Minua syytetään ylpeydestä, omasta mielestäni vedän vaan rajojani

Mikä siinä periksi antamisessa on niin kamalaa? Ymmärrän toki, että jos toiset on kohtuuttomia niin ei siinä voi loputtomiin joustaa, mutta miksi ihmeessä sellaisten kanssa pitäisi viettää elämänsä?

Eli niin -joko sinä todella olet liian itsepäinen ja herkästi loukkaantuva, tai sitten olet väärässä seurassa.  Riitely ei tosiaan hyödytä ketään, ystäväsi on aivan oikeassa.

Samaistun sinuun. Itsekkin olin joskus nuorena sellainen, että kiirehdin aina hyvittelemään ihmisiä. Minusta tykättiin, mutta tositilanteessa en kuitenkaan saanut apua.

Nyt en  jaksa hyvitellä ja miellyttää ja muuta. Sanon suoraan jos en halua mennä jonnekkin ja pysyn tiukasti aikuisen tasolla jso joku yrittää puhua minulle kuin alempiarvoiselle.

Töissä eräs nuorempi alkoi juurikin kohtelemaan kuin peruskoulun harjoittelijaa. Kiletäydyin roolista ja siitäkös suuttui ja alkoi takanapäin puhuminen.

Ylpeäksi sanotaan välillä ja "mikä tuo luulee olevansa" tyylistä kohtelua saa kun ei jaksa enää madella. En mitenkään tahallani loukkaa, mutta näemmä vain se, että pitää itseään samanarvoisena kuin muut saa osan ihmisistä tuntemaan loukkaantumista. Liian monille ihmisille on muodostunut jokin näkymätön hierarkia jonka puitteissa pitää mielistellä ja olla alamainen.

On selvää, että kaikki ihmiset eivät pidä ihmisestä, joka pitää rajansa. Varsinkaan, jos ovat tunteneet saman ihmisen ennen toisenlaisena, niin toisinaan muutosta on mahdotonta hyväksyä. Näissä tilanteissa toisinaan on väistämätöntä, että välejä menee poikki joihinkin ihmisiin. 

Mutta jos sinulle todella usein sattuu tuollaista että ihmiset loukkaantuu ja häipyy, niin kyllä kannattaisi pohtia sitäkin että onko siinä omassa tavassa ilmaista rajojensa pitäminen jotain toisia suututtavaa tai ylimieliseksi tulkittavaa. Esimerkiksi minusta kyllä tämä kuulostaa hieman erikoiselta: "Mainitsin tästä puhetyylistä hänelle ja lisäsin, että melko huomattavan ikäeromme vuoksi hänellä ei ole oikeutta käydä neuvomaan tai tytöttelemään minua ikävällä sävyllä". 

Eikö sitä olisi voinut vain selittää että en pyydä anteeksi, koska käsitykseni mukaan en ole tehnyt mitään mitä anteeksi pyytää, ja jättää tuollaiset selittelyt väliin. 

Kuulostaa siltä, että olet hypännyt ääripäästä toiseen. Ystäväsi tarkoittanee, että kultainen keskitie olisi paras. Kuten yleensä onkin.

Mikä voi tuollainen tilanne olla, että jollain on mielestään oikeus vaatia ja neuvoa sinua käyttäytymään jotenkin (pyytämään anteeksi jne)? Ihmettelen vain, kun itsellä ei ole tullut sellaista tilannetta vastaan, että tarvitsisi puuttua toisten elämään.

"olen -jälleen kerran- tilanteessa"

Suurin osa meistä EI joudu tuollaisiin tilanteisiin... Vaikutat vaikealta ja agressiiviselta.

Sanot vaikka että olen pahoillani ja pyydän anteeksi jos loukkaannuit, omasta mielestäni en ole kuitenkaan toiminut väärin/koen asian olevan eri tavalla. Molemmat säilyttää kasvonsa, ja sinulle jää henkinen yliote :)

nyt olen jälleen kerran tilanteessa, jossa yksi uusi ihminen on kääntänyt selkänsä minulle!!! Kirjoitti AP ja vastaa siis itse kysymykseensä.

[quote author="Vierailija" time="20.10.2013 klo 00:41"]

En ole mikään törkyturpa enkä loukkaannu jokaisesta asiasta. Pääsääntöisesti vastaan samalla tavalla, mitä minulle puhutaan, peruskohteliaasti vähintään, vaikka toisen puhetapa ärsyttäisikin. Passiivisagressiivisuuteen on kyllä taipumusta.

