Miksi toisista naisista tulee ihan älyttömän rasittavia kun tulevat äideiksi ja toiset taas säilyvät ihan samanlaisina kuin ennen äitiyttä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillain äideillä on helppo lapsi, talous kunnossa, isä joka ottaa vastuun myös lapsesta...

...ja sitten toisilla voi olla hankala lapsi, joka valvottaa, itkee paljon, taloushuolia ja isä, jota ei lapsi kiinnosta.

Ensin mainitutkin voivat olla niitä jotka katoavat siihen "vain äitiyteen" ja jälkimmäiset niitä jotka pysyvät kokonaisvaltaisina persoonina. Minä ymmärsin aloituksen ajatuksen niin ettei ole kyse väsymyksestä tai siitä kuinka kokonaisvaltaista äitiys voi olla vaan siitä että jotkut muuttuvat jotenkin "tärkeileviksi" sen äitiytensä kanssa ja korostavat sitä koko ajan ja kaikessa niin että muille tulee melko tympeä olo. Sama koskee muutakin vastaavaa käytöstä kohdistuu se sitten mihin vain kuten ketjussa on jo mainittu.

Juuri näin, sait ajatuksesta kiinni.

Hormonit. Itse olin täynnä sitä ihmeellistä vauvaa ja vieläkään en käsitä miten tyynesti lapsettomat sisareni jaksoivat sitä höpötystä kuunnella päivästä toiseen.

Pikkuhiljaa alkoi muutkin asiat kiinnostaa sentään. Mutta jälkeenpäin katsoen olin sellaisessa vauvapilvessä. Onneksi en sentään ollut mikään hermoileva äärihuolehtija.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia, mitä vihasin kavereiden lasten ollessa pieniä: Sitä, että annetaan lapsen koko ajan keskeyttää ja keskitytään jatkuvasti seurustelemaan oman lapsen kanssa. Näet jonkun hyvän ystävän kerran tai kaksi vuodessa muutaman tunnin. On hyvää juttua kahvikupin ääressä ja sitten se 4-5 v. tulee koko ajan siihen keskeyttämään ja äitinsä kesken toisen virkkeen kääntyy kysymään "niin, Matti" ja taas palvellaan Mattia. Miksei tuon ikäiselle voi sanoa, että "odota" ja sitten tehdä selväksi, ettei tarvi koko ajan keskeyttää? Omani opetin tähän jo pienenä.

Miksi se lapsi ylipäätään pitää laahata mukaan johonkin tapaamiseen kun tietää näkevänsä kerran tai kaksi kertaa vuodessa? Ihan kuin silloin muka voisi keskustella mistään. Sen lapsen kanssa saa olla ihan tarpeeksi kaikkina muina aikoina. Miksi opetatte lapselle että se on kaiken keskipiste ja tähti ja että sillä on oikeus imeä kaikista ympärillä olevistaan energiat kuin joku luhistuva kuollut tähti?! Jättäkää se pentu kotiin.

Tuokin on totta, mutta itse ajattelen, että ystävä on myös ylpeä lapsestaan ja haluaa "esitellä" häntä tai tulla hyväksytyksi/nähdyksi tässäkin roolissaan varsinkin pitkäaikaisempien ystävien taholta. Ei tarvitse valita vain yhtä roolia ja pitää ne erillään toisistaan.

Lemmikkejä ja lapsia ei voi verrata yksyhteen, mutta minusta on ollut mukava kun ystävät ovat käyneet ihastelemassa lemmikin pentua ym. kun asia on ollut itselle uusi ja jännittävä. Toki ei voi tätä vaatia tai puhua vain lemmikistä täst eteenpäin, mutta se on osa elämää ja ystävät joko ovat kiinnostuneita minusta ja heillä on tahtoa myötäelää eri vaiheissa tai sitten ei.

Koskee oikeastaan kaikkea. Haluavatko tulla vierailulle uuteen kotiin vai kiinnostaako lähinnä omat onnistumiset ja asiat. Voinko minä iloita ystäväni uudesta tilanteesta perheellisenä vai onko se joku uhka ystävyydellemme. Jos kummallakin osapuolella on hyvää tahtoa ja tilannetajua, kyllä usein saa takaisin sen mitä itse antaa. Helpottaa elämää muutenkin.

