Lue keskustelun säännöt.
Miksi toiset rämpii draamasta draamaan ja toiset putoaa kriiseistäkin jaloilleen?
05.09.2020 |
Juttelin yhden draamasta draamaan -kaverini kanssa ja aloin taas kerran ihmetellä tuota. Itse olen niitä ihmisiä, jotka putoavat aina jaloilleen, ja vedän puoleeni kavereita, joiden elämä on silkkaa huonoa tuuria ja draamaa. Aloin miettiä, mistä tämä mahtaa johtua, koska mitään tuuriahan ei ole olemassa.
Kyse ei ole siitä, että minulla olisi erikoisen helppo elämä. Päinvastoin, sairastuin ensimmäiseen krooniseen sairautuneeni 17-vuotiaana ja sen jälkeen elämääni on mahtunut mm. koulu- ja työpaikkakiusaamista, vakavia mielenterveysongelmia, pitkittynyttä työttömyyttä, lisää kroonisia sairauksia jne.
Mutta jotenkin vaan hommat lopulta lutviutuu. Kyse ei ole edes siitä kuuluisasta resilienssistä, koska olen tosi neuroottinen ihminen ja menen kaikista muutoksista paniikkiin ja huolehdin ja murehdin ja whatnot. Silti ennemmin tai myöhemmin päädyn tilanteeseen, jossa elämä on mukavaa, seesteistä ja taloudellisesti siedettävää.
Sitten taas ystävikseni tuntuu valikoituvan ihmisiä, jotka saattavat saavuttaa paljon, mutta putoavat sitten kovaa ja korkealta, katkeroituvat ja jäävät tuleen makaamaan. Tai pärjäävät näennäisesti, mutta elämä on pelkkää pikkudraamaa ja selkäänpuukotusta päivästä toiseen. Missä he siis ovat kohteena. Minua ei ole kukaan puukottanut selkään, itse asiassa voin laskea yhden käden sormilla ne tilanteet, joissa toinen ihminen on kohdellut minua huonosti. (Koulu- ja työpaikkakiusaaminen poislaskettuina.)
En usko tuuriin, mutta silti näyttää siltä, että sellaista on. Minulle käy aina loppujen lopuksi hyvin, ja toisille ei tunnu ikinä tulevan mitään "loppujen lopuksi".
Kommentit (33)
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse sellainen, joka puukottelee muita selkään tai liittoutuu? Silloin et ole kohde.
Minä en ihan aidosti edes tiedä, miten ihmistä voisi puukottaa selkään muuta kuin tietysti iskemällä puukon selkään. Mitä tämä kuvaannollinen selkäänpuukotus on, en tiedä. Liittoutumisen ymmärrän kun puhutaan valtioista ja sotilaallisesta yhteistyöstä, mutta yksityisten ihmisten normaalissa elämässä? En ymmärrä, mitä silläkään tarkoitetaan.
Tuntuu oudolta, että toiset ihmiset kohtaavat tämän tuosta selkäänpuukottajia, ainakin juttujensa mukaan, ja minä en edes oikeastaan tiedä mitä sillä tarkoitetaan koska en ole itse ilmiöön koskaan törmännyt.
Mutta alan kallistua sille kannalle, että jurottava erakkoluonne on se varjelukseni. Luulen sen olevan taloudellisen turvallisuudenkin taustalla: minua ei aidosti kiinnosta käydä kahviloissa, elokuvissa tms. tai osallistua mihinkään kilpavarusteluun tekokynsien ja -ripsien suhteen, joten koko aikuisikäni kuluni ovat olleet hyvin vähäiset muihin verrattuna. Joten rahaa jää niihin asioihin, jotka koen merkityksellisiksi. Ja koska ostan vain asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä, siitä tulee sellainen yltäkylläisyyden kokemus aina kun esim. puen päälleni jonkun tietyn vaatteen, mikä saa elämäni tuntumaan vauraammalta kuin se ehkä objektiivisesti ajatellen onkaan.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo on jännä juttu. Itselläni on samanlaisia kokemuksia kuin aloittajalla ja koen myös että aina ne asiat kuitenkin jotenkin lutviutuu.