Nuorempana yritin epätoivoisesti miellyttää muita, siinä koskaan kuitenkaan juuri onnistumatta. Kun tähän lopulta kyllästyin ja aloin kulkemaan reippaammin omaa polkuani, sain huomata että kyseessä oli esim. sukulaisille elämää suurempi asia, jota eivät vaan millään voineet hyväksyä. Pidin kuitenkin kiinni asenteestani ja aloin nauttimaan elämästäni enemmän.

Nyt olen -jälleen kerran- tilanteessa, jossa olen vetänyt rajani ja kieltäytynyt pyytämästä anteeksi jotain, jota en mielestäni ole tehnyt. Henkilö, joka anteeksipyyntöä vaatii, ei oikeastaan ole edes asianomainen, ja hyvin nuoresta iästään huolimatta suhtautuu minuun todella alentuvasti. Mainitsin tästä puhetyylistä hänelle ja lisäsin, että melko huomattavan ikäeromme vuoksi hänellä ei ole oikeutta käydä neuvomaan tai tytöttelemään minua ikävällä sävyllä. Siitä tämä henkilö tietenkin loukkaantui ja nyt olen jälleen kerran tilanteessa, jossa yksi uusi ihminen on kääntänyt selkänsä minulle.

Olen joskus aiemmin kysynyt neuvoja mm. ystävältäni, joka kokee minut itsepäiseksi henkilöksi. Hänen neuvonsa oli, että jos vaan yrittäisin niellä ylpeyteni, asiat olisivat helpompia: nykyinen tyylini maksaa ihmissuhteita eikä riitely hyödytä ketään. En koe itseäni "synnittömäksi", mutta en pysty enää katsomaan vierestä loukkaavaa käytöstä. Onko keinoa olla jotenkin vähemmän ehdoton asioissa, ilman että se tuntuu täysin järjettömältä ja periksi antamiselta?

[/quote]

Poinntihan on se, miten asiat sanoo. Tyyli voi olla joustava ja ystävällinen sanomasta riippumatta.Toisekseen asioista kannattaa ensisijaisesti neuvotella, ei riidellä. Jos yhteistä säveltä ei löydy, on tietenkin pakko itse vetää raja johonkin a kestää sitten seuraukset. Muista, että muillakin on oikeus rajoihinsa.

Voin kyllä hiukan samastua tilanteeseen :)

Mua pidetään hissukkana (ehkä ulkoinen olemus vaikuttaa siihen, ja monet jumahtaa siihen pintaan) ja kun käyttäydynkin päinvastaisesti (sanon mielipiteeni kärkevästi, ylipäänsä olen mieltä asioista, puolustan itseni tai muita), ihmiset ei hyväksy sitä. Ja koska mäkään en hyväksy mitään "näkymättömiä hierarkioita", niin sitä sais olla jatkuvasti puolustamassa itseään, ja joskus vaikuttaa itsestäkin siltä, että onko tää nyt tarpeellista. Mun mielestä vaan esim. kaveriporukassa ei kuulu olla niin, että joku on jotenkin ylempiarvoinen toisiin nähden.

Ärsyttävää on se, kun itsellä ei ole sellasta auktoriteettia, millä saisin kunnioitusta. Kun mulle puhutaan rumasti, sanon, että mikä sä olet puhumaan mulle noin? Ja vastaan tulee naurua tai pahimmilta tyypeiltä ihan kylmästi "koska miksi sulle pitäisi puhua nätisti". :)

Olet vielä pitkän tien alussa löytääksesi sen oikean ja kypsän tavan olla itsenäinen, olla miellyttämättä muita. Joku aikaisemmin sanoikin, että olet heittäytynyt äärilaidasta toiseen. Saman ilmiön huomaan miehestäni, joka nyt vasta harjoittelee olemaan "jotakin mieltä" myötäiltyään kauan ympäristöään.