-se lapseton

Vierailija kirjoitti:

Hormonit. Itse olin täynnä sitä ihmeellistä vauvaa ja vieläkään en käsitä miten tyynesti lapsettomat sisareni jaksoivat sitä höpötystä kuunnella päivästä toiseen.

Pikkuhiljaa alkoi muutkin asiat kiinnostaa sentään. Mutta jälkeenpäin katsoen olin sellaisessa vauvapilvessä. Onneksi en sentään ollut mikään hermoileva äärihuolehtija.

Joillakin valitettavasti ei ole kyse hormoneista vaan jostain ihan muusta. Kaikki äidit varmaan ovat aluksi hormonihöyryissään, ymmärrettävästi, mutta joillakin jää tämä äitiys ihan 100%:ksi jutuksi, muulle ei enää ole sijaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillain äideillä on helppo lapsi, talous kunnossa, isä joka ottaa vastuun myös lapsesta...

...ja sitten toisilla voi olla hankala lapsi, joka valvottaa, itkee paljon, taloushuolia ja isä, jota ei lapsi kiinnosta.

Lapsen voi kyllä jättää isälleen jos näin vain halutaan, ellei isä ole joku narkkis/alkoholisti joka ei pysty lapsestaan huolehtimaan. Kaikki eivät vain halua tai eivät luota että isä hoitaisi lapsen.

Tämä! Tai eivät luota isän tyyliin hoitaa lapsi jos se poikkeaa äidin tyylistä.

Tunnistan itseni tästä "vain äiti" ihmisestä. Mun mielenkiinnot muuttu tosi radikaalisti kun aloin odottamaan esikoista. Tää on mun juttu ja tahdon viettää aikaa lasteni kanssa. Jollei kavereille ole riittänyt pari kertaa ajanvietto silloin tällöinilman lapsia tai ovat suhtautuneet mun elämästä puhumiseen "vain lapsista puhumisena" ovat voineet lähteä ihmissuhteesta. Olen edelleen tukenut ja kuunnellut ystävieni juttuja ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mun elämä vain muuttui ja sen olen itselle sopivalla tavalla tehnyt. Moni vain ei tunnu käsittävän että kotiäitinä oleminen ihan oikeasti on vaan sitä lasten kanssa olemista. Ne huolet, ilot ja juhlat koostuu siittä lapsesta 70% kun eletään lapsen kanssa kotona. Se on mun elämä tällähetkellä, miksen saisi jakaa sitä ihan yhtäläillä kun kaverit jakaa työ, parisuhde, juhlimis, tunne, huoli, elämän vaikeus ja onnistumis asioitaan tai mielenkiintojaan? Mitä mun pitäisi vastata jos joku kysyy että mitä kuuluu jollei mun 70% elämästä saa mainita kun korkeintaan ohimennen?

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni tästä "vain äiti" ihmisestä. Mun mielenkiinnot muuttu tosi radikaalisti kun aloin odottamaan esikoista. Tää on mun juttu ja tahdon viettää aikaa lasteni kanssa. Jollei kavereille ole riittänyt pari kertaa ajanvietto silloin tällöinilman lapsia tai ovat suhtautuneet mun elämästä puhumiseen "vain lapsista puhumisena" ovat voineet lähteä ihmissuhteesta. Olen edelleen tukenut ja kuunnellut ystävieni juttuja ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mun elämä vain muuttui ja sen olen itselle sopivalla tavalla tehnyt. Moni vain ei tunnu käsittävän että kotiäitinä oleminen ihan oikeasti on vaan sitä lasten kanssa olemista. Ne huolet, ilot ja juhlat koostuu siittä lapsesta 70% kun eletään lapsen kanssa kotona. Se on mun elämä tällähetkellä, miksen saisi jakaa sitä ihan yhtäläillä kun kaverit jakaa työ, parisuhde, juhlimis, tunne, huoli, elämän vaikeus ja onnistumis asioitaan tai mielenkiintojaan? Mitä mun pitäisi vastata jos joku kysyy että mitä kuuluu jollei mun 70% elämästä saa mainita kun korkeintaan ohimennen?