Eräs työkaverini on taas näitä joilla ei mikään ikinä onnistu ja kaikki menee aina pieleen. Alkuun säälitti, mutta nyt kun tunnen paremmin niin olen huomannut että suurimman osan hänenkin ongelmistaan saisi ratkaistua helposti, en toki tarkoita tässä sairauksia tms, mutta pienemmät jutut joita hänen elämässään riittää. Esim. ottavat lemmikin paikasta, joka on todella epäilyttävän kuuloinen mutta kun halvalla sai. Eivät vaivaudu yhtään kouluttamaan tätä lemmikkiä ja sitten valitetaan käytöshäiriöistä, joita pitää vatvoa työpaikalla asti eikä työnteosta tule mitään kun ei ole saanut nukuttuakaan... näin esimerkkinä. Ainakin hänen kohdallaan itse aiheutettuja suurin osa ongelmista ja stressistä. Olen itsekin tehnyt viime vuosina omassa elämässäni isoja muutoksia juuri sen takia että stressi ja kiire vähenisi. Tämän myötä monet ongelmat ovat helpottaneet. Mutta jotkut nyt vaan eivät joko halua nähdä tai eivät tajua omaa osuuttaan noissa draamoissa.
Mulla on samoja kokemuksia. Yleensä nämä ammattivalittajat vetävät herneitä nenään jos osoittaa sen ilmeisen tavan, jolla ongelmat ratkeaisi. Koska en ei TAHDO helppoa ja seesteistä elämää, vaan loputonta HUOMIOTA.
Kun tajusin että taustalla on pelkkä huomionkipeys, lakkasin säälimästä ja kuuntelemasta. Ratkaisin siinä kätevästi yhden oman elämäni ongelmista. ;)
-eri-
Erakkous olisi saattanut suojella moniakin. Että se oman kämpän ovi pysyy kiinni ja itse on sisäpuolella.
Eikä päästä muita sisään. Niin yksinkertaista ainakin teoriassa.
Mun elämässä on ihan minimaalisesti draamaa, aina ollut. Vastoinkäymisiä, isojakin tietysti, ja ikäviä ihmisiä. Mutta yksi syy on varmasti se, että en siedä draamailua, ihmissuhdepelejä jne ja jos huomaan jonkun niitä harrastavan, pidän etäisyyttä mahdollisuuksien mukaan. Tuuri on käynyt siinä, että läheisimmissä (mm perhe) ei sellaisia ihmisiä ole ja muihin (opiskelut, työt) on helpompi pitää sen verran etäisyyttä ettei tule sotketuksi mukaan. Puutun kyllä vaikka kiusaamiseen sun muuhun, en jää sellaisissa tilanteissa sivustakatsojaksi.
Olen luonteeltani myös melko optimistinen enkä hirveästi märehdi asioita joille en voi mitään, vaan yritän sopeutua. Ei se tietenkään aina helppoa ole.
Koska ne pikkudraamoissa eläjät eivät ole kokeneet mitään suurempaa vastoinkäymistä. Sitä vasn ei jaksa pikkudraamaan enää kuluttaa energiaa, silloin kun vihdoinkin on edes hetken seesteistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myönnän, että itselläni on välillä tapana puhua draama-tyyliin. Se on ehkä mun keino purkaa mahdollista ahdistusta, jotta lopulta selviän asiasta jaloilleni, kuten sinäkin ap.
Ihan pienistä en jaksa välittää.