Ajatuksena on, että hänkin voi olla eri mieltä, hänkin voi ilmaista suuttumusta, hänkin voi olla itsekäs jne. Se itsensä ja tahtonsa ilmaiseminen vain menee niin ääriläitaan, että mistuttaa 2-vuotiaan uhmaa. Hän ei myöskään ole ollut valmistautunut siihen, että käyttäytymisen muutos aiheuttaa myös vastareaktioita. Kärjistettynä: hän ei tullut ajatelleeksi, että voi saada aikaan toisissa ihmisissä mielen pahoittumista, kun yhtäkkiä julistaakin suureen ääneen Omaa Tahtoaan.

Ymmärrän hänen olevan itsensä löytämisen harjoitteluvaihessa ja olen samalla tavalla pitkämielinen kuin äiti lapsen kanssa, mutta mies myös ymmärsi mitä tarkoitan, kun keskustelimme tästä.

Tarkkaile ympäristöäsi. Ey luultavasti ole yksin ainoastaan oikeassa ja 10 muuta väärässä.

Voi myös vähät välittää ja olla kuin ei huomaiskaan, tai voi lyödä asian leikiksi. V-uileva ihminen odottaa jonkinlaista vastareaktiota, ja jos se  on ei-toivotunlainen, niin sekös v-uttaa entistäkin enemmän.

On oikein, että pitää puolensa. Ei kuitenkaan ole hyvä mennä liiallisen itsekkyyden puolelle. Entinen hyvä ystäväni oli myös aiemmin muiden miellyttäjä, mutta muuttui. Muuten ihan hyvä, mutta se, että hän alkoi esimerkiksi olemaan aina reilusti myöhässä sovituista tapaamisista, ja joskus jätti kokonaan tulematta, alkoi syödä hermojani. Anteeksi ei pyydelty. Ei enää mistään. Kiitostakaan ei enää kuulunut mistään. Ymmärtäisin, jos itse olisin käyttäytynyt samoin häntä kohtaan, mutta kun en. En sitten enää ole edes halunnut tavata tai olla yhteyksissä, kun hänestä on tullut niin epäkunnioittava.

Tuleeko noita ongelmatilanteita siis lähinnä vanhojen tuttujen kanssa vai uusienkin ihmisten? Vanhojen tuttujen kohdalla kyse voi olla just siitä, että kun he ovat tottuneet sinun olevan alistuva miellyttäjä, niin he närkästyvät rankasti jos käyttäydytkin vastoin heidän odotuksiaan. Vaikka siis sinä käyttäytyisit ihan normaalisti jos yleiseen ihmisten käytökseen verrataan. Sen sijaan jos uudetkin ihmiset, joilla ei ole mitään ennakko-oletusta sinusta, närkästyvät käytöksestäsi ja vieläpä usein, niin kyllä silloin on omassakin käytöksessäsi varmaan jotain hämminkiä. Voi olla juuri niin kuin tuossa joku aiemmin sanoi, että olet ehkä hypännyt toiseen ääripäähän.

Sinällään kuulostaa kyllä erittäin tutulta tämän ketjun jutut, etenkin tämä viestissä 3 ollut kommentti

"Nyt en  jaksa hyvitellä ja miellyttää ja muuta. Sanon suoraan jos en halua mennä jonnekkin ja pysyn tiukasti aikuisen tasolla jso joku yrittää puhua minulle kuin alempiarvoiselle. Töissä eräs nuorempi alkoi juurikin kohtelemaan kuin peruskoulun harjoittelijaa. Kiletäydyin roolista ja siitäkös suuttui ja alkoi takanapäin puhuminen."

Minä olen kohdannut paljon tuota, että suhtaudutaan kuin peruskoulun harjoittelijaan (onpa minulta ihan kysyttykin eräässä keikkatyöpaikassa, että miltä yläasteelta olen harjoittelemassa... olin tuolloin 27). Näytän epäilemättä nuorelta kasvoistani ja kropaltanikin siinä mielessä että rinnat ovat pienet ja lantio aika kapea, en siis ole mikään uhkea emäntätyyppi. Toisaalta olen pitkä ja pukeudun neutraalin normaalisti, en mihinkään teinivermeisiin.

