleinä, mutta pitkässäkin suhteessa samalla kun kiroaa toisen lattialle jättämiä sukkia ja sitä että lavuaari on täynnä sen partakarvoja, pitäisi yrittää säilyttää tiimiajattelu, me-henki. Muistaa miksi toinen onkaan niin ihana että tässä nyt ollaan saman katon alla, ja myös yhdessä aktiivisesti ylläpitää romanttisia muistoja ja luoda uusia. Ja muistaa, että ihminen muuttuu koko ajan. Päivittää tietojaan toisen suhteen, tutustua aina vaan uudelleen ja uudelleen. Koska se joka talutettiin alttarille 25-vuotiaana voi 40-vuotiaana olla monessa suhteessa ihan eri tyyppi. On tärkeä olla osa toisen elämää ja kiinnostunut hänen tekemisistään ja mielenkiinnonkohteistaan ja ajatusmaailmastaan. Ei tarvitse olla yhteisiä harrastuksia tai liikkua aina kimpassa, mutta pitäisi pystyä jakamaan ajatuksia. Mielestäni kaveruus, tai oikeammin toveruus, kumppanuus, on se joka liimaa pariskunnat yhteen. Ei turvattu talous, viehättävä ulkonäkö tai lapset.

Siinä kohtaa kun toinen alkaa järjestelmällisesti väheksyä ja halveksua toista, pitää tätä tylsänä tai idioottina tai saamattomana tai nahjuksena tai junttina tms, ja alkaa asennoitua sillä tavalla, että toinen on syypää oman elämän ongelmiin (mulla/meillä menis NIIN paljon paremmin ilman tota), ollaan menossa metsikköön ja kovaa. Toista pitää kunnioittaa, ja samalla itseään. Koska ketä on syyttäminen jos löydät saman katon alta ihanan ja kultaisen miehen sijasta saamattoman idiootin? Aivan, tiukka katse peiliin ja tarkka pohdinta, miksi ja miten tässä näin kävi. Onko se toinen ääliö vai kenties vaan erilainen? Jos se ei vaikka hoida lapsia tarpeeksi, niin johtuuko se siitä että a) hän ei alunalkaenkaan ollut lapsista kiinnostunut vaan sinä painostit ja lupasit kantaa päähoitovastuun, b) hän tekee töissä pitkää päivää jotta asuntolainanne määrä laskisi edes joskus alle sadan tonnin, c) hän hoitaa lapsia kyllä mutta omalla tavallaan, joka ei välttämättä miellytä sinua/riitä sinulle, d) hän kokee hoivaajan rooliin asettumisen vaikeaksi tai epämiellyttäväksi jostain syystä ja pyrkii siksi pakoilemaan vastuuta.

Tietty tiimiajattelun pitää olla molemminpuolista. Eikös sitä sanota, että sen sijaan että miettii mitä toinen voisi tehdä omaksi hyväksi, pitäisi miettiä mitä itse voi tehdä toisen hyväksi. Ja jos mielestään on yrittänyt ja yrittänyt eikä saa silti (mielestään) tarpeeksi vastakaikua eikä asia selviä useallakaan keskustelulla, niin sitten ei auta muuta kuin päättää jääkö vai lähteekö. Toki jonkinlaisissa realiteeteissa kannattaa pysyä, aika harvassa ovat ne miehet, jotka järjestävät rakkaalleen yllätyksenä pihalle katettuja kuutamoillallisia. Vs. aika harvassa ovat ne naiset, jotka matsin alkaessa osaavat automaattisesti hakea jääkaapista kaljan ja mainostauolla ottaa poskeen.

[quote author="Vierailija" time="30.10.2013 klo 23:24"]

[/quote]

Lisään edelliseeni:

Ärsyttääkö sinua pitkän seksittömän kauden jälkeinen miehen runsas siemensyöksy?

Jos esim. matkan jälkeen harrastatte seksiä ja sen jäljiltä olet täynnä spermaa, jota riittää aina valumaan ulos asti ja sotkemaan lakanat.