Toisaalta tiedän mitä tarkoitat. On hyvin rasittavaa kuunnella sellaista draama queenia, jolle ongelma on jokin ihan normaali asia. Kuten tuttu, joka on itse tilannut postipaketin kotiin ja sitten ärsyttää, kun joutuu koko päivän kyttämään sitä pakettia. Murehtii etukäteen, mitä jos se tulee väärään aikaan esim. hän on päiväunilla. Kys. henkilö on työtön, ja oikeasti on aikaa odottaa pakettia. Tietysti loppupelissä on kyse siitä, ettei elämässä muutakaan tapahdu. Tällaista henkilöä on vain hyvin vaikeaa kutsua kylään kun hänen täytyy ääneen miettiä voiko hän tulla ja mihin aikaan (vaikka muita menoja ei ole) ja mihin bussiin hän ehtii ja mitä jos sataa.
Vierailija kirjoitti:
Koska ne pikkudraamoissa eläjät eivät ole kokeneet mitään suurempaa vastoinkäymistä. Sitä vasn ei jaksa pikkudraamaan enää kuluttaa energiaa, silloin kun vihdoinkin on edes hetken seesteistä.
Tai sitten just nimenomaan ovat.
Joskus ihmiset valittavat niistä pienistä asioista, kun taustalla on isompia ongelmia. Esim. Jos on kotona ollut turvatonta, saattaa helpommin ahdistua pienistä vastoinkäymisistä. Sitten valitellaan lääkärillä kipeää varvasta, saadaan burn out tai pelätään kaikkia sairauksia niitä netistä googlettaen.
Tai otetaan henkilökohtaisesti jotain mikä ei ollut loukkaus, koska kotona on totuttu lukemaan pieniäkin vihjeitä vaarasta tai on joutunut kiusatuksi aiemmin.
Kaikkia meitä ohjaa alitajuiset muistot ja opitut asiat, joita emme tiedosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:lla on optimistinen luonne. Hän vaikuttaa luottavan, että elämä kantaa, vaikeuksista huolimatta. Kaikki eivät luota.
Mutta sitten tuohon ihmisriippuvaisuuteen. Jos ei yhtään kiinnosta, asuuko låhellä ystäviä tai sukulaisia tai kuinka he voivat ja pitäisikö heitä auttaa, niin veikkaan, että oma elämä on helpompaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei se tee sinusta muita parempaa, kai tiedät sen?
Meillä kaikilla on eri lähtökohdat, eri työkalut, eri eväät, erilainen näkökyky (toisey tarvii silmälasit, toiset ei) joita on omaa elämää varten saatu. Toisilla ne riittää, toisilla ei.
Ja resilienssi ei ole mitenkään neuroottisuudesta riippuvainen. Itse olen tullut hyväksikäytetyksi, olen kasvanut perheessä mustalampaana, jne vaikka mitä. Ja kohdannut erityisesti ihmisten hyljeksintää, vaikka olen yrittänyt parhaani tehdä kaiken oikein (käydä koulut jne) ja miellyttää muita, jne. Silti esim kasvonpiirteiden perusteella saatetaan luulla että olen vihainen tai surullinen (ns. resting b face) ja siitö vedetään esim johtopäätöksiä. Tai koska mulle on tapahtunut niin paljon niin ei jopa uskota että ois tapahtunut.
Sun kysymys on niin moniulotteinen, että siihen on vaikea edes vastata.. vähän sama kuin kysyisi mikä on elämän tarkoitus.
Mut älä vertaa itseäsi muihin tai muita itseesi. Lopulta olet kulkenut vain omisssa saappaissasi eikä muiden saappaista ole kokemusta, joten et voi mitenkään tietää moten olisit todellisuudessa toiminut tai ajatellut heidän tilanteessaan.
En minä tarkoittanutkaan, että olisin parempi ihminen. Enkä tietenkään tiedä, miten olisin toiminut sen toisen ihmisen saappaissa. Yritän vain ymmärtää elämän ilmiöitä, joista yksi tuntuu olevan se, että ihmisten elämässä toistuu tietyt kaavat.