Olen ajatellut, että melko usein kohtaamani alentava suhtautuminen liittyisi tähän, että näytän lapselta ja siksi minua kohdellaan kuin lasta, mutta koska toisaalta tiedän joitakin babyface-tyyppejä joita ei kohdella lainkaan alentavasti, olen miettinyt että onko juuri se lapsuudessa oppimani miellyttämishalu vieläkin jotenkin habituksessani läsnä. Tämä ketju kyllä vahvistaa tuota teoriaani. En kyllä joudu konflikteihin juurikaan vaikka olen mielestäni muuttunut paljon vähemmän miellyttämishaluiseksi. Joskus kaksvitosena kyllä (kun olin jo ehtinyt ärsyyntyä aika pitkään tästä alentavasta suhtautumisesta) suututin tahattomasti erään ikäiseni työkaverin, kun hän tuli holhoamaan minua kuin olisin ensimmäistä päivää töissä oleva harjoittelija. Hän tuli sellaisella muikean lässyttävällä tyylillä ohjaamaan minua työssä, jota olin tehnyt jo iät ja ajat aiemminkin ja jota siis tein aivan oikein. Hän tosiaan puhui minulle kuin olisin joku päiväkotilapsi. Samalla tavalla kun lapselle voidaan alentavasti lässyttää vaikkapa että "muuistathan sä sitten kato pestä kädet kun tuut pissalta, eiköstä joo".

En ole mitenkään kova suustani edes, mutta varmasti reaktiostani paistoi läpi voimakas ärtymykseni siitä että minut yritetään pusertaa johonkin alamaisen tai pikkulapsen muottiin. Totesin jämäkästi, että joo, osaan kyllä tämän homman ja tämän jälkeen sain tästä työkaverista vihamiehen. Näin hänen silmistään, miten siellä suorastaan leimahti kun "kova" reaktioni ei sopinutkaan hänen odotukseensa holhousta tarvitsevasta avuttomasta pikkutytöstä. Hän ei selvästikään kyennyt itsereflektioon niin hyvin, että olisi hoksannut oman käyttäytymisensä olleen epäkunnioittavaa. Hän varmasti ajatteli olevansa ihan vain hyvää hyvyyttään auttava kiltti täti, jolle yllättävän uhmakas pikkutyttö sanoikin vastaan vaikka pikkutytön olisi tietysti täytynyt vain niiata ja kiittää avusta, ehkä vielä vähän kysyä lisäneuvoja että täti olisi saanut tuntea itsensä vielä tärkeämmäksi. No, tästä eteenpäin hänen käytöksensä minua kohtaan säilyi holhoavana, mutta muutti muotoaan vihamielisen kyttääväksi. Hän tarkkaili tekemisiäni jatkuvasti ja yritti kontrolloida aivan kaikkea mitä tein. Uskomaton tapaus, mutta siinä nähdään miten jotkut ihmiset eivät kertakaikkiaan kestä, jos toiset eivät asetukaan heidän tarjoamaan muottiinsa. No joo, tuli aika seikkaperäinen tarina, mutta sopii teemaan ehkä kuitenkin.

On minuakin sanottu vaikeaksi.

Olen myös kuulemma ankara vanhempi, koska pidän kiinni säännöistä.

Sitä olen hiljaa itsekseni miettinyt että miksi vaikka ankara vanhemmuus koskee siis MINUA, eikä miestäni? Meillä on kotona yhteiset säännöt ja elämää on melko helppo näin ohjata.

Minusta tuo sinun tilanne voitaisiin ajatella niin että olette nyt pattitilnteessa: MOLEMMAT on loukkaantuneita ja tahtoisi kuulla anteeksipyynnön.

Ehkä sinulle tekisi hyvää miettiä miksi toinen tahtoo sen sinulta. Ainakin napakasti osaat kertoa omasta puolestasi sen vaatimisen syyn.

Ei anteeksisanominen ole mikään taikatemppu joka parantaa suhteen, se vaan kertoo tilanteen kärjistyneen. Olisi oikeasti järkevää miettiä miksi et voisi pyytää "sinua nuoremmalta" vaan anteeksi -koska hän on loukkaantunut.

Aitoa se minusta on silloin kun menet sen ihmisen kenkiin ja näet itsesi siinä riitelemässä hänen kanssaan. Näin oppisit ehkä parhaiten tuntemaan lisää itseäsi, sitä miten muut sinut näkee.

Itsensä muuttaminen ei ole helppoa eikä aina niin voi vaatiakaan mutta minusta tuon teidän välisen klikin huomaa ulkopuolinenkin. Uskon että voisitte tappaa katseellakin ja silloin ollaan jo kaukana ihan normaalista sukulaissuhteesta.

