Miten miehenne huomioi teitä raskausaikana?

Hieroo aina kun pyydän. Tekee tavallista enemmän ruokaa. Kesämmällä yritti kalastaa, että saisin syötyä enemmän kalaa ja nämä myös valmisti mulle. Vei parille pienelle matkalle, koska vauvan kanssa sellainen ei enää ole mahdollista. Kuskaa enemmän kuin ennen. 

Kysymys ei ollut siitä toivoinko minä erityiskohtelua vaan siitä miten mieheni katsoi parhaaksi toimia ja käyttäytyä?

En esittänyt toiveita. Mies oma-aloitteisesti teki paljon kotona, siivosi, laittoi ruokaa, eri ruoat lisäksi minulle (allergioita). Rohkaisin häntä käymään kaverien kanssa enemmän ulkona, kävi hiukan, onneksi patistin.

Mies oli todella innoissaan raskaudesta ja halusi selvästi tukea minua myös auttamalla kodin töissä.

11 ja 12, kuten mieheni sanoi, laiska tyhmä ja saamaton olen :D syyt siihen, että "tein" kolme lasta tuon miehen kanssa, on monimutkaisia eikä lastensaanti mulle ollut mikään itsestään selvyys ollenkaan. Rakkaudella ei ollut kovin paljon tekemistä asian kanssa. Jos minä joskus tuota miestä rakastinkin, en enää muista sitä, ja mies itse on hyvin selväsanainen ollut mielipiteessään minusta sekä siinä, että tyytyi minuun, kun ei yksinkään halunnut olla. Minä taas puolestani en edes usko, että mikään Suuri Rakkaus on minua varten. 

Mutta minä halusin lapsia, just ja tasan kolme kappaletta, ja olen iloinen ja onnellinen siitä, että isänä mies on hyvä.

Olen raskaana ja mieheni on siivonnut tosi paljon ja laittanut kotona paikkoja kuntoon, katsellut netistä vauvan tarvikkeita, varannut meille lomamatkan ja tullut vähän aiemmin töistä kotiin joka päivä. Aivan itse tietenkin, on jo nelikymppinen ja osaa ajatella ja toimia itse.

Ihan tavallisesti.

imueroinut, vienyt roskia, ripustanut pyykkiä.

hieronut.

Pettämällä.

Kyllä mun mies huomioi minua ihan tarpeeksi ilman raskauttakin. Kotitöitä tehdään kumpikin ihan samalla lailla kun ennen raskauttakin, toki mies nyt hoitaa nostamiset ja kantamiset. En kyllä mitään ylimääräistä huomiota osaa kaivata.

Ihan samalla tavalla kuin muulloinkin. Teki kaikkensa että olen iloinen ja onnellinen ja voin hyvin. Näin me molemmat tehdään riippumatta siitä onko toinen terve tai sairas tai raskaana.

Hoiti kaikki ruokaostokset, teki paljon kotitöitä. En pyytänyt häntä toimimaan näin, halusi itse. Järjesti kahdenkeskistä aikaa, käytiin syömässä, leffassa, kävelyillä. Järjesti esikoiselle lapsenhoidon näihin, samoin, että voin harrastaa liikuntaa ja pysyn hyvässä kunnossa. Tuki todella kaikin tavoin, kotona oli hyvä, onnellinen tunnelma. Raskausajat ovat olleet jotenkin erityisen ihania ehkä juuri miehen suuren huolenpidon tähden. 

önimälläT.

Ei mitenkään. Kun sanoin etten voi tyhjentää kissan hiekkalaatikkoa listeriavaaran takia, sanoi ettei koske siihen laatikkoon koska on allerginen.

Meillä oli tontinraivaus uudella tontilla menossa, kun odotin kolmatta. Mulla oli pahoinvointia ja sanoin että jään kotiin lepäämään (ja oksentelemaan) mutta mies huusi että keksin tekosyitä ja ettei mua vain kiinnosta. Lähdin mukaan raivaamaan. Kannoin painavia puita eikä mies yhtään toppuutellut. 