Ja lähinnä ihmettelen sitä, että perusluonteeni takia luulisi että juuri minä olisin se, joka ei pääse koskaan yli mistään ja jota kohdellaan huonosti. Mutta sitten se meneekin ihan päinvastoin. Tosi moni näistä ystävistäni on esim. hirveän ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia. Niillä on koko ajan draamaa ihmisten kanssa ja saavat osakseen huonoa kohtelua. Minä olen erakkoluontoinen jurottaja, ja kaikki suhtautuu minuun tosi hyvin. Tuntuu että mitä enemmän jurotan (tässä iässä ei viitsi enää teeskennellä), sitä enemmän minusta pidetään.
Eräs ystäväni on minua 10 vuotta vanhempi ja saa vieläkin törkeitä seksiviestejä miehiltä. Minua kohdellaan ystävällisesti ja kunnioittavasti, muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta.
Tarkoitan että tuntuu että ihan minusta riippumattomista syistä minulle käy lopulta aina hyvin, ja enimmäkseen ei edes lopulta, vaan koko ajan. Ihan kuin joku varjelus. Tämä on aika epäreilua mielestäni muita ihmisiä kohtaan.
-ap-
Kuulostaisi siltä, että vastaus saattaa löytyä tuosta "erakkoluonteestasi". Eli et ole ihmisten kanssa paljoa tekemisissä, jolloin vältyt draamalta.
Ystävästäsi en osaa sanoa muuta kuin ehkä hän on tosi kaunis tai jokin muu ulkonäköseikka joka vaikuttaa törkyviesteihin.. tai viestii vahingossa/tajuamattaan flitttailevaan tyyliin ja miehet sit odottaa enemmän kuin hän on tarkoittanut. Se voi johtaa törkyviesteihin ja katkeriin miehiin.
Ja itse sitten vältyt noilta viesteiltä just sen erakkoluonteesi takia...?
No tämä kyllä kieltämättä selittää ainakin kaikki ihmisiin liittyvät ongelmat. Hassua etten sitä itse tajunnut. En yksinkertaisesti ole ihmisten kanssa niin paljon että tulisi draamaa ja jos tulee, minulla on hyvin pieni kynnys kenkäistä sen aiheuttaja elämästäni. Sosiaalisemmilla ihmisillä tuntuu olevan enemmän estoja sen suhteen: "En mä voi kun ollaan lapsuudenystäviä!"
Nyt kun asiaa ajattelen, ehkä tietty välinpitämättömyys/tunteettomuus suojelee minua. En joudu ikinä taloudellisiin ongelmiin, koska toisaalta olen niin neuroottinen laskelmieni suhteen ja toisaalta aineelliset asiat ovat minulle suhteellisen yhdentekeviä: jos tulotaso laskee, teen laskelmat ja esim. muutan halvempaan kämppään, jopa toiseen kaupunkiin hyvissä ajoin ennen kuin tilanne eskaloituu. Minulle ei merkitse mitään mikään sellainen, että "mä niin tykkään tästä kämpästä/kaupungista/vanhemmat asuu lähellä" tai "entäs lasten koulutja kaverit". Toistaiseksi kaikki on olleet ihan tyytyväisiä, missä ikinä on asuttukin.
-ap-
No tiedätkö, kuulostat aika samanlaiselta mitä itse olin nuorempana, n. 20v. Nykyisin olen muuttunut "sosiaalisemmaksi", mistä en itseasiassa pidä ja haluan olla erakompi taas.. koska mua tulkitaan helposti väärin. Esim. Luullaan extrovertiksi, vaikka olen introvertti. Luullaan että yritän päteä, kun vain pohdin itsekseni ääneen tai yritän hyväntahtoisesti auttaa. Jotempa mielummin olisin hiljaa. Mulle riittää yksinolo kotona.