Miltä tuntuu keskittyä ainoastaan yhteen asiaan? Etkö kaipaa mitään muuta? Joo ja tuolla asenteella kaverit kyllä luultavasti kaikkoavatkin ja jossain vaiheessa ehkä löydät sen edestäsi, lapset kasvavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni tästä "vain äiti" ihmisestä. Mun mielenkiinnot muuttu tosi radikaalisti kun aloin odottamaan esikoista. Tää on mun juttu ja tahdon viettää aikaa lasteni kanssa. Jollei kavereille ole riittänyt pari kertaa ajanvietto silloin tällöinilman lapsia tai ovat suhtautuneet mun elämästä puhumiseen "vain lapsista puhumisena" ovat voineet lähteä ihmissuhteesta. Olen edelleen tukenut ja kuunnellut ystävieni juttuja ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mun elämä vain muuttui ja sen olen itselle sopivalla tavalla tehnyt. Moni vain ei tunnu käsittävän että kotiäitinä oleminen ihan oikeasti on vaan sitä lasten kanssa olemista. Ne huolet, ilot ja juhlat koostuu siittä lapsesta 70% kun eletään lapsen kanssa kotona. Se on mun elämä tällähetkellä, miksen saisi jakaa sitä ihan yhtäläillä kun kaverit jakaa työ, parisuhde, juhlimis, tunne, huoli, elämän vaikeus ja onnistumis asioitaan tai mielenkiintojaan? Mitä mun pitäisi vastata jos joku kysyy että mitä kuuluu jollei mun 70% elämästä saa mainita kun korkeintaan ohimennen?

Miltä tuntuu keskittyä ainoastaan yhteen asiaan? Etkö kaipaa mitään muuta? Joo ja tuolla asenteella kaverit kyllä luultavasti kaikkoavatkin ja jossain vaiheessa ehkä löydät sen edestäsi, lapset kasvavat.

Aika aikansa kutakin. Joskus voimavarat riittävät vain yhteen asiaan, tietyn ajanjakson. Esim. uuden työn aloitus voi olla sellainen, että se vie kaiken huomion ja voimavarat hetkellisesti. Niin myös vanhemmuus, riippuen tilanteesta. Tai sairaus. Ihmisillä on erilaisia elämänvaiheita. Vanhemmuus täyttää edellisen kommentoijan elämän kotiäitiaikana. Se on tärkeää ja kiinnostavaa hänelle nyt. Ehtiihän sitä taas kiinnostua muistakin asioista.

Kuvaa kuitenkin kyselevänsä ystävien kuulumisen heille ajankohtaisista asioista, samaa toivoo itselleen. Tunnetaanko sitä edes toista, ellei voi keskustella omasta elämästään ja itselleen tärkeistä asioista? Mitä ovat nämä ihmiset, jotka ovat ainoastaan kiinnostuneita siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa? Tai haluavat sanella kuulumisten vaihdon säännöt? Töistä ei voi kertoa, jos ystävä on työtön? Työttömyydestä ei voi keskustella jos toinen on töissä? Itsekeskeisyys ja ymmärtämättömyys ovat hankalia piirteitä ystävyyden kannalta, niin lapsellisilla kuin lapsettomilla.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni tästä "vain äiti" ihmisestä. Mun mielenkiinnot muuttu tosi radikaalisti kun aloin odottamaan esikoista. Tää on mun juttu ja tahdon viettää aikaa lasteni kanssa. Jollei kavereille ole riittänyt pari kertaa ajanvietto silloin tällöinilman lapsia tai ovat suhtautuneet mun elämästä puhumiseen "vain lapsista puhumisena" ovat voineet lähteä ihmissuhteesta. Olen edelleen tukenut ja kuunnellut ystävieni juttuja ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mun elämä vain muuttui ja sen olen itselle sopivalla tavalla tehnyt. Moni vain ei tunnu käsittävän että kotiäitinä oleminen ihan oikeasti on vaan sitä lasten kanssa olemista. Ne huolet, ilot ja juhlat koostuu siittä lapsesta 70% kun eletään lapsen kanssa kotona. Se on mun elämä tällähetkellä, miksen saisi jakaa sitä ihan yhtäläillä kun kaverit jakaa työ, parisuhde, juhlimis, tunne, huoli, elämän vaikeus ja onnistumis asioitaan tai mielenkiintojaan? Mitä mun pitäisi vastata jos joku kysyy että mitä kuuluu jollei mun 70% elämästä saa mainita kun korkeintaan ohimennen?

