Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Musta ei tullutkaan mitään, koska en jaksa työelämää. Muita asiantuntijahommissa uupuneita?
30.08.2020 |
Mulla oli kaikki menestyksen avaimet: Hyvä lukupää, erinomaiset arvosanat ja yliopistotutkinto hyvin työllistävällä alalla, jolle on vaikea päästä sisään. Lisäksi olin tehnyt kovasti töitä teinistä lähtien erilaisissa duunarihommissa ja asenne varsinaiseen työelämään siirtyessä oli kohdallaan. Sosiaaliset taitoni ovat hyvät.
Ja kuitenkin:
Nyt 36-vuotiaana on todettava, ettei mulla ole yhtäkään hyvää kokemusta työelämästä. Nuorena sitä ajatteli, että huono palkka ja kaikenlaiset ikävät työolosuhteet ja -ilmapiirit kuuluivat asiaan. Oppirahat oli ikään kuin maksettava. Asiantuntijahommiin siirtyessä palkka toki parani, mutta ei niin paljon, että rikastumaan pääsisi. Veetuilu ja ikävät työolosuhteet ja -ilmapiirit ovat seuranneet työpaikasta toiseen.
Julkiselle puolelle pääasiassa työllistävällä alalla paikat ovat toinen toistaan ankeampia ja ihmiset väsyneitä ja turhautuneita. Koko ajan on menossa organisaatiouudistus ja pätkäsopimusta pätkän perään. Kauheasti tehdään, mutta lopulta mitään ei saada aikaan, koska organisaatio on rakennettu niin vaikeaksi, ettei kukaan lopulta pysty vaikuttamaan mihinkään. Erilaisilla hankerahoituksilla koitetaan aina välillä saada jotain aikaiseksi, mutta sitten poliittiset päättäjät vaihtuvat ja rahat loppuvat. Aloitetaan taas uutta projektia, joka hetken päästä kuopataan sekin.
Tehtyä työtä ei arvosta kukaan. Ei työnantaja, eivät asiakkaat. Parhaimmillaan keskiportaan työntekijänä on välissä, jossa tulee kakkaa niskaan jatkuvasti sekä ylä- että alapuolelta. Työtä on koko ajan liikaa, eikä mikään tule koskaan valmiiksi. Virkistyspäivänä lähdetään ehkä kävelylle metsään, omat kahvit mukaan, rahaa ei ole. On näyteltävä, että kiinnostaa, vaikka ihan jokainen olisi mielummin virkistäytymässä sängyn pohjalla kotonaan. Esimiehet ovat avuttomia muuttamaan tilannetta ja työterveys levittelee käsiään kun uupumisen merkkejä alkaa olla jo ilmassa. Pomot eivät osaa, voi tai halua muuttaa tilannetta ja työterveys levittelee käsiään kun uupumisen merkkejä alkaa olla jo ilmassa.
Pahimmillaan ainoa tapa pärjätä on puukottaa härskisti työkavereita selkään ja levitellä juoruja päästäkseen itse eteenpäin. Niille, jotka eivät tähän suostu, käy huonosti, koska he tietenkin joutuvat näiden juorujen kohteeksi.
Kymmenisen vuotta asiantuntijahommissa on tehnyt tehtävänsä. En jaksa enää. Haluan mennä aamulla työpaikalle, jossa voi tehdä työnsä ihan hyvin ja jossa on ihan kiva olla. Työpäivän jälkeen haluan mennä kotiin niin, etten ole aivan hajalla ja pahoilla mielin. En halua sairastua enempää työelämän vuoksi. Ahdistaa koko touhu.
Ei elämän kuulu olla kauheaa koko ajan. Mitä työelämälle on tapahtunut? Miksi se vie niin monista kaikki mehut?
Kommentit (99)
35 jatkaa: hirveintä on esimiehet. Taistelevat johtopaikoista kynsin hampain ja kampittavat alaisiaan minkä kerkiävät. Ovat 55- 62 vuotiaita, osin opistotasoisesti koulutettuja tätejä, eivätkä ota virkoihin akateemisia vaan me saamme tehdä pätkää. He ovat raivanneet itsensä häikäilemättömyyttään noille paikoille. Jos ihmiset tietäisivät millaiseen touhuiluun veroja käytetään niin kauhistuisitte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voitko hyödyntää sun tutkintoa vähän toisenlaisessa duunissa? Voitko työskennellä yrittäjänä? Tai miten olisi kokonaan alan vaihto?