Ennen pidin itseäni vahvana ihmisenä, kun olin selvinnyt lapsuuden hyväksikäytöstä, kuolemanpelosta, jne... mutta vanhemmiten kun tajusin mikä kaikki oli mennyt lapsuudessanikin toisin kuin olisi pitänyt ja kuinka yksin olin, niin ymmärsin että mä en kestä oikein vastoinkäymisiä enää.
Nuorempana luulin että jos tekee parhaansa töissä > ei saa potkuja, jos pitää huolta parisuhteestaan ja tapailee vain hyviä miehiä > päätyy naimisiin, jos on tarkka taloudesta > ei ole tiukkaa eikä tule velkaa, jos kohtelee muita hyvin > ei tule hyljeksityksi. Jne.
Ei pidä paikkansa. Sä voit tehdä kaiken oikein ja silti elämä voi mennä alamäkeäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tietääkseni resilienssi ja neuroottisuus/paniikki, murehtiminen eivät sulje toisiaan pois... Ihminen voi olla resilienssi, vaikka olisi luonteeltaan huolehtivaa ja neuroottista sorttia.
Hyvä pointti.
Huolehtiminen suojaa vastoinkäymisiltä, sillä huolehtiva ihminen suunnittelee ja varautuu.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Erittäin paljon riippuu olosuhteista. Minullakin menee nyt paremmin kuin kymmenen vuotta sitten, ei siksi että itse olisin viisaampi, vaan siksi että olosuhteet sattuvat nyt olemaan paremmat. Se kuuluisa resilienssikin on paljon olosuhteista kiinni. Jos elämässä tietyt perusasiat ovat kunnossa, kestää aika paljon vastoinkäymisiä saamatta hermoromahdusta.
Sivusta katsottuna voi toki olla vaikea nähdä selvästi, millainen jonkun toisen elämäntilanne on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset vain suhtautuvat asioihin niin eri tavalla. Olen jo ajat sitten lakannut miettimästä miksi näin on. Se nyt vain on niin eikä kukaan muutu. Lähipiiristä pitää karsia liian erilaiset ihmiset jos tuntuu että heidän kanssaan ei pärjää. He eivät muutu.
On myös täysin hyödytöntä laittaa itseään esimerkiksi, millainen pitäisi olla. Koska noiden ihmisten näkökulmasta sinä olet vääränlainen.
Missä minä olen sanonut, että joku on vääränlainen tai oikeanlainen? Minähän juuri kirjoitin, että tuntuu kuin täysin minusta riippumattomista syistä minulla olisi joku varjelus jota kavereillani ei ole.
-ap-
Ei se varjelus välttämättä ikuisesti kestä.
Tuo on jännä juttu. Itselläni on samanlaisia kokemuksia kuin aloittajalla ja koen myös että aina ne asiat kuitenkin jotenkin lutviutuu.
Eräs työkaverini on taas näitä joilla ei mikään ikinä onnistu ja kaikki menee aina pieleen. Alkuun säälitti, mutta nyt kun tunnen paremmin niin olen huomannut että suurimman osan hänenkin ongelmistaan saisi ratkaistua helposti, en toki tarkoita tässä sairauksia tms, mutta pienemmät jutut joita hänen elämässään riittää. Esim. ottavat lemmikin paikasta, joka on todella epäilyttävän kuuloinen mutta kun halvalla sai. Eivät vaivaudu yhtään kouluttamaan tätä lemmikkiä ja sitten valitetaan käytöshäiriöistä, joita pitää vatvoa työpaikalla asti eikä työnteosta tule mitään kun ei ole saanut nukuttuakaan... näin esimerkkinä. Ainakin hänen kohdallaan itse aiheutettuja suurin osa ongelmista ja stressistä. Olen itsekin tehnyt viime vuosina omassa elämässäni isoja muutoksia juuri sen takia että stressi ja kiire vähenisi. Tämän myötä monet ongelmat ovat helpottaneet. Mutta jotkut nyt vaan eivät joko halua nähdä tai eivät tajua omaa osuuttaan noissa draamoissa.