Saanko mä osallistua,  kun en ole emminämitäänlahjuksiatarvienkähaluaedes-mamma, ja just siks katkera, kun en mitään ole koskaan saanut? :) 

Mun mies tekee kyllä kotitöitä, tiettyjä osia niistä, ja katsoo niiden olevan niitä tärkeitä töitä. Niihin kuuluu tiskikoneen täyttö ja tyhjennys kerran päivässä, yhden pyykkikoneellisen pesu ja kuivumaan laitto päivässä, ja ruuan laitto (aamupala itselleen,  joskus harvoin lapsille, useimpina päivinä päivällinen koko perheelle). Jos motkotan kotitöistä, hän suureen ääneen kertoo, miten oltais pulassa, jos ei hän hoitais tiskejä ja pesis pyykkejä, kun loppuis astiat ja vaatteet, ja kuoltais nälkään jos hän ei laittais ruokaa, kun mä vaan sähläilen kaikenlaisten vaatehankintojen, kausivaatteiden hoidon, vaatekaappien siivousten, pölyjen pyyhkimisten, vessanpesujen, lakananvaihtojen sun muiden suht turhien hommien kanssa. Mies ei ihan todella tajua, että näin kotiäitinä mä laitan päivittäin neljä ruokaa siinä missä hän yhden, pesen 1-2 konetta pyykkiä, laitan kuivumaan, viikkaan vaatteet kaappiin, pyöritän tiskikonetta pariin kertaan, koska hän ei ole näkemässä tätä.

Mutta itse aiheeseen: tätä samaa se oli raskausaikoinakin. Ekassa raskaudessa mies kävi neuvolassakin kuulemassa, miten äitiä pitäisi huomioida tavallista enemmän, ja nyökytteli kovasti, mutta mihinkään käytännön tekoihin ei johtanut. Synnytyksessäkin valitti, että on niin tylsää eikä oo mitään tekemistä.

No, ekassa raskaudessa se ei varsinaisesti haitannut, mitä nyt harmitti vaan, mutta kahdessa muussa raskaudessa paitsi että kyrpi ja kovaa, siitä oli oikeasti ongelmiakin. Toisessa raskaudessa tein aivan loppumetreille asti fyysisesti raskasta työtä,  ja neuvolalääkärikin oli sitä mieltä, että olisi hyvä jos kotona voisin levätä enkä tekisi isompia kotitöitä. No, tein, koska mies ei tikkua ristiin pistäny, vaikka pyysin, ja lupasikin tehdä (ja jätti tekemättä), mutta kun asiasta sanoin, sain kuulla miten olen laiska ja saamaton ja miten mun kanssa on vaikea elää. Kun jouduin erityistarkkailuun loppuraskaudesta, ja mies joutui vähän sumplimaan työvuorojaan, jotta pääsin äitiyspolin tutkimuksiin ilman esikoista, olin hankala ja kyllä mun pitikin kaikki maailman vaivat itelleni hankkia. Ja kun jouduin synnytyksen käynnistyksen takia osastolle, mies voivotteli, miten se tulee kalliiksi. Mun vointia ei kertaakaan kysynyt. Kun pääsin kotiin viikonlopuksi, ja sinä päivänä sattui olemaan mun synttärit, mies kertoi, ettei ollut ostanut lahjaa eikä edes korttia, "kun en tienny ootko sä siellä sairaalassa vai et". Synnytys käynnistyi yöllä, ja aamuyöstä mies hoputti mua synnyttämään nopeemmin, koska häntä väsyttää ja haluais päästä nukkumaan. 

Kolmannen kohdalla samanlaista, mutta koska oli jo kolmas raskaus, kroppa oli vielä kovemmilla. Jouduin lantion löystymisen takia sairaslomalle joulukuun puolivälissä, kolme kuukautta ennen laskettua aikaa. Mies kiukkusi päivittäin, kun en kahden lapsen hoidon lisäksi pystynyt tekemään kaikkia kotitöitä, hoitamaan kauppareissuja ja niin edelleen. Kävelin päivittäin esikoisen eskariin 1,5km:n päähän ja takaisin kotiin, ja loppupäivä meni kovissa kivuissa ja kitkutuksessa lantion kipujen takia. Olin taas laiska ja saamaton. Sairastin influenssan, sain jälkitautina poskiontelotulehduksen ja siihen syödyt antibiootit laukaisivat raskaushepatoosin, ja jouduin taas erityisseurantaan, ja oli niin hankalaa kun piti taas työvuoroja sumplia mun äitiyspolikäyntien takia. Kertaakaan ei kysynyt, miten voin, miten vauva voi, ei mitään. Kun sitten taas jouduin käynnistykseen ja osastolle, mies totesi tyynenä, että toivottavasti se alkais syntyä viimestään toisena päivänä, ettei tulis niin kamalaa laskua kuin silloin viimeksi. Ja kun tälläkään kertaa käynnistävä lääke ei ainuttakaan supistusta saanut aikaan, mies kannusti, että"koita ny saada ne supistukset käyntiin". Aivan, mä unohdinkin kääntää sen supistus-vivun päälle...