Et sinä voi vaatia muilta arvostusta. Se minusta on asia joka vaan on. Jos alat vaatia arvostusta niin miksi hän niin tekisi? Kyllä arvostuksen tuolloin helpommin menettää.

Minusta ainoa mitä voi oikeastaan tehdä on koittaa päästä yli siitä että olisi itse jotenkin toista arvokkaampi ja koittaa ymmärtää omaa käytöstään: miten se vaikuttaa muihin.

Sinä voit kertoa mikä sinua loukkaa. Mutta jätät kaiken muun sitten omien tunteidesi asiaksi.

Samoin se mikä loukkaa jotakuta on asia jonka pitäisi sinua kiinnostavan. Muutat sitä mikä muita loukkaa. Tai jos et voi muuttaa toimintaasi niin sekin pitää muiden hyväksyä mutta et voi vaan olla pyytämättä anteeksi jos satutat muita, ethän?

Itselläni on vahva luonne ja näen siinäkin paljon heikkouksia.

Vaikka itse koittaa muuttaa itseään niin ei sillä voi miellyttää silti kaikkia. Pitää saada olla se joka on. Koska sitten mennään taas tavallaan ympäri ja nähdään tuo teidän tilanne toteutuvan: ihmiset vaatii toiselta kaikkea mutta mitä on itse valmis antamaan?

Ei vanhuskaan joka morkkaa ja haukkuu muita, enää osoita toisille arvoa ja hän alkaa menettää nauttimaansa kunnioitusta. Sillä kyllä sinun sanat ja teot on se mikä merkitsee kunnioitetaanko sinua. Ja kunnioitusta voi olla sekin (ja parhaimmillaan) että kun näkee tilanteen karkaavan käsistä niin pysähtyy miettimään omaa toimintaa ja katsoo miten itse toimii.

Minä en voisi ajatella että vain koska olen vanhempi kuin siskonpojan tyttöystävä niin hän olisi jotenkin alempiarvoinen kuin minä. Arvostus ei ole sama kuin pyhänä lehmänä pitäminen.

Minusta aikuisen ihmisen järkevä ainoa teko on ottaa pullapitko mukaansa ja mennä juttelemaan asia heti kun ymmärtää että välissä on nyt jotain kurjaa. Se voi olla jopa väärinymmärrys. Ei elämä jatku ikuisuuksiin tai edes vuosia tälläin vaan kokoajan tilanne pahenee jos ette hoida sitä. Tulee sellainen hälläväliä- tila ja nostetaan suojat silmille että jaksetaan.

Ole sinä se isompi joka hoitaakin suhteita, jota voisi arvostaa.

Minuakin on moitittu ylpeäksi, mutta ainakin osittain eri syistä. Oli siinä nuorempana rajanvetoakin. En suostunut juoksutytöksi ja kaikkien passariksi, vaikka kuinka toistettiin lausetta "Ihmisen pitää olla nöyrä". Lomilla olisi pitänyt mennä sinne ja tänne, kun olisi sitä ja tätä tekemistä ikkunoiden ja mattojen pesusta lähtien. Aivan nuorena tottelin, mutta sitten aloin entistä enemmän lomailla omassa seurassani. Piikkejä tuli, mutta tottuivat silti lopulta.

Toinen syy, miksi minua moititaan, on se, että en muka ota riittävästi yhteyttä enkä muka tunne kaupungilla, vaan kuljen nokka pystyssä. Ne, jotka syyttävät näistä synneistä, eivät tunne minua. Moni ei usko, että olen edelleen arka ja ujo, jollainen olen ollut pienestä pitäen. En siis uskalla ottaa yhteyttä, pelkään häiritseväni ja pelkään torjuntaa, jota olen joutunut kokemaan aika paljon. Ja yksin kaupungilla liikuessa kuljen usein niin omissa mietteissäni, etten yksinkertaisesti huomaa vastaantulijoita, joten tervehtiminenkin jää. Mutta toisaalta, niitä tervehtimättömiä on niissä ns. fiksuissakin. Olen törmännyt muutamaan entiseen työkaveriin, jotka käätävät pään pois vastaan tullessaan. Lillukoot omassa liemessään! 

