Eropäätös - onko kukaan katunut?

Mua kiinnostaa miten edes päädyitte yhteen miehesi kanssa jos et ole ikinä hänestä edes pitänyt?

ei tarvii nyt mitään paljastavaa pikkutarkkaa selostusta, mutta olis mielenkiintoista kuulla teidän alkutaipaleesta. Ehkä paremmin ymmärtäisin nykyisen tilanteenkin.

Jos sä kaipaat omaa aikaa ja romantiikkaa, niin ero ei välttämättä ole ratkaisu. Oma aika pitää järjestää itse, toisin sanoen, hommaa itsellesi harrastus tai käy kaupassa yksin, jne. mikä nyt on sinulle sopivin tapa. Älä odota että oma aika tuodaan tarjottimella nenän eteen. 

Romantiikkaa saat kun järjestät itse. Laita valot pois (vie lapset hoitoon), vuokraa kiva filmi, sytytä kynttilät. Änkeä miehen kanssa samalle sohvalle ja sano, että nyt on teidän ilta. Tee aloite seksiin.

Ja se tärkein, anna miehen olla puhumaton, mä olen elänyt sellaisen kanssa 25 vuotta ja olen edelleen mieheeni rakastunut. Meidän suhde toimii vaikka sitä ei käydä viikkopalavereissa läpi tai jauheta jatkuvasti miltä toisesta tuntuu. Seksiä on joskus enemmän, joskus vähemmän. Tärkeintä meillä on tahto rakastaa toista, mies ei tuo sitä sanoin esiin, mutta teot toimii minustakin paremmin.

Toista ei voi muuttaa, mutta itseäsi voit ja sitä kautta saatat nähdä että hups, puolisokin on erilainen kuin ennen (positiivisesti).

Olen pitänyt, muttei sellaista huumaa. Alusta asti olen miettinyt, onko hän "riittävä" mulle.

Kyllä mulla on omaa aikaa käydä kaupassa tms. Mutta se ei ihan ratkaise ongelmaa.

Noita hetkiä, että haluan samalla sohvalle on muutama vuodessa ja silloin on ihan jees. Mutta muut ajat lähinnä pelkään, että tulee lähelle, koska en haluaisi aina olla torjumassa häntä. Mulla on myös huono omatunto, että olen niin huono puoliso, joka mielummin olisi yksin tai yksin lasten kanssa.

[quote author="Vierailija" time="30.10.2013 klo 13:14"]

Mua kiinnostaa miten edes päädyitte yhteen miehesi kanssa jos et ole ikinä hänestä edes pitänyt?

ei tarvii nyt mitään paljastavaa pikkutarkkaa selostusta, mutta olis mielenkiintoista kuulla teidän alkutaipaleesta. Ehkä paremmin ymmärtäisin nykyisen tilanteenkin.

[/quote]

Okei, otan ihan oikeasti vinkit täysillä, vaikka olen saattanut kuulostaa epäilevältä.

Mulla vaan lähtee kela heti päälle, kun huomaan TAAS sen tunteen, että meidän parisuhteessa ei ole mitään sitä mitä muilla. Oi kyllä tiedän, miten lapselliselta kuulostan. Meillä on siis vanhemmuuskumppanuutta, mutta ei koskaan kahdestaan kivaa. Ei naureta jne.

Mutta mutta, miten te muut pääsette niiden ahdistavien tunteiden ohi, että elämä menee ohi, en nauti elämästäni, elämä on vain arkea.

Miten pääsette niistä hetkistä yli, kun lomamatkalla näet perheen yhdessä, jossa vanhemmilla selkeästi on romanttisia tunteita toisiaan kohtaan, ja koko perhe voi siitä tunteesta hyvin?

Arjessahan sitä ei aina näe, mitä ilman jää paitsi. Sitä vaan elää sitä omaa elämäänsä eli käy töissä ja illalla kohtaa lasten tarpeet, mutta puoliso ei kiinnosta.