Mielenkiinnosta, mitkä mielenkiinnon kohteet ovat sellaisia, että lasten saaminen muuttaa niitä noin radikaalisti?

Muutuin varmaan rasittavaksi, kun en jaksanut enää bilettää ja juosta tukka putkella shoppailemassa ja kahvittelemassa.

Koin rasittavaksi vaatimukset, että lastenteon jäljeen olisi pitänyt olla kuin ennen. Joten karsin sellaiset ystävät pois, jotka koko ajan asettivat minulle vaatimuksia, millainen minun pitäisi olla

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni tästä "vain äiti" ihmisestä. Mun mielenkiinnot muuttu tosi radikaalisti kun aloin odottamaan esikoista. Tää on mun juttu ja tahdon viettää aikaa lasteni kanssa. Jollei kavereille ole riittänyt pari kertaa ajanvietto silloin tällöinilman lapsia tai ovat suhtautuneet mun elämästä puhumiseen "vain lapsista puhumisena" ovat voineet lähteä ihmissuhteesta. Olen edelleen tukenut ja kuunnellut ystävieni juttuja ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mun elämä vain muuttui ja sen olen itselle sopivalla tavalla tehnyt. Moni vain ei tunnu käsittävän että kotiäitinä oleminen ihan oikeasti on vaan sitä lasten kanssa olemista. Ne huolet, ilot ja juhlat koostuu siittä lapsesta 70% kun eletään lapsen kanssa kotona. Se on mun elämä tällähetkellä, miksen saisi jakaa sitä ihan yhtäläillä kun kaverit jakaa työ, parisuhde, juhlimis, tunne, huoli, elämän vaikeus ja onnistumis asioitaan tai mielenkiintojaan? Mitä mun pitäisi vastata jos joku kysyy että mitä kuuluu jollei mun 70% elämästä saa mainita kun korkeintaan ohimennen?

Ethän sinä ole ollut "vain äiti" jos olet pystynyt ja halunnut kuunnella ystäviäsi ja tukeakin jos tarvetta on ollut. Nämä "vain"-ihmiset kun eivät ole kiinnostuneita kuin omasta äitiydestään (tai mikä se juutu kenelläkin on) ja tunkevat sen joka keskusteluun ja joka asiaan. Väheksyvät muita. Onhan niitäkin joiden mielestä joku ei voi esim olla hyvä ruoanlaittaja koska ei on lapseton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni tästä "vain äiti" ihmisestä. Mun mielenkiinnot muuttu tosi radikaalisti kun aloin odottamaan esikoista. Tää on mun juttu ja tahdon viettää aikaa lasteni kanssa. Jollei kavereille ole riittänyt pari kertaa ajanvietto silloin tällöinilman lapsia tai ovat suhtautuneet mun elämästä puhumiseen "vain lapsista puhumisena" ovat voineet lähteä ihmissuhteesta. Olen edelleen tukenut ja kuunnellut ystävieni juttuja ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mun elämä vain muuttui ja sen olen itselle sopivalla tavalla tehnyt. Moni vain ei tunnu käsittävän että kotiäitinä oleminen ihan oikeasti on vaan sitä lasten kanssa olemista. Ne huolet, ilot ja juhlat koostuu siittä lapsesta 70% kun eletään lapsen kanssa kotona. Se on mun elämä tällähetkellä, miksen saisi jakaa sitä ihan yhtäläillä kun kaverit jakaa työ, parisuhde, juhlimis, tunne, huoli, elämän vaikeus ja onnistumis asioitaan tai mielenkiintojaan? Mitä mun pitäisi vastata jos joku kysyy että mitä kuuluu jollei mun 70% elämästä saa mainita kun korkeintaan ohimennen?

Miltä tuntuu keskittyä ainoastaan yhteen asiaan? Etkö kaipaa mitään muuta? Joo ja tuolla asenteella kaverit kyllä luultavasti kaikkoavatkin ja jossain vaiheessa ehkä löydät sen edestäsi, lapset kasvavat.