Itse työskentelen sote-alalla ja tunnistan itsessäni noita samoja turhautumisen tunteita mitä kuvailit aloituksessa. Arvostus ainakin julkisella puolella nolla, työntekijät imetään kuiviin. Yksityiseltä puolelta kuullut vaihtelevia kokemuksia, mutta pääosin hyviä. Ainakin sote-alalla tuntuu olevan vähän arpapeliä mimmoisen työyhteisön saa, niitä hyviäkin on.
Itsekin olen asiantuntijatyössä julkisella puolella ja voin sanoa olevani noin nelikymppisenä jo melkein loppuunpalanut. Joka suunnasta vaaditaan koko ajan tekemään lisää, järjestelmät vaihtuu ne ovat puutteellisia ja niihin ei perehdytetä, lait muuttuu, mistään ei saa apua ja kaikesta pitää selvitä yksin. Mutta koulutukseni, on tälle hyvin spesifille alalle, yksityisellä ei töitä ole ainakaan tässä kaupungissa eikä tällä palkalla, joten toistaiseksi jään. On työssä hyviäkin puolia, mutta ei ne kyllä voita ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hyvin tutulta. Itsekin haaveilen siirtymisestä nk. duunarihommiin ihan elämänlaadun vuoksi. Nyt olen asiantuntijatyössä alalla, johon vaaditaan yliopistokoulutus. Koulutukseen pääsy on vaikeaa eli kyseessä on erittäin haluttu ala. Valitsisin eri tavalla, jos olisin nyt tuore ylioppilas.
Olen kyllä miettinyt johtuuko oma uupumus siitä, että olen kasvanut duunariperheessä, jossa työ ei tosiaan ollut kaiken keskiössä vaan oli myös vapaa-aikaa, rikas sosiaalinen elämä ja harrastuksia. Koulussa ja yliopistossa pärjäsin hienosti ja elämä oli muutakin kuin suorittamista. Tapasin paljon ystäviä, harrastin, kävin työssä (ei oman alan) ja opiskelin alaani saaden hyviä arvosanoja. Nyt työelämässä omalla alallani koen työn vaatimukset niin suurina, että energiaa ei jää mihinkään muuhun. Työ vie kaiken.
Täysin sama tilanne, haaveilen myös nykyään duunarihommista. Välillä tosin pelkään, että romantisoin tätä, vaikka itsellänikin on duunariperhetausta. En tiedä menisikö karkea kahtiajako niin, että duunaritöitä paiskotaan hirveässä kiireessä etenkin kaikki nivelet p*skana ja asiantuntijatöitä kiireessä etenkin mielenterveys p*skana.
Ahdistavimmaksi koen, kun työ ei todellakaan ole mikään elämäni tärkein arvo. Vapaa-ajan ja perheen arvostaminen menee reippasti edelle. Mutta asiantuntijatyössä tuntuu, ettei näin saisi olla vaan päivästä toiseen täytyy esittää olevani äärimmäisen kiinnostunut ja intohimoinen ihan kaikkea kohtaan ja ettei mitään muuta elämässä olisikaan kuin työ ja koko identiteettini rakentuisi yhden ammattinimikkeen varaan.
Toisaalta välillä mietin, olenko sitten väärälle alalle kouluttautunut, kun en kerran halua asettaa työtä elämäni pääpainoksi. Mutta jotenkin vain tuntuu, ettei nämä elämäni arvot vaan muutu alaa vaihtamalla.