Nuori ulkonäkö ei aiheuta lässytystä. Olin 3 lapsen äiti ja valmistumassa ammattiini, kun harjoittelupaikassa kysyttiin "joko sinulla on lapsikin"?! Oli ihan mukavaa hymyillä ja sanoa, että itse asiassa kolme! Ikääkin on 25v.

Jos joku ohjaa peräti alentuvasti asiassa, jonka jo osaa, voi vastata: "kiitos, tämä onkin minulle ihan tuttua. Olen ollut töissä pari vuotta, mutta ainahan uutta opittavaa tosiaan on".

ap:n ongelma on mustavalkoinen suhtautuminen muihin ihmisiin. Jaat heidät hyviin ja huonoihin oma tulkitasi perusteella ja anteeksi et anna. Olet tosiaan henkisesti kypsymätön tinttarella, eikä ole ihme että se tuskastuttaa työkavereita tai lähipiiriä.

meille tuli töihin itseni ikäinen harjoittelija joka oli ammattikorkeassa. Oli siis minua kuukautta nuorempi ja rupesi neuvomaan elämässä. Minä saman alan yhtä alemmalla yhden lapsen äiti olen varmasti ihan yhtä hyvä päättämään mitä elämässäni pitäisi tehdä. Hän ei siis tuntenut minua a rupesi antamaan neuvoja. Vaikea kertoa kun en viitsi kirjoittaa tunnistuksen pelossa missä työssä ja mistä aiheesta, mutta joka tapauksessa kyllä teki mieli sanoa, että mitä sä siinä viitsit kun olet yhden vuoden käynyt amkta niin se ei tarkoita että olet nähnyt elämää enemmän.

[quote author="Vierailija" time="20.10.2013 klo 14:01"]

Jos joku ohjaa peräti alentuvasti asiassa, jonka jo osaa, voi vastata: "kiitos, tämä onkin minulle ihan tuttua. Olen ollut töissä pari vuotta, mutta ainahan uutta opittavaa tosiaan on".

[/quote]

Joo, niinhän se on, että hyvin pitkälti vaikutelmat ovat kiinni siitä, miten asiat ilmaisee. Toisaalta tämä pätee myös lässyttäjiin. Tuon esimerkkini kirjoitin lähinnä siksi, että siinä minä en kuitenkaan käyttäytynyt mitenkään röyhkeän tylysti tai epäasiallisesti, vaan tosiaan totesin osaavani homman. Aivan täydellisesti en varmasti pystynyt ärtymystäni peittää, ja vielä nykyäänkin pelkään että ärtymys häivähtää sinänsä diplomaattisen reaktion taustalta. Toisaalta eikö saisi häivähtää? Jos joku puhuu aikuiselle ihmiselle kuin  päiväkotilapselle niin kyllä on hänenkin kommunikaatiossan jotain aika pahasti vialla. Vaikka todellakin kannatan diplomaattista kommunikointia, niin en ole ihan sitäkään mieltä, että lässyttäjät saavat lässyttää ja lässytysten kohteiden täytyy vaan oppia suhtautumaan lässytykseen kivan kohteliaasti. Koska ei se lässytyskään todellakaan mitään asiallista käytöstä ole, kaukana siitä.

15

Tämä menee jo vähän OT:ksi mutta tuli vielä mieleen esimerkki meiltä töistä, siitä mitä "se jokin" olemuksessa viestittää muille. Minulla on töissä aika paljon osaamista, toki minunkin täytyy joskus varmistaa asioita mutta toisaalta minulta myös kysytään tosi paljon neuvoja eri juttuihin. Näin siis niiden työkavereiden kesken, jotka tietävät minut pitkältä ajalta ja tietävät osaamiseni. He eivät lässytä. Mutta lähes poikkeuksetta, jos joku on tullut uutena meille töihin sillä aikaa kun minä olen ollut muualla/poissa (vaikkapa lomalla), niin tämä uusi näkee minun saapumiseni sellaisena keltanokan saapumisena uuteen työhön. Se on jo ihan hassua, kun nämä uudet haluavat heti "kokeneina" ottaa minut siipiensä suojaan ja neuvoa kaikessa tai käydä varmistamassa, että osaanhan varmasti homman jota olen tekemässä. Jokin olemuksessani saa ihmiset automaattisesti näkemään minut holhouksen tarpeessa olevana, ja olisin ihan tyytyväinen jos saisin sen jonkin karistettua itsestäni.

15