Mies kuulostaa ihan hirviöltä, mutta kuten tuolla toisessa ketjussakin sanoin, hän on aviomiehenä ihan persreikä. Sille ei vaan tuu mieleenkään edes kysyä, mitä jollekin toiselle kuuluu, hän keskittyy vain omiin kuulumisiinsa. Lisäksi kun on pihi kuin mikä, ei todellakaan käytä rahaa mihinkään, mikä olisi mielestään ylimääräistä. 

Ihan normaalilla aikuisella orientaatiolla mies asennoitui eli auttoi kotitöissä, vei esikoista harrastuksiin että sain levätä (Nukahtelin vähän väliä sohvalle), kävi kaupoissa, laittoi ruokaa.

Ei mitenkään. Haukkui kun ostin käytettynä lastenvaatteita tai jotain tarjouksista kun ei kukaan niitä käytettynäkään mistään tarjonnut. Sain nostella siivotessa raskaita huonekaluja yksin ja tehdä puutarhatyöt myös. Välillä supisti pahasti, mutta pakko oli tehdä kun ei ollut ketään apunakaan. Tapaili ja piti yhteyttä entiseen naisystäväänsä, jonka kanssa oli kuulemma eronnut jo vuosi ennen tapaamistamme. Synnytyksen jälkeen haukkui kuinka alapää on muuttunut ja tissit pienentyneet. Sellainen idiootti, vaikka oli jo päälle 40-vuotias mies.

Elämä raskausaikan sujui aivan kuten ennekin, niin parisuhteessa, minun omassa ja miehen omassa elämässä.

Raskaus ei ole mikään sairaus eikä raskaana oleva ole mikään vanhus tai invalidi.

Mun mies huomioi tulevan vauvan juoksemalla mahdollisimman paljon iltamenoissa kavereidensa kanssa ja tekemällä pitkiä työpäiviä "kun vauvan synnyttyä tällaiseen ei sitten ole enää aikaa" Oli mukavaa maata sairaalassa tarkkailussa kun mies kävi poikkeamassa 5min, lukemassa lehteä ja selittämässä miten on kiirettä. Arvaatte varmaan aionko tehdä lisää lapsia kyseiselle miehelle enää ikinä. Yhden kasvatan vaikka päällään seisten yksin, mutta useamman tekeminen tuollaiselle idiootille olisi jo omaa tyhmyyttä.

[quote author="Vierailija" time="24.10.2013 klo 11:53"] 

Mies kuulostaa ihan hirviöltä, mutta kuten tuolla toisessa ketjussakin sanoin, hän on aviomiehenä ihan persreikä. Sille ei vaan tuu mieleenkään edes kysyä, mitä jollekin toiselle kuuluu, hän keskittyy vain omiin kuulumisiinsa. Lisäksi kun on pihi kuin mikä, ei todellakaan käytä rahaa mihinkään, mikä olisi mielestään ylimääräistä. 

[/quote]

Siis miten ihmeessä sä olet tehnyt tuollaisen ukon kanssa kolme lasta?!? Multa olisi tullut monoa jo viimeistään toisen jälkeen, kun olisin huomannut, ettei meno muutu. Kyllä tuollainen tappaisi ainakin multa kaiken rakkauden puolisoon.

[quote author="Vierailija" time="24.10.2013 klo 11:53"]

Saanko mä osallistua,  kun en ole emminämitäänlahjuksiatarvienkähaluaedes-mamma, ja just siks katkera, kun en mitään ole koskaan saanut? :) 

Mun mies tekee kyllä kotitöitä, tiettyjä osia niistä, ja katsoo niiden olevan niitä tärkeitä töitä. Niihin kuuluu tiskikoneen täyttö ja tyhjennys kerran päivässä, yhden pyykkikoneellisen pesu ja kuivumaan laitto päivässä, ja ruuan laitto (aamupala itselleen,  joskus harvoin lapsille, useimpina päivinä päivällinen koko perheelle). Jos motkotan kotitöistä, hän suureen ääneen kertoo, miten oltais pulassa, jos ei hän hoitais tiskejä ja pesis pyykkejä, kun loppuis astiat ja vaatteet, ja kuoltais nälkään jos hän ei laittais ruokaa, kun mä vaan sähläilen kaikenlaisten vaatehankintojen, kausivaatteiden hoidon, vaatekaappien siivousten, pölyjen pyyhkimisten, vessanpesujen, lakananvaihtojen sun muiden suht turhien hommien kanssa. Mies ei ihan todella tajua, että näin kotiäitinä mä laitan päivittäin neljä ruokaa siinä missä hän yhden, pesen 1-2 konetta pyykkiä, laitan kuivumaan, viikkaan vaatteet kaappiin, pyöritän tiskikonetta pariin kertaan, koska hän ei ole näkemässä tätä.

