Lue keskustelun säännöt.
Olen kolmekymppinen, enkä ole koskaan elättänyt itseäni.
11.10.2013 |
Olen vähän varakkaammasta perheestä. Kun lähdin opiskelemaan, vanhemmat ostivat asunnon. Sitten tapasin mieheni, muutimme yhteen, ja mies maksoi asunnon ja elämisen. Valmistuttuani jäin suoraan äitiyslomalle ja sillä tiellä olen edelleenkin.
En ole mielestäni varsinaisesti lusmuillut, mutta silti jotenkin noloa. Olen kyllä käynyt opintojen ohessa koko ajan töissä, mutta ne rahat olivat omia käyttörahojani, mies maksoi kaikki pakolliset menot palkastaan. Minulla on korkeakoulututkinto ja aion kyllä mennä oikeisiin töihin kunhan lapsi vielä vähän kasvaa. En ole nostellut mitään ylimääräisiä tukia, eli sossupummi en ole, mutta tunnen itseni siltikin jollain lailla pummiksi.
Yksi syy tähän tilanteeseen on varmaan se, että sairastin pitkään masennusta, ja tuntuu etteivät läheiseni ole halunneet tai kehdanneet vaatia minulta tietynlaista itsenäistymistä. Harmi vaan, että koska kun en ole koskaan joutunut itsenäistymään, en myöskään tunne itseäni ollenkaan aikuiseksi. Lapselleni olen toki hyvä äiti, tai ainakin niin hyvä kuin osaan, mutta yhteiskunnan sosiaalisten normien kannalta tunnen itseni aivan lapseksi. Hävettää.
Muita?
Kommentit (29)
Aika samanlaisia aloituksia täällä tänään... Sattumaako?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama mulla. Enkä varmaan mitään töitä ikinä edes kehtaa hakea kun ei ole työkokemusta.
Ap kirjoitti tämän viestin tuon toisen 30-vuotiaan innoittamana. Ei siis siiinä mielessä sattumaa ;)
Mä muutin ukon kanssa yhteen lukiolaisena ja hän tietenkin maksoi asumisen, koska oli töissä. Koulun lopulla tulin raskaaksi ja yhteensä syntyi 3 lasta parin vuoden välein. Nyt olen kolmekymppien enkä ole koskaan itseäni elättänyt.
Eikö teitä huoleta tilanne jos esimerkiksi miehenne kuolee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kyllä joskus mietityttää, mutta luotan siihen että saisin kuitenkin jotain työtä. Perhe ja sukulaiset ainakin tukisivat ja auttaisivat alkuun. Eläke mietityttääkin sitten enemmän, olen vähän jo säästänyt ja aion jatkossa säästää enemmänkin rahastoihin ja vastaaviin.
ap
Sama. Eipä tähän mitään lisättävää. Paitsi, etten ole tehnyt töitä edes opintojen ohessa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ainakin huolettaa eläke ja toimeentulo muutenkin. Pahinta on ehkä kuitenkin tuntea itsensä "kotirouvaksi", jolle mies sanelee rahankäytön. Meillä mies ei oikeasti koskaan vastusta mun soppailua tai saa mua tuntemaan vähempiarvoiseksi. Kaikki on mun päässä...
6
Mulla aika sama tilanne kuin ap:lla muuten, mutta olen 25v ja asun vanhempien kanssa. Tunnen itseni samanikäiseksi kuin tyyliin ylä-asteella ja viime kesänä olin jopa kesätöissä tienaamassa taskurahaa. Mulla ei ole ammattia ja työkokemusta vain viime kesää ennen kahdesta kesätyöstä alle 20-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai niin, ja sekin hirvittää, että jos miehelle kävisi jotain, niin en tiedä mitä kaikkia käytännön asioita pitäisi hoitaa. Asuntolaina, vakuutukset, vesimaksut, sähkölasku... Mitään noista en ole koskaan maksanut, enkä oikeastaan edes tarkkaan tiedä mitä kaikkea pitää kuukausittain maksaa. Tai harvemmin.
Ja tunnistan hyvin tuon tunteen, 6. Minäkin voin aika vapaasti käyttää rahaa, mutta välillä iskee huono omatunto.
Lohduttavaa kuitenkin huomata, etten ole maailman ainoa. En tunne ketään samassa tilanteessa olevaa, tuntuu että kaikki muut ovat niin menestyviä ja päteviä ja ties mitä :/
ap
Samoin olen elänyt minäkin sillä erotuksella, etten ole eläissäni tehnyt päivääkään töitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä muuten hain töitä tässä n. vuosi sitten saamatta niitä. Arvatkaapa mikä oli lähes ensimmäinen kysymys joka kerta, mikä mulle esitettiin?
"Etkö todella ole ollut koskaan missään töissä?" Ja joka kerta ja joka taholta se esitettiin yhtä hämmästyneellä äänellä.