Minä tein työurani julkisella puolella asiantuntijatyössä. Työ oli ennen palkitsevaa ja työyhteisö mukava, n. 15 henkeä kuin yhtä suurta perhettä. Maanantaiaamulla oli ilo mennä töihin. Kahvihuoneessa nauru raikui. Sitten tuli organisaatiomuutosten aika. Siirryttiin avokonttoriin ja yhdistettiin toimipaikkoja. Digitalisaatio takkuili ja söi voimia. Keskittyminen työtehtäviin alkoi olla hankalaa ja työkaverit alkoivat vaihtua kiihtyvällä nopeudella. Enää ei kahvitauolla eikä muutenkaan voinut keskustella kollegojen kanssa. Yhteydenpito asiakkaisiin ja sidosryhmiin oli hankalaa. Uusi pomo teetti turhaa työtä ja piti kunnia-asianaan sitä, että töitä tehtiin enemmän kuin viralliset työtunnit olivat, niinkuin hän itsekin teki tehottomalla sähläyksellään. Aloin olla onnellinen ikääntymisestäni, koska joka päivä oli lähempänä se päivä kun oli mahdollista jättää työelämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki käytetyt ohjelmat on vanhoja ja kankeita. Niitä ei uudisteta kun just ihan sillään on tulossa mikä uudistus milloinkin, jonka yhteydessä se vasta tehdään. Pitkään se oli maakuntauudistus, jota hups ei tullutkaan. Nyt puuhataan taas vastaavaa isoa uudistusta ja olen varma, ettei sitäkään tule. Ja työtä tehdään koko ajan niillä vanhentuneilla ohjelmilla. Suomi on tosiaan oikea digitalisaation kärkimaa, heh.
Kaverini pääsi valtiolle keväällä töihin työttömyyden jälkeen. Hän on todella kiitollinen ja iloinen työpaikastaan ja pitää työstään valtavasti, vaikka palkka alle 2500 ja on ollut töissä mistä saa lähes 4000€.
Työn parhaat puolet on hyvä työyhteisö, aivan mahtava nuori esimies ja etätyömahdollisuus. On saanut tehdä etätyötä lähes koko ajan.
Kyllä hyviä paikkoja on. Kannattaa jatkaa etsimistä, jos joku paikka tuntuu huonolta. Kaverikin oli muutamissa paikoissa, joissa ei viihtynyt ja oli pakko lopettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä tein työurani julkisella puolella asiantuntijatyössä. Työ oli ennen palkitsevaa ja työyhteisö mukava, n. 15 henkeä kuin yhtä suurta perhettä. Maanantaiaamulla oli ilo mennä töihin. Kahvihuoneessa nauru raikui. Sitten tuli organisaatiomuutosten aika. Siirryttiin avokonttoriin ja yhdistettiin toimipaikkoja. Digitalisaatio takkuili ja söi voimia. Keskittyminen työtehtäviin alkoi olla hankalaa ja työkaverit alkoivat vaihtua kiihtyvällä nopeudella. Enää ei kahvitauolla eikä muutenkaan voinut keskustella kollegojen kanssa. Yhteydenpito asiakkaisiin ja sidosryhmiin oli hankalaa. Uusi pomo teetti turhaa työtä ja piti kunnia-asianaan sitä, että töitä tehtiin enemmän kuin viralliset työtunnit olivat, niinkuin hän itsekin teki tehottomalla sähläyksellään. Aloin olla onnellinen ikääntymisestäni, koska joka päivä oli lähempänä se päivä kun oli mahdollista jättää työelämä.
Monilta eläkeikäisiltä olen kuullut saman. Jossain vaiheessa siirryttiin koneelliseen työajanseurantaan ja siitä sitten kyttäyskulttuuriin, jossa pitää raportoida ja optimoida ja tehostaa ja todistella tekemisiään niin paljon, että iso osa työajasta menee lopulta kummalliseen metatyöhön. Ennen hauska ilmapiiri muuttuu kireäksi ja rasittuneeksi. Nurkissa alkavat pyöriä konsultit ja coachit, bisneskieli soluttautuu kuvioon mukaan. Työn ilo, yhteishenki ja tekemisen tarkoitus katoavat kokonaan. Mulle työelämä on valitettavasti ollut koko ajan tätä, en edes tiedä paremmasta. Sen kuitenkin näen, että yhä useampi voi huonosti. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hyvin tutulta. Itsekin haaveilen siirtymisestä nk. duunarihommiin ihan elämänlaadun vuoksi. Nyt olen asiantuntijatyössä alalla, johon vaaditaan yliopistokoulutus. Koulutukseen pääsy on vaikeaa eli kyseessä on erittäin haluttu ala. Valitsisin eri tavalla, jos olisin nyt tuore ylioppilas.