Aika aikansa kutakin. Joskus voimavarat riittävät vain yhteen asiaan, tietyn ajanjakson. Esim. uuden työn aloitus voi olla sellainen, että se vie kaiken huomion ja voimavarat hetkellisesti. Niin myös vanhemmuus, riippuen tilanteesta. Tai sairaus. Ihmisillä on erilaisia elämänvaiheita. Vanhemmuus täyttää edellisen kommentoijan elämän kotiäitiaikana. Se on tärkeää ja kiinnostavaa hänelle nyt. Ehtiihän sitä taas kiinnostua muistakin asioista.

Kuvaa kuitenkin kyselevänsä ystävien kuulumisen heille ajankohtaisista asioista, samaa toivoo itselleen. Tunnetaanko sitä edes toista, ellei voi keskustella omasta elämästään ja itselleen tärkeistä asioista? Mitä ovat nämä ihmiset, jotka ovat ainoastaan kiinnostuneita siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa? Tai haluavat sanella kuulumisten vaihdon säännöt? Töistä ei voi kertoa, jos ystävä on työtön? Työttömyydestä ei voi keskustella jos toinen on töissä? Itsekeskeisyys ja ymmärtämättömyys ovat hankalia piirteitä ystävyyden kannalta, niin lapsellisilla kuin lapsettomilla.

olet ihan oikeassa. monilla vain on ikäviä kokemuksia siitä että äidiksi tulleita ei enää kiinnosta muiden asiat tai väheksytään toisen väsymystä tai mitä suruja/menetyksiä elämä onkaan tuonut kun `eihän sinulla ole edes lapsia et tiedä mitä stressi ja huoli on´ tai ylenkatsotaan toiselle tärkeitä ja rakkaita asioita koska ne eivät ole lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni tästä "vain äiti" ihmisestä. Mun mielenkiinnot muuttu tosi radikaalisti kun aloin odottamaan esikoista. Tää on mun juttu ja tahdon viettää aikaa lasteni kanssa. Jollei kavereille ole riittänyt pari kertaa ajanvietto silloin tällöinilman lapsia tai ovat suhtautuneet mun elämästä puhumiseen "vain lapsista puhumisena" ovat voineet lähteä ihmissuhteesta. Olen edelleen tukenut ja kuunnellut ystävieni juttuja ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mun elämä vain muuttui ja sen olen itselle sopivalla tavalla tehnyt. Moni vain ei tunnu käsittävän että kotiäitinä oleminen ihan oikeasti on vaan sitä lasten kanssa olemista. Ne huolet, ilot ja juhlat koostuu siittä lapsesta 70% kun eletään lapsen kanssa kotona. Se on mun elämä tällähetkellä, miksen saisi jakaa sitä ihan yhtäläillä kun kaverit jakaa työ, parisuhde, juhlimis, tunne, huoli, elämän vaikeus ja onnistumis asioitaan tai mielenkiintojaan? Mitä mun pitäisi vastata jos joku kysyy että mitä kuuluu jollei mun 70% elämästä saa mainita kun korkeintaan ohimennen?

Mielenkiinnosta, mitkä mielenkiinnon kohteet ovat sellaisia, että lasten saaminen muuttaa niitä noin radikaalisti?