9.
[quote author="Vierailija" time="11.10.2013 klo 23:06"]
Mä muuten hain töitä tässä n. vuosi sitten saamatta niitä. Arvatkaapa mikä oli lähes ensimmäinen kysymys joka kerta, mikä mulle esitettiin?
"Etkö todella ole ollut koskaan missään töissä?" Ja joka kerta ja joka taholta se esitettiin yhtä hämmästyneellä äänellä.
9.
[/quote]
kyllä tuo nyt hämmästyttävää onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap,kirjoitat ihan minun elämästäni. Viimeaikoina olen alkanut tuntemaan huonommuutta ja nyt olenkin päättänyt alkaa etsimään töitä. mutta ei se niin helppoa olekkaan.. Nolottaa vaatimaton ja rikkonainen työhistoria! Olen asunut vuosia ulkomailla ja matkustellut kaukaisissa kolkissa, loppuajan ollut kotirouvana. Työttömyysetuuksia en ole koskaan nostanut ja nyt työnvälitystoimistossa käyminen oli kyllä shokki byrokratioineen. Töykeää ja ylimielistä oli myös virkailijan käytös, naamasta pystyi suoraan lukemaan että luokitteli minut luuseriluokkaan narkkareiden ja eläkeputkeen haluavien ajantappajien kanssa. Pahinta tässä on se että voisin kyllä tehdä mitä työtä vaan, että pääsisin rutmiin mutta kulissit ei salli esim lehdenjakajanhommia. Kaikki ystävät ovat opettajia, lakimiehiä, insinöörejä ja asumme varakkaalla alueella. Yrittäjyyttä olen miettinyt, saisin olla oman työni herra. Minulla ikää enemmän kuin sinulla.
[quote author="Vierailija" time="11.10.2013 klo 23:19"]
[quote author="Vierailija" time="11.10.2013 klo 23:06"]
Mä muuten hain töitä tässä n. vuosi sitten saamatta niitä. Arvatkaapa mikä oli lähes ensimmäinen kysymys joka kerta, mikä mulle esitettiin?
"Etkö todella ole ollut koskaan missään töissä?" Ja joka kerta ja joka taholta se esitettiin yhtä hämmästyneellä äänellä.
9.
[/quote]
kyllä tuo nyt hämmästyttävää onkin.
[/quote]
Lieventävänä asiahaarana voisin sanoa, että olen puskenut lapsia tässä nämä vuodet ja halunnut hoitaa heidät kotona. Joten ei se siinä mielessä hämmästytä. Toisekseen, onko se ihan fiksua haastattelijalta kysyä sellaiseen sävyyn tuollaista? Ei siinä paljon enää sen jälkeen tehnyt mieli mitään vaikutuksia tehdä.
No, nyt taas sitten opiskelen.
Minun anoppini on melkein 60v. eikä ole ikinä ollut töissä. Asutaan maassa, jossa kotiäitiys on ollut vielä parikymmentä vuottakin sitten ihan tavallista ja nykyäänkin yleisesti hyväksyttyä. Anopin selitys koulutuksen ja työn puuttumiselle on, että hän "meni heti 20-vuotiaana naimisiin". Hänen ikätovereilleen se on ihan selvä, kun löysi miehen ajoissa ei tarvinnut työjuttuja enää miettiä. Nuoremmille tietenkään ei ehkä käy enää niin itsestäänselvänä vastauksena.
Anoppi tätä tuskin häpeää koska ei hänellä oikeastaan ole ollut edes muita vaihtoehtoja. Siis koska halusi naimisiin, toinen vaihtoehto olisi ollut opiskella ja unohtaa miehet. Ja hän on sosiaalinen ihminen joka on aina tehnyt paljon kaikenlaista, tutustunnut erilaisiin ihmisiin, ollut mukana vanhempainyhdistyksissä ja kaikenlaisissa kissanristiäisissä. Seuraa uutisia ja muutenkin maailman tapahtumia, eli ei ole mikään erakko ja ulkona yhteiskunnan normaalimenosta. On ihan tavallinen ihminen, joskus ärsyttää että hän ei osaa pitää minkäänlaisista aikatauluista tai sovituista asioista kiinni, luultavasti siksi että hänen ei ole ikinä ollut ihan pakko tehdä niin.
Anoppi on kuitenkin ihan fiksu, on käynyt lukion mikä ei täällä nykyäänkään eikä etenkään siihen aikaan ollut tavistytöille vaihtoehto, ja on tosiaan ulospäinsuuntautunut ja mielellään tekemisissä ihmisten kanssa, reipas ja ahkera. Luulisin, että toisenlaisen ihmisen mielenterveyskään ei olisi kestänyt kokonaan kotona olemista (ovat myös asuneet aina samassa paikassa eikä elämässä muutenkaan ole ollut mitään suuria mullistuksia, lapsiakin heillä on "vain" kolme eli mitään elämänmittaista ei lastenkasvatuksestakaan tullut).