Olen kyllä miettinyt johtuuko oma uupumus siitä, että olen kasvanut duunariperheessä, jossa työ ei tosiaan ollut kaiken keskiössä vaan oli myös vapaa-aikaa, rikas sosiaalinen elämä ja harrastuksia. Koulussa ja yliopistossa pärjäsin hienosti ja elämä oli muutakin kuin suorittamista. Tapasin paljon ystäviä, harrastin, kävin työssä (ei oman alan) ja opiskelin alaani saaden hyviä arvosanoja. Nyt työelämässä omalla alallani koen työn vaatimukset niin suurina, että energiaa ei jää mihinkään muuhun. Työ vie kaiken.
Täysin sama tilanne, haaveilen myös nykyään duunarihommista. Välillä tosin pelkään, että romantisoin tätä, vaikka itsellänikin on duunariperhetausta. En tiedä menisikö karkea kahtiajako niin, että duunaritöitä paiskotaan hirveässä kiireessä etenkin kaikki nivelet p*skana ja asiantuntijatöitä kiireessä etenkin mielenterveys p*skana.
Ahdistavimmaksi koen, kun työ ei todellakaan ole mikään elämäni tärkein arvo. Vapaa-ajan ja perheen arvostaminen menee reippasti edelle. Mutta asiantuntijatyössä tuntuu, ettei näin saisi olla vaan päivästä toiseen täytyy esittää olevani äärimmäisen kiinnostunut ja intohimoinen ihan kaikkea kohtaan ja ettei mitään muuta elämässä olisikaan kuin työ ja koko identiteettini rakentuisi yhden ammattinimikkeen varaan.
Toisaalta välillä mietin, olenko sitten väärälle alalle kouluttautunut, kun en kerran halua asettaa työtä elämäni pääpainoksi. Mutta jotenkin vain tuntuu, ettei nämä elämäni arvot vaan muutu alaa vaihtamalla.
Mulla on ihan sama. Haluan tehdä mielekästä työtä max. 8 h päivässä ja päästä sieltä työpaikalta ulos vielä kokonaisena ihmisenä, koska mulla on muutakin elämää ja vaikka työ mahtuukin top kymppiin, ei se ole edes top vitosessa. Musta on hämmentävää, etteivät työnantajat arvosta tätä enemmän. Terve piirre työntekijässä, ehkäisee uupumista. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valtiolla töissä ja täytyy sanoa että siellä on ihmeellinen kyttäys ja kyykytysmeininki. En eläkeikään tule jaksamaan, hätinä jaksan seuraavaan viikkoon.
Kyllä se on yksityiselläkin puolella ihan samanlaista. Olemattomilla resursseilla tahkotaan osakkeenomistajille rahaa ja esimiehet ihmettelevät kun haluat rajata vapaa-ajan ja työajan. Katsos kun meille ”asiantuntijoille” maksetaan kuitenkin aika vähän ja ylitöistä ei mitää, niin ei oikein huvittaisi kerryttää johtoryhmän bonuksia olemalla valmiudessa 24/7. En lue s-postia vapaa-ajallani ja maanantain aamupalaverissa saan silmänpyörityksiä kun en ole tietoinen viikonlopun aikana tapahtuneista käänteistä. Ihan sama, ja tiedän olevani seuraavissa yt:ssä lähtöviivalla. Jos se ei riitä, että tekee tehokkaasti työajan töitä niin sitten ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi. Tehnyt vaativaa asiantuntijatyötä vuodesta 2004, terveys petti ja aina välillä sairauslomajaksoja. Organisaatiot ja työyhteisöt, ahdistavia. Entinen esimieheni sanoi joskus, että mitä kipeämmät asiakkaat, sen kipeämmät työyhteisöt ja alan uskoa kokemuksien pohjalta tämän pitävän suurissa määrin paikkansa. Nyt muutto pois pk-seudulta ja jatkossa muuta työtä, ehkä. Tällä hetkellä sairauslomalla.