Mutta itse aiheeseen: tätä samaa se oli raskausaikoinakin. Ekassa raskaudessa mies kävi neuvolassakin kuulemassa, miten äitiä pitäisi huomioida tavallista enemmän, ja nyökytteli kovasti, mutta mihinkään käytännön tekoihin ei johtanut. Synnytyksessäkin valitti, että on niin tylsää eikä oo mitään tekemistä.

No, ekassa raskaudessa se ei varsinaisesti haitannut, mitä nyt harmitti vaan, mutta kahdessa muussa raskaudessa paitsi että kyrpi ja kovaa, siitä oli oikeasti ongelmiakin. Toisessa raskaudessa tein aivan loppumetreille asti fyysisesti raskasta työtä,  ja neuvolalääkärikin oli sitä mieltä, että olisi hyvä jos kotona voisin levätä enkä tekisi isompia kotitöitä. No, tein, koska mies ei tikkua ristiin pistäny, vaikka pyysin, ja lupasikin tehdä (ja jätti tekemättä), mutta kun asiasta sanoin, sain kuulla miten olen laiska ja saamaton ja miten mun kanssa on vaikea elää. Kun jouduin erityistarkkailuun loppuraskaudesta, ja mies joutui vähän sumplimaan työvuorojaan, jotta pääsin äitiyspolin tutkimuksiin ilman esikoista, olin hankala ja kyllä mun pitikin kaikki maailman vaivat itelleni hankkia. Ja kun jouduin synnytyksen käynnistyksen takia osastolle, mies voivotteli, miten se tulee kalliiksi. Mun vointia ei kertaakaan kysynyt. Kun pääsin kotiin viikonlopuksi, ja sinä päivänä sattui olemaan mun synttärit, mies kertoi, ettei ollut ostanut lahjaa eikä edes korttia, "kun en tienny ootko sä siellä sairaalassa vai et". Synnytys käynnistyi yöllä, ja aamuyöstä mies hoputti mua synnyttämään nopeemmin, koska häntä väsyttää ja haluais päästä nukkumaan. 

Kolmannen kohdalla samanlaista, mutta koska oli jo kolmas raskaus, kroppa oli vielä kovemmilla. Jouduin lantion löystymisen takia sairaslomalle joulukuun puolivälissä, kolme kuukautta ennen laskettua aikaa. Mies kiukkusi päivittäin, kun en kahden lapsen hoidon lisäksi pystynyt tekemään kaikkia kotitöitä, hoitamaan kauppareissuja ja niin edelleen. Kävelin päivittäin esikoisen eskariin 1,5km:n päähän ja takaisin kotiin, ja loppupäivä meni kovissa kivuissa ja kitkutuksessa lantion kipujen takia. Olin taas laiska ja saamaton. Sairastin influenssan, sain jälkitautina poskiontelotulehduksen ja siihen syödyt antibiootit laukaisivat raskaushepatoosin, ja jouduin taas erityisseurantaan, ja oli niin hankalaa kun piti taas työvuoroja sumplia mun äitiyspolikäyntien takia. Kertaakaan ei kysynyt, miten voin, miten vauva voi, ei mitään. Kun sitten taas jouduin käynnistykseen ja osastolle, mies totesi tyynenä, että toivottavasti se alkais syntyä viimestään toisena päivänä, ettei tulis niin kamalaa laskua kuin silloin viimeksi. Ja kun tälläkään kertaa käynnistävä lääke ei ainuttakaan supistusta saanut aikaan, mies kannusti, että"koita ny saada ne supistukset käyntiin". Aivan, mä unohdinkin kääntää sen supistus-vivun päälle...

Mies kuulostaa ihan hirviöltä, mutta kuten tuolla toisessa ketjussakin sanoin, hän on aviomiehenä ihan persreikä. Sille ei vaan tuu mieleenkään edes kysyä, mitä jollekin toiselle kuuluu, hän keskittyy vain omiin kuulumisiinsa. Lisäksi kun on pihi kuin mikä, ei todellakaan käytä rahaa mihinkään, mikä olisi mielestään ylimääräistä. 

[/quote]

Okei, miehesi on persreikä, mutta mikä sä olet, kun teet kersoja tuollaisen kanssa ja itket sitä muille?

Raskaudet olivat helppoja ja vaivattomia alkupahoinvoinnin jälkeen, niin en edes älynnyt toivoa erityiskohtelua.