Työ ura siirtyi takaalalle, huomasin etten saa samaa nautintoa harrastuksista mitä ennen (tätä pohdin jo ennen lapsia) , juhlimaan lähteminen ei enää kiinnostanut (tämäkin väheni jo ennen lapsia) , joidenkin vuosia kestäneet samat draamat alkoi ärsyttämään, ihmiset jotka jo ennen lapsia "söivät kakusta vain kermat päältä" muuttui omaan mieleen epämiellyttävimmiksi. Muutenkin vapautui vahvemmin se hellä tuomitsematon huolehtija luonne itsessä joka vahvimmin tietysti lapsiin. Olen aina ehdoitta rakastanut läheisiä, mutta lasten myötä nämä vahvistui. Joidenkin kohdalla se tosin osoitti ettei jotkut olleetkaan niitä tasavertaisesti kohtelevia ihmisiä kuin olin ajatellut. Kun sitä ihmissuhdetta alkoi miettimään lasten näkökulmasta eikä vain "meidän kahden" .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni tästä "vain äiti" ihmisestä. Mun mielenkiinnot muuttu tosi radikaalisti kun aloin odottamaan esikoista. Tää on mun juttu ja tahdon viettää aikaa lasteni kanssa. Jollei kavereille ole riittänyt pari kertaa ajanvietto silloin tällöinilman lapsia tai ovat suhtautuneet mun elämästä puhumiseen "vain lapsista puhumisena" ovat voineet lähteä ihmissuhteesta. Olen edelleen tukenut ja kuunnellut ystävieni juttuja ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mun elämä vain muuttui ja sen olen itselle sopivalla tavalla tehnyt. Moni vain ei tunnu käsittävän että kotiäitinä oleminen ihan oikeasti on vaan sitä lasten kanssa olemista. Ne huolet, ilot ja juhlat koostuu siittä lapsesta 70% kun eletään lapsen kanssa kotona. Se on mun elämä tällähetkellä, miksen saisi jakaa sitä ihan yhtäläillä kun kaverit jakaa työ, parisuhde, juhlimis, tunne, huoli, elämän vaikeus ja onnistumis asioitaan tai mielenkiintojaan? Mitä mun pitäisi vastata jos joku kysyy että mitä kuuluu jollei mun 70% elämästä saa mainita kun korkeintaan ohimennen?

Miltä tuntuu keskittyä ainoastaan yhteen asiaan? Etkö kaipaa mitään muuta? Joo ja tuolla asenteella kaverit kyllä luultavasti kaikkoavatkin ja jossain vaiheessa ehkä löydät sen edestäsi, lapset kasvavat.

En keskity vain yhteen asiaan tai omaan napaani. Ne kaverien asiat edelleen kiinnostavat ja ovat Heidän huoliaan ja ilojaan Heidän mittapuullaan ja niihin reagoidaan sen mukaan miten he niihin suhtautuu. Ei minun kaikki kaverit ole kaikonnut, suurimmanosan kanssa jopa lähentynyt tämän muutoksen myötä. Ihmetyttää vain tuo asenne ettei niistä lapsista saa puhua joillekkin yksilöille ollenkaan tai he vetävät kortin "aina lapset". Vaikka kuitenkin itse jakavat työasioitaan koska suurimman osan päivästä siellä viettävät .

No yhdestä kaverista tuli n. vuodeksi aika rasittava vaatimuksineen kun sai ensimmäisen lapsensa. Ehkä kontrasti oli siksi niin suuri, kun aiemmin hän oli se, joka teki ja auttoi omasta halustaan, nyt alkoi "vaatia " muilta kaikenlaista.

Esim. kun mentiin kylään, käskytti mitä tarjoomuksia kenenkin piti tuoda tullessaan. Kaupan tuotteet ei kelvanneet vaan piti itse leipoa. Lapsen ehdoilla mentiin kaikessa. Tapaamisajat aina sen mukaan mihin aikaan lapsi herää päikkäreiltä, eli ei ollut varmoja aikoja.

Eikä siinä muuten mitään, mutta tässä vaiheessa muut kaverit oli työssäkäyviä, joilla itselläkin oli pieniä lapsia, useampia. Mutta hänen lapsen päikkäreiden mukaan mentiin ja toki kolmen lapsen äiti ehtii töiden jälkeen leipoa paremmin kuin vauvan kanssa kotona oleva. 😆

Usein näitä maalata kaupunkiin muuttaneita tyttöjä, joiden pitäisi lapsen saatua jo viimeinkin tajuta etteivät ole soveltuvia kaupunkielämään. Vaativat usein sen oman reviirin ympärilleen, aivan kuten siellä oman lapsuutensa maaseudulla, mutta eivät ymmärrä tämän olevan kaupungissa lähes mahdotonta. Alkavat oireilemaan passiivis-aggressiivisella äksyilyllä ensin puolisolle ja ajan mittaan myös muille ympärillä oleville. Tunnusomaisia piirteitä väkinäinen, mutta väsynyt hymy.

Minusta tuli kuulemma "vain äiti" kun ehdin ja jaksoin tavata enää kerran viikossa ja soitella siinä väliaikoina. Lapsista en tavatessa puhunut.