Olen väsynyt vanhempieni naisvihaan

Onko muita samassa tilanteessa olevia: Olen aikuinen nainen, ja aivan h*lvetin kyllästynyt vanhempieni kivikaudelle jämähtäneisiin mielipiteisiin. Äitini kommentoi esim. rais**ustapauksia, joissa nainen on mennyt bileillan päätteeksi miehen kotiin, mutta tullut sitten rais***uksi, koska onkin kieltäytynyt peiton heiluttelusta, sanomalla mm., että "mielestäni se on lupaus, jos lähtee toisen kotiin". Voiko idiootimpaa mielipidettä olla? Isän mielestä naisille saa huudella törkeyksiä kadulla, koska "jos pukeutuu niin, että hakee huomiota, niin ei siitä pidä loukkaantua, kun huomiota saa" ja "naiset tykkää siitä, kun vähän huudellaan". Kun annan erilaisia tapausesimerkkejä, joilla osoitan kuinka kapeakatseisia he ovat, menevät joskus hiljaisiksi, mutta joskus isäni yrittää vain olla jotenkin vekkuli ja tekotirskahtelee, että "hihhih, suuttui..." Koskaan eivät pahoittele typeriä sammakoitaan. Isällä ei myöskään ole mitään itsehillintää siinä, miten hän meitä lapsiaan fyysisesti kohtelee - hänen yksi bravuurinsa on nyhtää korvasta ylöspäin, mikä tuottaa minulle oikeasti todella terävää kipua, mutta hän ei vain lopeta vaikka olen reagoinut kymmenillä eri tavoilla ja tehnyt tiettäväksi, että korvani nyhtäminen sattuu. En ymmärrä, miksi hän ei voi lopettaa sitä. Hän osaa kuitenkin myös halata ja kertoa meille, että on ylpeä ja rakastaa jne., joten en osaa ymmärtää, miksi hän kokee fyysisen satuttamisen olevan niin tärkeä hellyyden osoittamisen muoto. Toista sisarustani, jolla on fibromyalgia, isä tökkii etusormella käsivarteen samanlaisissa tilanteissa kuin minua nyhtää korvasta. Sanomattakin lienee selvää, että tuo tuottaa sisarukselleni kipua, ja siitäkin on isälle sanottu, mutta ei mene jakeluun. Miksi ei voi vaikka silittää selkää tai taputtaa kevyesti olkapäätä? Pakkoko on oikeasti tuottaa kipua ja hihitellä siinä toisen suuttuessa, että "isä vähän kiusaa!". Ikään kuin hän ei uskoisi, että puhumme totta, tai että kyseessä on vakava asia.

Olen kokenut, että he ovat aina kohdelleet meitä lapsia tasa-arvoisesti ja hyvin, enkä muista mitään näitä älyvapaita lausuntoja lapsuudesta tai nuoruudesta (korvan nyhtäminen ja käsivarren tökkiminen ovat olleet läsnä niin kauan kuin muistan), mutta nyt aikuisena tuntuu, että joka kerta kun nähdään, he jankkaavat näitä samoja älyttömyyksiä. Aina vaan samat typerät sammakot suusta, ja aina vaan annan lisäesimerkkejä ja perusteluja siitä, miten kivikautista heidän ajattelunsa on. Olen yrittänyt eri sävyillä (huumori, vakava, napakka, puhtaasti faktapohjalta, omien kokemusten kautta jne.) ja eri taktiikoilla, mutta heidän vinyylilevy vain jumittaa ja vinkuu samassa kohtaa. Ei pääse neula eteenpäin. En jaksaisi enää kuunnella, mutta en jaksa enää puuttuakaan. Muuten kyllä rakastan vanhempiani, mutta tämä syö jo niin paljon, että olen alkanut välttää tekemisissä oloa.

Mitä tässä voi enää tehdä? Helpointa olisi, kun voisi vain lakata pitämästä yhteyttä, mutta kun eivät he varsinaisesti kuitenkaan huonoja ihmisiä ole, vaan ovat olleet hyvät vanhemmat.