Parisuhdeoppaissa joskus neuvotaan tunteiden herättämiseksi aloittamalla vaikka suutelemisesta. Mutta ajatus, että pitäisi suudella on jo liikaa. Tai kun en vaan halua. MInun pitäisi pakottaa itseni siihen. MIes ei ole vastenmielinen millään lailla ja suutelu onnistuu seksin yhteydessä, mutta ei muuten.

Vinkkejä?

En usko etteikö teillä koskaan olisi ollut kivaa, edes alkuaikona.

Siitä kertoo jo se fakta, ettet pysty kertomaan mitään teidän alkuajoista, miten tapasitte, miten päädyitte yhteen. 

Et halua muistella ja kohdata muuta kuin negatiivisia tunteita.

Se kulunut sanonta että jokainen meistä on vastuussa omasta onnellisuudestaan pitää paikkaansa. Kuulostaa siltä että asetat oman onnellisuutesi vain ja ainoastaan parisuhteen varaan. Tee itse itsesi ensimmäiseksi onnelliseksi, sitten vasta voit saada onnellisuutta parisuhteesta.

[quote author="Vierailija" time="30.10.2013 klo 14:16"]

En usko etteikö teillä koskaan olisi ollut kivaa, edes alkuaikona.

Siitä kertoo jo se fakta, ettet pysty kertomaan mitään teidän alkuajoista, miten tapasitte, miten päädyitte yhteen. 

Et halua muistella ja kohdata muuta kuin negatiivisia tunteita.

Se kulunut sanonta että jokainen meistä on vastuussa omasta onnellisuudestaan pitää paikkaansa. Kuulostaa siltä että asetat oman onnellisuutesi vain ja ainoastaan parisuhteen varaan. Tee itse itsesi ensimmäiseksi onnelliseksi, sitten vasta voit saada onnellisuutta parisuhteesta.

[/quote]

Juuri näin. Itse harkitsin todella rankasti eroa, kun lapset olivat pieniä. Mutta sitten päätin järkiratkaisuna jäädä, koska se oli lapsille helpompaa. Ajattelin, että lähden sitten, kun nuorin on 18v.

Onneksi en eronnut, koska siitä se elämä lähti vierimään. Hankin itselleni harrastuksia, menin töihin, opiskelin lisää. Kun ei ollut paineita parisuhteesta (siis verrata muihin, onko nyt romanttista) loppui odotuksetkin.

Mieskin rentoutui, kun en nalkuttanut koko aikaa, miksei oo kynttilöitä, miksei oo mitään, miksi et muista, miksi miksi miksi

Vuosien varrella tuli lasten vakavia sairauksia ja siinä sängyn vieressä istuessa ja odottaessa, jääkö lapsi henkiin, häipyi kaikki lapsellisuus.

Vuosien varrella tutustuimme toisiimme ja sain tietää järkyttäviäkin asioita mieheni lapsuudesta, miksi hän oli sulkenut itsensä ulos tunteistaan.

Nyt voin sanoa olevani häneen syvästi rakastunut ja olemme olleet naimisissa parikymmentä vuotta. Nyt odottelemme, koska alamme rakastaa toisia.

Mutta ap.n on ehkä parempi erota, koska olet sen jo päättänyt, Päästä miehesi vapaaksi. Hän ehkä löytää naisen, joka rakastaa häntä. Sinun kanssa hänen elämänsä menee hukkaan.

Tähän vielä lisään, että en minä koskaan nalkuta kynttilöistä tai yhtään mistään.

Haluaisin vain itse tuntea jotain!

Enkä minä ole mitään päättänyt. Johan tässä on 10 vuoden päättämättömyys takana.

Joskus toivoisi sisälukutaitoa.

Tajuan kyllä, että tämä palsta ei ole paras paikka näille keskusteluille, täällä kun moni ei "moraalisista" syistä voi edes harkitsevansa avioeroa.

Minulle taas olisi "moraalinen" syy erota, jos en ole onnellinen, tai siis saan onnen kaikesta muusta paitsi parisuhteesta.