Valtiolla töissä, meillä keskijohdossa voi olla maistereita, mutta ylin johto on väitelleitä. Työtä on paljon, mutta työyhteisö on hyvä ja kannustava, etätöitä on tehty aina. Aloittelevien palkka 3000+ ja pätkätöitä, keski-ikäisillä vakipaikka ja palkka 3500-5000+ omasta kunnianhimosta ja saavutuksista riippuen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on yksityiselläkin puolella ihan samanlaista. Olemattomilla resursseilla tahkotaan osakkeenomistajille rahaa ja esimiehet ihmettelevät kun haluat rajata vapaa-ajan ja työajan. Katsos kun meille ”asiantuntijoille” maksetaan kuitenkin aika vähän ja ylitöistä ei mitää, niin ei oikein huvittaisi kerryttää johtoryhmän bonuksia olemalla valmiudessa 24/7. En lue s-postia vapaa-ajallani ja maanantain aamupalaverissa saan silmänpyörityksiä kun en ole tietoinen viikonlopun aikana tapahtuneista käänteistä. Ihan sama, ja tiedän olevani seuraavissa yt:ssä lähtöviivalla. Jos se ei riitä, että tekee tehokkaasti työajan töitä niin sitten ei.
No just tuo. Kun ei näytä olevan yksityisellä puolella töitä tekevillä ystävillä välttämättä yhtään helpompaa. Jotenkin on tällä hetkellä sellainen kauhunsekainen fiilis, että koko työelämä on yksi kauhugalleria, ei tiedä, mitä tässä enää uskaltaisi yrittää. Niin no, yrittämistä ehkä sitten, kuten moni onkin täällä ehdottanut. Se olisi periaatteessa mahdollista, mutta koska työ ei ole elämässäni kovin iso prioriteetti, oman firman pyörittämisen kuormittavuus huolestuttaa. En ole koskaan kuullut yrittäjästä, joka ei olisi aivan stressaantunut. Arvostan vapaa-aikaani todella paljon, ja koko ajan enemmän. Onko yrittäjillä vapaa-aikaa? Ap
Mun työ on myös sellaista asiantuntijatyötä, jossa ei tällä hetkellä ole mahdollista saada kiitosta ainakaan viiteen vuoteen. Joka päivä tulee kuraa niskaan. Työkaverit vaihtuu ja opastamiseen menee paljon aikaa. Työ on vaativaa ja monimutkaista ja pitää olla huolellinen. Aikataulut kireitä. Itse ajattelen niin, että jossain työssä se kiitos ei vaan tule "asiakkaalta" ja vaatimukset ovat mahdottomia. Teen itselleni pieniä päivätavoitteita ja palkitsen itse itseäni niiden saavuttamisesta vaikka käymällä kahvilla tai lounaalla jonkun kivan kaverin kanssa. Työyhteisönä meillä ei ole mitään yhteisiä kahvihetkiä tai virkistysreissuja. Palkka juoksee kuitenkin koko ajan ja työ edistyy, mutta ei sillä tavalla kuin pomot odottaisivat. Potkuja en kuitenkaan ole tällä työskentelytavalla vielä saanut.
Parhaita aloja ovat sellaiset, joissa asiantuntija tarkoittaa ihmistä, joka oikeasti osaa aivan hemmetisti asioita. Esimerkiksi näin IT-alalla, varsinkin kun en kuulu mihinkään myyntiin tai muuhun käsienheiluttelijaporukkaan, saan melkein joka päivä tyydytystä siitä, että tein jonkun asian taitavasti, ja suurin osa muista ihmisistä yhteiskunnassa ei pystyisi tekemään sitä mitä teen, paitsi opettelemalla vuosikausia ilman juurikaan muuta elämää (aivan kuten minäkin näitä asioita opettelin). Tämä tyydytys omasta osaamisesta ja sen tuomista tuloksista korvaa itselleni sen, että useimmat työpaikat ovat aika tympeitä yhteisöjä ja ainakaan itse en ole saanut aitoja kavereita ikinä työpaikoilta, vaan henkilökohtainen elämäni ja kaveripiirini ovat eri asia kuin työyhteisö.
t. mies
Vierailija kirjoitti:
Kaverini pääsi valtiolle keväällä töihin työttömyyden jälkeen. Hän on todella kiitollinen ja iloinen työpaikastaan ja pitää työstään valtavasti, vaikka palkka alle 2500 ja on ollut töissä mistä saa lähes 4000€.