Enkä minä osaa häntä mitenkään säälittävänä pitää. Hänellä on ollut ihan leppoisa elämä, on saanut aina pitkälti itse päättää mitä tekee ja missä aikataulussa. On tosiaan kuitenkin varsin touhukas ja aktiivinen, eli ei ole maannut sohvalla rööki suussa. On ollut lasten käytettävissä aina, vaikka ei mikään satutäti olekaan eikä myöskään erityisen tiukka tai muuten omistautunut kasvattaja niin kaikista lapsista on tullut aheria, fiksuja ihmisiä jotka eivät ole tehneet mitään tyhmyyksiä ja joilla on hyvät välit vanhempiinsa. Mielestäni sekin on jo ihan hyvä saavutus. Lapsilla on kaikilla ammatti, ei mitään hienoa mutta niin että tulevat hyvin toimeen omillaan ja töitä riittää vaikeampinakin aikoina.
Appiukko ei hänkään ole mikään huipputienaaja vaan maatalousyrittäjä, eivät ole kituuttaneet vaikka eivät ole rikkaitakaan koskaan olleet. Heidän liittonsa ei ole mitään räiskyvää rakkautta eikä ole ehkä alussakaan ollut, mutta appiukko on kyllä sen verran vanhanaikainen että en usko, että hän olisi missään tilanteessa eronnut.
Mä olen 45-vuotias ja eläkekertymää on n. 190 egeä kuussa. Enpä tosiaan ole koskaan itseäni elättänyt. Nyt olen yrittänyt käydä töissäkin, mutta pätkätöitä ne tietty vaan ovat ja ihan liian raskaitakin - ehdin nukkua noin 4 tuntia yössä silloin kun olen työjaksolla ja perhe-elämä räjähtää käsiin. Kivaa
Minä oon ajatellut tän niin että mun sijasta työpaikan saa joku sellainen joka sen todella tarvii.
*rikas ja laiska akateeminen kotiäiti*
No olethan sinä opiskellut ja ollut töissäkin ja nyt hoidat lastasi kotona jos oikein kästitin. Siinä sivussa olet vielä ollut masentunut mikä ei ole tietenkään helppoa. Onhan taloudellinen itsenäisyyskin toki jonkin sortin asia mutta mun mielestä esimerkiksi opiskelu, töissäkäynti ja lapsen hyvä hoito ovat paljon oleellisempia asioita. En oikein ymmärrä miksi kannat huonoa omaatuntoa. Eikö pikemminkin voisi vaikka olla iloinen, että elämä on ilmeisesti järjestynyt ilman isoja taloudellisia huolia.
Itselläni oli aika mukavasti vanhempien ja mummoni säästämiä ja sijoittamia rahoja tilillä kun aloitin opiskelut. Lisäksi vanhemmat ostivat opiskeluajaksi mulle asunnon, jonka myivät sitten pois kun olin valmistunut. Sitten kun muutin mieheni kanssa yhteen maksoin asuntoamme näillä vanhempien säästörahoilla ja vanhempani vielä lahjoittivat tuossa vaiheessa lisää rahaa (josta maksoin ihan laillisesti verot) niin että mulle ei jäänyt asunnosta velkaa lainkaan ja miehellekin vain vähän omasta osuudestaan.
Korkeakoulututkinto on siis mullakin ja töitä tein myös opiskeluaikana, viimeiset pari vuotta kylläkin aika pitkästä opiskeluajastani olin ihan täyspäiväisesti töissä ja tein opintoja iltahommina. Itseni olen kyllä töihin menon jälkeen elättänyt lähinnä omilla palkkatuloillani mutta sanotaanko nyt vaikka niin, että suhteellisen helppoahan se on kun ei ole asuntolainaa ja mulla miehellä kummallakin ihan ok, vaikkei mitkään huipputulot. Meillä tämä on muunmuassa mahdollistanut sen, että on voitu lasten kanssa pitää pitkä hoitovapaa miehen kanssa jakaen. En tiedä miksi surisin tätä vaikka myönnänkin, että taloudellisesti olen päässyt elämässä helpolla. Toisaalta en ole hirveän tuhlaavainen ja osaan myös säästää ja missään vaiheessa en ole pitänyt esim. omia palkkatulojani jonain omina huvittelu- ja luksusostorahoinani niin ehkä tämäkin vaikuttaa siihen, ettei mulla ole huono omatunto.
Kun menet taas töihin niin sitten vain perheen kustannuksiin osallistumaan ja nyt huono omatunto pois kun kerran pärjäilette!
Oho, kukaan ei ole edes käynyt haukkumassa luuseriksi. Tunnenpas nyt oloni mitättömäksi :D