Kuulostaa kovin tutulta tuo teksti. Minä rakastan varmaan loppuelämäni ex-miestäni. Se oli sellainen 40-kriisi, mikä meille tuli. Molemmat oli tyytymättömiä ja riideltiin ja sitten aloin "sekoilemaan" muiden kanssa. Jälkiviisaana olisi pitänyt ottaa pitkä aikalisä eroamisen kanssa, mennä pariterapiaan ja päättää, että vuosi ainakin vielä yritetään. Sitä en tiedän olisiko auttanut, mutta viiden vuoden jälkeen  päivääkään ei ole kulunut, ettenkö olisi ex-miestäni ajatellut. Ja tiedän, että hänkin ajattelee minua, se riittäköön.

olin hyvin lähellä eroa, asunto jo hankittu, sopimukset tehty jne. 

päätettiin yrittää vielä kerran. elämäni paras päätös.

Ap:lle: Ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu.

Tässä maassa ja kulttuurissa on satojatuhansia tunne-elämältään lukossa olevia, harmailta ja tylsiltäkin vaikuttavia ihmisiä. Kuten sinunkin miehesi, he kaikki ovat kuitenkin tuntevia ja kokonaisia ihmisiä. Jokin vain estää heitä avaamasta rakkauttaan.

Minä olen kerran jättänyt sellaisen miehen, enkä kadu. Oma rakkauteni hiipui ajan myötä, kun toinen ei ollut "samalla taajuudella" kanssani. Lopulta rupesin itse voimaan pahoin siitä, että näin mieheni onttona, oman ihmiskäsitykseni vastaisesti. Tuntui pahalta torjua toisen suudelma kun tiesi toisen tarkoittavan sillä hyvää, mutta tekevän sen kuitenkin rutiinilla. Kaikki yritykseni: aloitteeni, romantiikka, keskustelunavaukseni, menivät hukkaan, mies ei auennut.

Kun olin jättänyt hänet, olin pitkään ns. moraalisessa krapulassa mutta jollain tapaa vapautunut. Seuraavassa vakavassa suhteessa aloin alkuhuuman jälkeen kokemaan niitä samoja mitäänsanomattomuuden tuntemuksia kuin edellisessäkin suhteessa. Tällä kertaa minulla oli vastassa mies, jolta sain vastakaikua ongelmien selvittämiseen ja tärkeimmän oivalluksen kaikista: hän kysyi, olenko kenties minäkin yksi niistä lukossa olevista ihmisistä kun "mikään ei tunnu". Käänsin katseeni sisäänpäin ja aloin pohtia rakkautta itseeni

Kriisin myötä päädyin ottamaan yhteyttä entiseen mieheeni, joka vuosien jälkeen sai kerrottua, ettei hänkään rakastanut minua sillä tavoin kuin olisi halunnut. Hän ei vain voinut myöntää sitä itselleen, oli lukossa. Sillä hänkään ei rakastanut itseään.

Olemme edelleen yhdessä nykyisen mieheni kanssa. Rakkautemme ei ole romanttisia kynttiläillallaisia mutta kylläkin uuvuttavan arjen keskellä spontaania naurua ja kiinnostusta toista kohtaan. Tämä vaati sen, että olin valmis olemaan itselleni ja tunteilleni rehellinen.

Ihan kuin itse olisin tämän kirjoittanut.

Ymmärrän täysin kun ei tahdo toisen kanssa tehdä mitään, ei ole huumoria, hauskuutta, tunnetta, yhteisiä asioita/unelmia. Me vaan ajauduimme yhteen, emmekä ole osanneet erotakaan.

Kamalaa huomata että itse haluaisi erilaista elämää.

Olen katunut ja syytän itseäni erosta loppuikäni. Meitä pidettiin unelmaparina, hieno ja uusi koti, mukavat lapset ja ystäviä. Hain eroa ja mies meni tolaltaan. En kestänyt itseäni ja elämää ylensäkään.

Menetin kodin, parhaan ystäväni =mieheni, ystäväperheet, maineeni ja lasten luottamuksen.

Aika kova hinta. Ja eron syinä ei ollut alkoholi, väkivalta tai muu yleisesti hyväksytty syy erota. Olin itse henkisesti uupunut ja hain muutosta elämään. Ja siitä on ollut vain harmia.

[quote author="Vierailija" time="30.10.2013 klo 16:56"]

Ap:lle: Ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu.