Työn parhaat puolet on hyvä työyhteisö, aivan mahtava nuori esimies ja etätyömahdollisuus. On saanut tehdä etätyötä lähes koko ajan.
Kyllä hyviä paikkoja on. Kannattaa jatkaa etsimistä, jos joku paikka tuntuu huonolta. Kaverikin oli muutamissa paikoissa, joissa ei viihtynyt ja oli pakko lopettaa.
En haluaisi olla kyyninen, mutta minkäs tälle enää mahtaa. Toivon sydämestäni, että kaverisi on nyt löytänyt kivan paikan, mutta muistanpa itsekin olleeni ekat pari vuotta aika innoissani. Sitten piiku hiljaa alkoi tajuta ongelmat. Mukava työyhteisö on toki jo todella iso ja tärkeä juttu!
Vierailija kirjoitti:
Parhaita aloja ovat sellaiset, joissa asiantuntija tarkoittaa ihmistä, joka oikeasti osaa aivan hemmetisti asioita. Esimerkiksi näin IT-alalla, varsinkin kun en kuulu mihinkään myyntiin tai muuhun käsienheiluttelijaporukkaan, saan melkein joka päivä tyydytystä siitä, että tein jonkun asian taitavasti, ja suurin osa muista ihmisistä yhteiskunnassa ei pystyisi tekemään sitä mitä teen, paitsi opettelemalla vuosikausia ilman juurikaan muuta elämää (aivan kuten minäkin näitä asioita opettelin). Tämä tyydytys omasta osaamisesta ja sen tuomista tuloksista korvaa itselleni sen, että useimmat työpaikat ovat aika tympeitä yhteisöjä ja ainakaan itse en ole saanut aitoja kavereita ikinä työpaikoilta, vaan henkilökohtainen elämäni ja kaveripiirini ovat eri asia kuin työyhteisö.
t. mies
Hitto kun ns "ihmisaloilla" on niin paljon vaikeampaa saada sitä konkreettista onnistumisen tunnetta siinä mielessä, että prosessit ovat niin monisyisiä, että vain harvoin voi sanoa että työ on tehty ja homma meni hyvin. Ihmiset ja heidän elämänsä ja tilanteensa ovat niin monitahoisia. Tällaisilla aloilla työyhteisöstä ja esimieheltä saatava tuki ja kannustus olisi ihan ensiarvoisen tärkeää.
Vierailija kirjoitti:
Julkisen puolen asiantuntijatyöt ainakin ministeriöissä on aika kamalaa nykyään.Riittävää valmisteluaikaa ei juuri anneta, koska poliitikkojen on esim. sosiaalisessa mediassa annettava signaali että koko ajan ollaan ajan hermolla ja asioita tehdään. Pahimmassa tapauksessa virkamiehen pitää keksiä vastaus ministerin tviitteihin, vaikka oikeasti on samantekevää, jos joku länkyttää tvitterissä. Lainvalmistelua on tehty parissakin viikossa ja kyllähän sen tietää, että silloin jää isoja aukkoja kun kaikkea ei heti huomaa ajatella. Laatuun ei siis ole aikaa.
Tämä hallitus lisäsi omia avustajiaan, jotta tulisi laadukkaampaa työnjälkeä. Virkamiehelle se tarkoittaa että yhä useammalle erityisavustajalle saa selittää samat asiat uudestaan ja uudestaan.Piiskaajien määrä on kasvanut, apukäsiä sen sijaan vähennetään koko ajan.
Itse elän siis lomasta lomaan ja yritän sietää sen siinä välissä olevan ajan.
Olen eräässä ministeriössä asiantuntijana tukitehtävissä. Organisaatio myllätään vähintään 4 vuoden välein uusiksi, varsinaisia esimiehiä vähennetään, mutta väliportaan tiimimvetäjiä yms. lisätään. Resurssit on tiukilla, ihmisiä tulee ja menee, järjestelmät ei toimi ja töitä tehdään tukka putkella, ilman että kerkeää perehtyä mihinkään. Organisaatiorakenne on niin jäykkä, että omat vaikuttamismahdollisuudet on vähäiset, edes siellä omassa yksikössä.
Alue: Aihe vapaa
Olet siis parkkiPirkko tai ulosottoviranomainen 🤣. Mahtava urapolku!