Syöpään kuolleiden lapsia kuulolla?

Ruma tauti, sitä se on.

Minun äitini kuolemasta tulee marraskuussa jo 8v, uskomatonta tätä ajankulua..

Äitini sairasti syöpää 4v ja oli kuollessaan vasta 47v.

Elämää on vain elettävä vaikka välillä se tuntuukin lähes mahdottomalta, omaa loppuaanhan ei voi tietää, todnäk syy on jokin muu kuitenkin kuin syöpä, toivottavasti ainakin. Hartain toiveeni olisi, että oma kuolinsyyni olisi ihan "vain" vanhuus". Että saisi elää vielä muutaman vuosikymmenen, suht terveenäkin jopa, saisi lapsenlapsia ja ehtiis olla heidän kanssaan.

Äitini ehti olla mummona muutaman vuoden, esikoiseni oli 4v ja kuopus 2,5v kun äiti pääsi kärsimyksistään.

Tsemppiä sulle. Itse olen 37-vuotias ja ympäriltäni on kuollut 6 alle 40-vuotiasta ihmistä syöpään. Ei nyt aivan läheisiä ystäviä eikä sisaruksia mutta laajennetusta sukulais- ja ystäväpiiristä kuitenkin. Tuo tauti pysähdyttää ja todella saa ajattelemaan. Itse pelkään sitä lähes hysteerisesti. Sanotaan, että neljännes suomalaisista saa syövän. Se on järkyttävän moni!

Isäni kuoli syöpään vuosi ja kk sitten. Taistelu kesti 1kk 2pv.  Rankkaa se oli ja on edelleenkin,mutta en pelkää syöpää,enkä kuolemaa,sen opin,että elämästä pitää nauttia joka hetki,koskaan ei tiedä,koska lähtö tulee. Kuoleman pelkoakaan ei enää ole,siellä isä odottaa minua. ja lohduttavinta on,että lapsenikaan eivät enää pelkää kuolemaa,koska he pääsevät silloin Taatan tykö.

Tietysti toivon,että saisin itse kuolla vanhuuteen ja nauttia lapsistani vielä kauan,mutta koskaan ei voi tietää. Älkää suotta murehtiko,vaan eläkää elämäänne!! Kerran täällä vain ollaan..

Kiitos! Eli "syöpäahdistus" taitaa enenmmän tai vähemmän kuulua asiaan :/ 

On aika surullista kuitenkin, että sellainen huoleton elämä ja asenne mikä ennen oli ei ehkä enää ikinä palaa. Nykyisellään hartain toiveeni on elää siihen saakka, että lapset pärjää omillaan. Aika pieneksi käy ihmisen toiveet kun tarpeeksi elämä tönii...

Mikä mahtava asenne! Osatapa olla noin! 

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 14:20"]

Isäni kuoli syöpään vuosi ja kk sitten. Taistelu kesti 1kk 2pv.  Rankkaa se oli ja on edelleenkin,mutta en pelkää syöpää,enkä kuolemaa,sen opin,että elämästä pitää nauttia joka hetki,koskaan ei tiedä,koska lähtö tulee. Kuoleman pelkoakaan ei enää ole,siellä isä odottaa minua. ja lohduttavinta on,että lapsenikaan eivät enää pelkää kuolemaa,koska he pääsevät silloin Taatan tykö.

Tietysti toivon,että saisin itse kuolla vanhuuteen ja nauttia lapsistani vielä kauan,mutta koskaan ei voi tietää. Älkää suotta murehtiko,vaan eläkää elämäänne!! Kerran täällä vain ollaan..

[/quote]

Mä oon miettinyt ihan samaa, että se huolettomuus on vaihtunut sellaiseen "seuraavan surun odotukseen". Jotenkin koko ajan nakuttaa takaraivossa, että tää tän hetkinen onni on vaan tosi tilapäistä, kohta taas joku läheinen sairastuu tai kuolee. On niin helppo todeta, että pitää elää hetkessä mut käytännössä se on tosi vaikeaa.

Olen nyt 28 ja äitini kuoli syöpään 2,5v sitten 58 vuotiaana. Äiti ei koskaa saanut nähdä lapsenlastaan. Pahalta tuntuu..

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 14:36"]

Mä oon miettinyt ihan samaa, että se huolettomuus on vaihtunut sellaiseen "seuraavan surun odotukseen". Jotenkin koko ajan nakuttaa takaraivossa, että tää tän hetkinen onni on vaan tosi tilapäistä, kohta taas joku läheinen sairastuu tai kuolee. On niin helppo todeta, että pitää elää hetkessä mut käytännössä se on tosi vaikeaa.

[/quote]

Minulla vähän samanlainen olo elämässäni. Kunpa siitä jotenkin pääsisi eroon.

Mitä tarkoitat sillä, että hetkessä eläminen on vaikeaa?

Äitini kuoli syöpään 11v. ja 2kk. sitten, olin tuolloin 19-vuotias.

Hän taisteli tautiaan vastaan kaiken kaikkiaan seitsemän vuotta, välillä niinkin menestyksekkäästi, että hänet diagnosoitiin kahteen otteeseen täysin parantuneeksi. Syövän perkele kuitenkin otti, ja uusi ja lopulta otti niskalenkin.

Puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen oli helvetin sekavaa, perheeseeni jäi itseni lisäksi isä sekä pikkuveljeni, kolme juroa puhumaan kykenemätöntä miestä. Itse muutin samaisen syksyn aikana vielä toiseen kaupunkiin, ensimmäistä kertaa omilleni, joten siinä oli aikamoista myllerrystä. Mutta kaikesta selvittiin ja näin jälkikäteen ajateltuna tuo ajanjakso on vahvistanut minua ihmisenä paljonkin ja tärkeimpänä opettanut minua suhtautumaan kuolemaan luonnollisesti, arkipäiväisenä osana ihmiselämää.

Äiti kuoli viime kesänä. Haimasyöpä diagnoosi tuli aivan puun takaa. äidillä oli mahakipua kävi lääkärissä eikä siltä reissulta palannut. Diagnoosi tuli juhannuksena ja äiti kuoli elokuussa. 

Äiti oli kuollessaan 57-vuotias. Onneksi saimme paikan saattohoitokodista ja saimme olla veljen ja äidin vanhempien kanssa hoitamassa häntä loppuun asti. Saattohoitokodiit ovat kyllä siunaus. Äiti sai arvokkaan, kauniin lopun. Kunnon lääkityksen ja "vaivutuksen" uneen siinä vaiheessa kun itse pyysi kun ei enää jaksanut. Kuoli sitten nukkuessaan.

itse en ole oikein selvinnyt vieläkään. Kaikki kävi niin äkkiä ja äiti oli osa joka päiväistä elämäämme. erityisesti oli läheinen meidän vanhimman lapsen kanssa. Pieni 7-vuotias menetti läheisen mummin aivan liian aikaisin.

Syöpä on suomalaisten yleisin tai toisiksi yleisin kuolinsyy. Mitä pidempää ihmiset keskimäärin muuten elävät, sen todennäköisemmin syöpään kuollaan. Jokainen kuolee, joku syöpään ja joku johonkin muuhun. Kuolema on elämässä luionnollisesti aina läsnä. On kummallista että ihmiset voivat olla niin vieraantuneita elämstä, että ovat vieraantuneet kuolemasta.

Meidän perheen isovanhemmista 3 neljästä on lähtenyt syöpätaistelun jälkeen. Niin se vain on eikä muuksi muutu.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 14:48"]

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 14:36"]

Mä oon miettinyt ihan samaa, että se huolettomuus on vaihtunut sellaiseen "seuraavan surun odotukseen". Jotenkin koko ajan nakuttaa takaraivossa, että tää tän hetkinen onni on vaan tosi tilapäistä, kohta taas joku läheinen sairastuu tai kuolee. On niin helppo todeta, että pitää elää hetkessä mut käytännössä se on tosi vaikeaa.

[/quote]

Samalta tuntuu. Sisko kuoli viiskymppisenä syöpään. Muutama muukin, ei ihan niin läheinen, on mennyt. Nyt ei enää usko että itsekään eläisi vanhaksi. syöpää tuntuu olevan kaikkialla ympärillä.

No jaa. Puolet syöpää sairastuneista kuitenkin paranee taudistaan. Mulla on ollut syöpä jo 30-vuotiaana, mun äidillä oli 45-vuotiaana. Elossa ollaan ja terveinä.

Minulla on kuollut syöpään isä 54-vuotiaana ja äiti 47-vuotiaana. Itse olin s

illoin parikymppinen. Serkku kuoli samaan tautiin pari vuotta sitten vähän päälle 50-vuotiaana. Omaa sairastumista en pelkää, mutta välillä ahdistaa, kun mietin lapsiani. Jos joku heistä sairastuisi, sitä olisi vaikea kestää.

Isäni kuoli syöpään vuosi sitten, appeni jo vuosia aiemmin.

Heidän taisteluaan seurattuani eniten pelkään tuskaisaa kuolemaa. Molemmat saivat hyvää hoitoa ja kovan lääkityksen, mutta silti lähdön hetki oli molemmille todella vaikea ja tuskaisa. En haluaisi kokea itse samaa, enkä haluaisi että läheiseni joutuisivat kokemaan saman kuin me olemme nyt kokeneet (olimme molempien vierellä lähdön hetkellä, mikä oli ihana asia tuskasta huolimatta).

Toisaalta olen nyt enemmän sitä mieltä, että pitäisi elää tätä päivää, ja nauttia siitä mitä meillä on nyt. Ei murehtia turhia, eikä tehdä suunnitelmia "sitten kun".  Se vaan on niin vaikeaa.

Setäni on kuollut syöpään ja ystäväni pikkulapsiperheen isä myös. Tuo jälkimmäinen oli pahempi kun lapsen suusta kuulee se "se on kuallu".

Äitini kuoli syöpään viime vuonna taisteltuaan ensin neljä vuotta sitä vastaan. Olen vasta 14, kauheeta elää ilman äitiä :--(

Syöpää on ollut meidän lähipiirissä paljonkin viime vuosina mutta kukaan ei onneksi ole siihen kuollut,ainakaan vielä.

Kamalinta on minusta se,miten hirveästi sairastavia on ja miten vähän on hoitopaikkoja!

Esimerkkinä sädehoito johon on täällä Kotkassa hirmuiset jonot ja tungos,nyt Kotkassa asuvia laitetaan sädehoitoon Lappeenrantaan jonne on 110km matkaa eli edestakaisin 220km ja sinne tosiaan sitten mennään PÄIVITTÄIN viiden minuutin sädetyksen vuoksi monta viikkoa putkeen...järkyttävää minusta!

Syöpään jos sairastuu, saa huomata, ettei yhteiskunnan turvaverkko tosiaankaan toimi.