Tässä maassa ja kulttuurissa on satojatuhansia tunne-elämältään lukossa olevia, harmailta ja tylsiltäkin vaikuttavia ihmisiä. Kuten sinunkin miehesi, he kaikki ovat kuitenkin tuntevia ja kokonaisia ihmisiä. Jokin vain estää heitä avaamasta rakkauttaan.

Minä olen kerran jättänyt sellaisen miehen, enkä kadu. Oma rakkauteni hiipui ajan myötä, kun toinen ei ollut "samalla taajuudella" kanssani. Lopulta rupesin itse voimaan pahoin siitä, että näin mieheni onttona, oman ihmiskäsitykseni vastaisesti. Tuntui pahalta torjua toisen suudelma kun tiesi toisen tarkoittavan sillä hyvää, mutta tekevän sen kuitenkin rutiinilla. Kaikki yritykseni: aloitteeni, romantiikka, keskustelunavaukseni, menivät hukkaan, mies ei auennut.

Kun olin jättänyt hänet, olin pitkään ns. moraalisessa krapulassa mutta jollain tapaa vapautunut. Seuraavassa vakavassa suhteessa aloin alkuhuuman jälkeen kokemaan niitä samoja mitäänsanomattomuuden tuntemuksia kuin edellisessäkin suhteessa. Tällä kertaa minulla oli vastassa mies, jolta sain vastakaikua ongelmien selvittämiseen ja tärkeimmän oivalluksen kaikista: hän kysyi, olenko kenties minäkin yksi niistä lukossa olevista ihmisistä kun "mikään ei tunnu". Käänsin katseeni sisäänpäin ja aloin pohtia rakkautta itseeni

Kriisin myötä päädyin ottamaan yhteyttä entiseen mieheeni, joka vuosien jälkeen sai kerrottua, ettei hänkään rakastanut minua sillä tavoin kuin olisi halunnut. Hän ei vain voinut myöntää sitä itselleen, oli lukossa. Sillä hänkään ei rakastanut itseään.

Olemme edelleen yhdessä nykyisen mieheni kanssa. Rakkautemme ei ole romanttisia kynttiläillallaisia mutta kylläkin uuvuttavan arjen keskellä spontaania naurua ja kiinnostusta toista kohtaan. Tämä vaati sen, että olin valmis olemaan itselleni ja tunteilleni rehellinen.

[/quote]

Voi kiitos tästä kirjoituksesta.

Tiedän ton kaiken, että pitäisi kääntyä sisäänpäin, ja koko ajan sitä yritän. Onko sulla konkreettisia neuvoja siitä, miten se tehdään?

Meillä mun tympeyteen on aina vaikuttanut se, että olen aina ollut vähän "niskan päällä". Toiselle on ihan mahdotonta sanoa, mitä itse haluaa. Se vaikuttaa muhun voimakkaasti, ikään kuin minä olisin meillä ainoa, joka sanoo tai tahtoo yhtään mitään. Toinen sulattaa kaiken minkä teen. Ei myöskään juurikaan puutu siihen, jos torjun hänet, ei ota puheeksi, vaan ajattelee että parempi antaa asian olla.

Se miksi tässä vielä olen, lasten ja perheen lisäksi, on juuri se pelko, että jos mä en vaan osaa rakastaa itseäni, että olisiko tämä sama edessä jonkun toisen kanssa.

Mua myös hävettää kovasti nämä tunteet, se että olen ikäänkuin väärän ihmisen kanssa alusta lähtien. Siitä ei ole kiva puhua kenenkään kanssa.

Kiitos vielä sinulle ja olen kiitollinen, jos vielä palaat tänne jatkamaan keskustelua.