[/quote]

:D :D

Tämä oli hauska! Mutta asiaan: ethän katoa mihinkään ap, tuntuu kuin eläisit minun elämääni. Nyt en kuitenkaan voi enempää kirjoitella. Palailen joskus huomenissa.

t. I yttersta skären

[/quote]

Moi mä olen taas täällä, ja kuuntelen mielelläni muista samassa suossa olevia.

Tiedättekö, että en ymmärrä itseäni lainkaan.

Ainoa tunne mikä mulla on, että nyt maksan siitä virheestä, että perustin perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa en ole koskaan ihan kohdannut.

En odota kuutamoillallisia. Odotan sitä, että jos mieheni järjestäisi minulle kuutamoillallisen, niin se olisi minusta kivaa ja voisin nauttia siitä.

Jos riisuudun nukkumaanmennessä, niin minua vain häiritsee jos hän katselee minua. En halua sitä. Miksi en halua? - Sitä en tiedä.

Tajuan kaikki nämä "keskustelkaa"-ohjeet, mutta mistä me oikeasti keskusteltaisiin? Siitäkö, että hei en tiedä tunnenko mitään muuta kuin kaverillisia tunteita sinua kohtaan.  Miten siitä keskustellaan? Tosin sekin keskustelu on edessä.

(ja ollaan jo vuosia sitten käyty pariterapiassa. Minä halusin kun meidän keskusteluista ei tullut mitään.)

Miten pääsee irti siitä, että vertaa itseään muihin pariskuntiin???

Täällä niin moni luulee, että minä odotan kuuta taivaalta. Itse en koe niin, mutta voihan se ollakin. En tiedä, mitä on realistista odottaa kumppanilta, siksi kai olenkin niin pihalla.

Haluan vain eroon näistä raastavista tunteista, joita päivästä ja vuodesta toiseen päässäni pyöritän. Haluan pois tästä kyseenalaistamisesta.

Onko muilla puolisoa, joka ei koskaan halua mitään, joka ei melkein koskaan pyydä teiltä mitään, ei koskaan suoraan sano jos joku asia harmittaa (paitsi siitä jos teen jonkun kotityön "väärin"), joka ei koskaan suutu teille. Joka piilottaa tunteensa (en tarkoita mua kohtaan) vaan yleensäkin elämässä, minusta tuntuu että hän aina esittää sellaista kivaa. Hänestä suuttuminen on heikkoutta. Vähän sellainen teflon-ihminen. Mutta ei kuitenkaan kovin iloinen.

51:lle

Kiitos kirjoituksestasi.

Miten uusi ja vanha suhteesi eroaa toisistaan? Miten sun olotilat näissä suhteissa ovat vaihdelleet?

Kuulisin tosi mielelläni.

Minäkään en ole avioerojen ylin ystävä, mutta ero on ihan kelpo vaihtoehto, jos mikään ei keino ei tepsi ja monenlaista on yritetty.

Ap: n tapauksessa en ensimmäisenä laittaisi eropapereita vaan tekisin ensin seuraavat asiat:

1) hankkisin itselleni terapiaa, koska en usko, että tuollainen tunteettomuus häviäisi kokonaan uudessa suhteessa vaan palaisi alkuhuuman jälkeen, kun se ihana rakastuminen on koettu ja arki alkaa. 

2) yritäisin tehdä itsei onnelliseksi näissä puitteissa

3) jokainen päivä tekisin yhden kivan jutun ilahduttaakseni miestäni, vaikka sitten hampaat irvessä

4) kertoisin/ kirjoittaisin miehelleni tunteistani ja jopa avuoeroaikeista ja kysyisin häneltä, miten hän kokee liittomme tai ajatuksen avioerosta. Ehdottaisin myös pariterapiaa.

