Tunnen nyt ensinmäistäkertaa elämässäni, muuttuvani, nelikymppisenä

Monet puhuvat aikuistuneensa 25 vuotiaina, kokeneensa kolmenkympin kriisin ja sitten myöhemmin neljänkympin kriisin jne.

Minä olen kokenut olevani sama ihminen, samanlainen lähes koko elämäni. Mutta nyt, lähestyessäni neljääkymmentä, tunnen ensimmäistä kertaa muutoksentuulen sisimmissäni. Jotakin muuttuu.

Ennen olin kamalan tarkka siivouksesta, olin myös materialisti, oli tärkeää pukeutua siististi ja laatuvaatteisiin, koti piti olla tiptop ja lapset puettu kauniisti.

Nyt tuntuu, että ei enää jaksa stressata ulkoisista seikoista. Elämässä on tärkeämpääkin kuin lasten pukeminen kauniisti, ei enää jaksa kiinnostaa, että lasten pitää olla mahdollisimman kauniisti puettu (minulla on koululaislapsi ja yksi parivuotias lapsi), tai että koti on aina todella siisti.

En sanoisi sitä laiskuudeksikaan, koska toisaalta työasiat ovat korostuneet; työmotivaationi on parhaimmillaan, ja asiat kiinnostavat enemmän ja laajemmassa merkityksessä kuin nuorena. Koen olevani parempi, sitoutuneempi, ahkerampi, ja ammatitaitoisempi työntekijä, kuin aiemmin, nuorempana.

Minä, joka aina olen ollut materialisti, olen alkanut välttää kaupoissa liikkumista, mielummin suuntaan kotiin kuin menen kaupungille shoppailemaan (aiemmin tein sitä säännöllisesti). Tarvitsen myös enemmän aikaa pelkälle olemiselle kuin ennen, ja osaan rauhoittua lasten kanssa pelkkään olemiseen ilman hirveää suorittamista ja jatkuvaa tekemistä kuten aiemmin.

Toisaalta minusta on tullut mukavuudenhaluisempi kuin ennen, hiljaisuus ja rauhallisuus on tullut todella tärkeäksi arvoksi. Nautin, kun lapset menevät aikaisin nukkumaan, ja pääsen teekupillisen kanssa nostamaan jalat ylös sohvalle, ja luen kaikessa rauhassa lehteä, tai katson tv:tä.

Hassua, tunnen vanhettuneeni, ja mikä tärkeintä, ensimmäistä kertaa elämässäni, aikuistuneeni. Minä, joka aiemmin olin sellainen hyppyharakka.

Muita?