Mulla on kai se tavallinen tarina: alettiin seukkaamaan kun olin 16-vuotias,lukion jälkeen suoraan äidin luota yhteen. Sitten opsikelua,töitä ja perhe. Tuli kuuluisa 30:n kriisi: kuka minä olen ja mitä minä haluan? ja sekin vaivasi kun muiden kanssa ei ollut aikuisiällä. Näin 40v ja risat voin kertoa että sinkkuelämä päälle 30:nä pienten lasten kanssa ei ole sama asia kuin huolettomana kaksikymppisenä ilman lapsia. Tuli kokeiltua monta laastarisuhdetta ja sain perspektiiviä omaan itseeni ja avioliittooni ja exääni. Exää osasin arvostaa vasta sitten kun se oli ex,mutta kun ei ollut mitään vertailukohtaa. Ja se itsenäistyminenkin olisi pitänyt hoitaa ennen avioliittoa. (asua yksin ja opetella tuntemaan oma itsensä) Omille teineille olen sanonut ettäa sukaa ensin yksin ja eläkää ja kokeilkaa asioita /ihmisiä ja sitten vasta perhe. Its etein asiat niin väärässä järjestyksessä.

Mä en usko ollenkaan hehkutuksiin eron jälkeisestä elämästä. Niille se on onni jotka löytää paremman miehen. Itse tunnen katkeria ja köyhiä yh- äitejä. Katkeruus ilmenee kateutena, pahansuopuutena. He eivät ole löytäneet uutta kumppania. Pienet lapset rasittaa suhdetta. Sen tajuaa kun lapset on koululaisia ihan kaikki.

Mä en usko ollenkaan hehkutuksiin eron jälkeisestä elämästä. Niille se on onni jotka löytää paremman miehen. Itse tunnen katkeria ja köyhiä yh- äitejä. Katkeruus ilmenee kateutena, pahansuopuutena. He eivät ole löytäneet uutta kumppania. Pienet lapset rasittaa suhdetta. Sen tajuaa kun lapset on koululaisia ihan kaikki.

Sen eropäätöksen valinnan oikeaksi tietää siitä, ettei enää jossittele.

Että tietää että ero on ainoa vaihtoehto, siinä ei oikeasti ole enää kysymysmerkkiä perässä. 

Ja onhan erossa myös se harkinta-aika, joskus se onkin juuri se juttu, mitä avioliitto on tarvinnut.

No aika kultaa muistot. Mulla oli ihan hyvä mies. Olin vaan tosi yksinäinen hänen kanssaan. Nyt olen yksinäinen yksikseni. Mutta ei tarvi tapella kenenkään kanssa, ei tarvi itkeä yksikseen, ei tarvi miettiä, miksei kelpaa kaveriksi mihinkään eikä sänkyyn.

Onhan elämä nyt ihan perseestä. Yksinäistä. Mutta se oli silloinkin.

Onpahan miehellä edes mahdollisuus toiseen parempaan elämään. Onhan sekin jo jotain. Minä meinaan tässä lapset kasvattaa. En ota uutta puolisoa. Kerran kokeilin seurustella. Ei siitä mitään tule, uusperhe ei ole vaivan arvoista. Eleskelen itsekseni lasteni kanssa. Sen jälkeen mun elämäntyö on tehty. Ja vedän ranteeni auki jos liikaa ahdistaa.

[quote author="Vierailija" time="30.10.2013 klo 13:21"]

Olen pitänyt, muttei sellaista huumaa. Alusta asti olen miettinyt, onko hän "riittävä" mulle.

Kyllä mulla on omaa aikaa käydä kaupassa tms. Mutta se ei ihan ratkaise ongelmaa.

Noita hetkiä, että haluan samalla sohvalle on muutama vuodessa ja silloin on ihan jees. Mutta muut ajat lähinnä pelkään, että tulee lähelle, koska en haluaisi aina olla torjumassa häntä. Mulla on myös huono omatunto, että olen niin huono puoliso, joka mielummin olisi yksin tai yksin lasten kanssa.

[/quote]

Tässä on minusta yksi ydinkohta, myös seuraava lause. Joku siinä on, että haluat torjua häntä? Miksi? (En oleta, että heti osaat sanoa, vaan se voi olla syvemmällä se syy). Jostain syystä olet (kuitenkin) valinnut hänet. Jos voisit työstää tuota kohtaa esim. ammattilaisen kanssa (terapeutti) niin se voisi auttaa sinua eteenpäin, oli ratkaisu sitten mikä hyvänsä.