Kun tietty aika olisi kulunut esim. 2 kk ja olisin toteuttanut sinä aikana kaikki nämä kohdat eikä mikään ole muuttunut, ottaisin avioeron harkintaan siten, että kirjoittaisin listan, miten oma arkeni muuttuisi ja miten lasten arki muuttuisi ja miten miehen arki muuttuisi ja katsoisin, kuinka monen elämä vaikeutuu/hankaloituu sen vuoksi, että minä voin olla onnellinen. Jos olisi tunne, että se silti kannattaa, ottaisin eron.

Ap minä niin tiedän noi sinun tuntemuksesi. Olen itse ollut tuossa jamassa 2 vuotta (tai tarkemmin ajatellen koko liittoni ajan, olen vain tajunnut sen myöhemmin). Meillä ei sinänsä ollut suhteessa mitään vikaa, mies oli apuna lasten hoidossa ja perhe toimi. Parisuhde ei toiminut. Se loppui esikoisen syntymään. Seksiä harrastettiin, kun minua sattui tekemään mieli 1-3krt/vuosi ja joskus tein sen vain siksi että saan ruksin kalenteriin, että tuli muka helpottunut olo ja mies ei heti aloittaisi siihen painostamista. (sekin oli raskasta). Kun mieheni otti alkoholia ja käyttäytyi silloin minua kohtaa (tehnyt niin alusta alkaen, myös silloin kuin vielä oltiin"rakastuneita") todella epäkohteliaatsi, lisäksi hän oli kova stressaamaan asioista ja purki sen aina minuun. Myös itsessäni olen löytänyt paljon vikaa, asioita pohtiessa. Olisi pitänyt olla enemmän tunteellinen, olisi pitänyt olla enemmän lähellä. Jossain vaiheessa huomasin uneksivani muista miehistä, en pettänyt miestäni. Haaveilin kaikesta mitä näin muilla olevan. Kerroin miehelleni ajatuksistani jo hyvissä ajoin,(pystyimme juttelemaan) että en tunne häntä kohtaan mitään, en vihaa en rakkautta. En halunnut hänen koskevan minuun. Enkä halua vieläkään. Kävimme parisuhdeterapissa. Mutta pikkuhiljaa sain voimaa ja nyt olemme eroamassa.Prosessi on vielä täysin kesken, mutta olen 100 varma tästä päätöksestä. Nyt en enää häpeä sitä sanoa jos joku kysyy. Olemme eroamassa. Olemme vain ystäviä enää. Hyvä niin. Toki lasten puolesta kadun päätöstäni, varmaan aina, mutta toisaalta näen itseni parempana äitinä, ilman tämän parisuhteen tuomaa riippakiveä ja ahdistusta sisälläni. En vain usko tässä tapauksessa että voisin enää miestäni rakastaa.

Lisäksi olen tavannut ihanan toisen miehen vastikään, on ihanaa tuntea jotain, ihanaa haluta toisen lähelle. luulin jo että olen täysin kylmettynyt tunteettomaksi, enkä osaa tuntea ketään kohtaan mitään.

Minä uskon silti vielä siihen että saan toisessa parisuhteessa säilymään sen tunteen, mitä en tulevan exäni kanssa kokenut. Se vaatii myös omaa sisäistä tutkiskelua, nyt uudessa suhteessa osaan huomioida toista paremmin ja ennen kaikkea antaa parisuhteelle aikaa. kiire ei ole mihinkään. lapsetkin on jo tehty.

Vau, kuulostaa ihanalta. Onnea sinulle!

Mä taidan vielä olla jossitteluvaiheessa.. Mikä sulla lopetti sen jossittelun?

Se kun huomasin että maailmassa on paljon muutakin ihanaa, ja aloin uskomaan tulevaisuuteen ja omaan vahvuuteeni ilman miestänikin. Tuli hyvä tunne kun ajattelin tulevaisuutta yksin (lasten kanssa) tai uuden kumppanin kanssa. kaikki vaan tuntui yhtäkkiä niin varmalta ja paluu entiseen ahdisti aina vain enemmän. Tiedän myös nyt itseni, en ole koskaan päätöksiäni katunut jälkeenpäin, enkä usko katuvani nytkään. Se vain tuli jostain se voima ja vahvuus ja luotto omiin tunteisiin tässä asiassa. Mielestäni olin jo niin kauan asian kanssa elänytkin ja yrittänyt. Mä uskon että kyllä elämä kantaa, kun menee sen mukana ja näyttää sen oikean suunnan.

Ero päätös oli minun ja lähdin yhteisestä kodistamme jossa asui myös appi & anoppi. Ja kuten monet varmaankin jo tietävät, niin tällainen systeemi harvoin toimii niin, ettei tulisi mitään ristiriitoja. Ja vaikka pidimmekin ihan omaa taloutta, ja asuimmekin erikerroksissa, mutta kuitenkin ns. ´´saman katon alla.´´ Vaimoni kanssa meillä ei ollut mitään varsinaisia ristiriitoja, kunnes sitten erään asian vuoksi, appi & anoppi päättikin sekaantua meidän elämään niin, että myös vaimoni kääntyi minua vastaan. Tuossa vaiheessa lapsemme oli vielä tarhaikäinen, ja tuntui todella pahalta poistua kuvioista, kun perheeni oli kuitenkin ollut minulle kaikki kaikessa. Noista tapahtumista on jo muutamia vuosia, ja olen usein pähkäillyt, että olisinko voinut toimia toisin: elikkä jäädä anoppilaan asumaan perheeni kanssa, ja yrittää ´´sopeutua vallitsevaan tilanteeseen.´´ Mitä tulee mahdolliseen katumiseen, ja perheeni menettämiseen, niin kyllähän se varsinkin näin (joulun aikaan) tuntuu todella pahalle, mutta näen kutenkin niin, etten voinut tuossa tilanteessa muutakaan tehdä.

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288615632514.html

En ole kertaakaan katunut eroa ja vähän samalta kuulostaa kuin mitä meillä oli. En kuitenkaan luovuttanut helpolla vaan yritin pelastaa suhteen kaikilla mahdollisilla keinoilla. Puhusin, itkin, raivosin, yritin kärsivällisesti selittää, yritin kuunnella (mies ei kyllä paljoa puhunut, perus suomalainen tuppisuu), uhkailin erolla, käytiin pariterapiassa ym. 

Lopulta tajusin että mikään ei tule muuttumaan ja erottiin. Uskon että niillä pareilla on paremmat mahdollisuudet, joilla on suhteen alussa ollut vahva rakastumisen tunne, suurta intohimoa ja yhteisiä keskusteluja. Meillä ei näistä ollut mitään, seurustelemaankin alettiin vähän siihen tyyliin että ei kai tässä ole parempaakaan tekemistä. Vasta lapsen myötä kun jouduttiin olemaan enemmän yhdessä kotona (ennen siis pyörittiin kavereiden kanssa, baareissa, bileissä ym.) tuli vahvasti tunne, että eihän meillä ole edes mitään yhteistä.

Nyt olen onnellinen uusperheellinen ja vaikka vaikeaa ja raskasta tällä hetkellä onkin ja parisuhde välillä todella koetuksella (hankala ja valvottava yhteinen lapsi, riitoja exien kanssa lapsista) niin tiedän että meidän suhteessa on niin paljon rakkautta ja intohimoa, että se kestää kyllä nämä vaikeat ajat ja jossain tulevaisuudessa on taas paljon helpompaa. 

Jos olet varma että olet kaikkesi yrittänyt ja edelleenkään mikään ei muutu ja et ole onnellinen, niin silloin ero on oikea ratkaisu.

Kannattaa lukea tämä blogi postaus: Vastuun ottaminen elämästäni ja ennen kaikkea tunteistani!

http://www.babyjoy.fi/2015/09/15/kenen-on-vastuu/

Omalta kohdalta voin sanoa että aivoero pikkulapsi aikana 30:n kriisissä ei ollut todellakaan maailman fiksuin päätös!!!!!!!!