Kuinkahan monella oikeasti on mielenterveysongelmat lapsettomuuden syynä?

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni ja sen että en kuulu oikein kategoriaan "vapaaehtoisesti lapseton", mutta en myöskään ole "biologisesti lapseton". Luultavasti pystyisin saamaan lapsia, jos yrittäisin, mutta en pystyisi huolehtimaan heistä. Olen siis lapseton omasta päätöksestäni, mutta en omasta halustani.

Minusta on siis niin törkeää, kun on ihmisiä, jotka tosiaan eivät tajua, että joku voisi olla lapseton ei-omasta halustaan, koska itsellä on niin vaikeaa, eikä TUE ja lohduta ja auta tällaista ihmistä tai ainakin jollainlailla ole myötätuntoinen ja myötäelä.

Vaan siis SYYLLISTÄÄ ja SYYTTÄÄ toista ihmistä siitä, että tämä on ihan vain valinnut valittaa ja voida huonosti. Mun äitini on sellainen ihminen. En tajua häntä.

Minulla ei ole mielenterveydellisiä ongelmia, mutta muuta on. On oppimisvaikeutta, autismin (tai itse sanon minun tapauksessani Aspergerin oireyhtymän) oireita, dysfasiaa ja nyt aikuisiällä tuli diagnoosi Sjögrenin oireyhtymästä. Osaan välillä toki vitsailla matemaattisista oppimisongelmistani, että olenhan nainen enkä siksi osaa matematiikkaa. Hyvä jos voin edes elättää itseni työllä enkä ole haaveillutkaan eläväni sosiaaliturvalla. Ihmeellistä se on, että kuitenkin näillä korteilla olen kyennyt tekemään vaikutuksen miehiin, jotka ei ilmeisesti huomaa minussa olevan jotain tyhmää tai outoa.

Kuitenkaan en perusta tällä taustalla koskaan perhettä, enintään parisuhteeseen kykenisin. Isoveljellä on autismia (aika paha sellainen, ollaan kuin yö ja päivä) ja velipuolella on dysfasia. Samoin toisella velipuolella on osittain erityisopetuksen puolella ollut jotain aineita, mutten tarkkaan tiedä mitkä hänen vikansa ovat. Vanhempani olisivat saaneet ajatella nenäänsä pidemmälle. Insestikään ei ole huvikseen laitonta, ja ihminen voisi myös peiliin katsoa. Koirien sairaiksi jalostamista on jo tarpeeksi paheksuttu.

Itseäni surettaa katsoa, kuinka älykkäimmät jättää lisääntymättä ja tyhmät tekee eniten lapsia. Itse taas ajattelen lasten parasta ja sen takia jätän lisääntymättä. Valitettavasti yhteiskunnassa on valloillaan ajatus vanhemman oikeudesta lapseen, ei lapsen oikeudesta terveeseen elämään.

Syyni on:

1. Mt-ongelmat

2. Fyysiset sairaudet

3. Vihaan lapsia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvittele miltä tuntuisi jos sun lapsella olisi ne samat ongelmat mitä sulla on. Ja mieti uudestaan haluatko tuottaa sellaista kärsimystä.

Pointtisi on hyvä ja keskustelun arvoinen. Mielenterveysongelmat periytyvät hyvin voimakkaasti sukupolvelta toiselle ja ainakin minä haluan olla se, joka katkaisee sen kierteen.

Sinulle ja muutamalle muulle tänne kommentoineelle haluaisin muistuttaa että asia ei ole ihan noin mustavalkoinen. Jotkin mielenterveysongelmat kyllä periytyvät, kuten skitsofrenia (tai ainakin alttius sille), bipo ja vakava masennus. Lievät mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöt eivät periydy niin voimakkaasti. Mielenterveyteen vaikuttaa moni muukin asia kuin perimä. Jos vanhempi on sen verran lievästi sairastunut että on pystynyt siitä toipumaan ja pystyy huolehtimaan itsestään ja perheestä, niin minusta on hätävarjelun liioittelua ajatella ettei hän voisi lisääntyä. Lieviä mt-ongelmia on isolla osalla ihmisistä jossain vaiheessa elämäänsä. En siis ajattelisi, että jos olet vaikka parikymppisenä käynyt läpi lievän masennusjakson niin että ei kannattaisi kolmekymppisenä yrittää lapsia. Eri asia jos on kyse tosiaan vaikeasta ja varsinkin kroonisesta ongelmasta. Silloin vanhemmuushaaveet tosin usein tyssäävät jo oman jaksamisen puutteeseen ja arjenhallinnan vaikeuksiin.

Ei menneet mielenterveysongelmat olekaan mikään ongelma. Nehän ovat elämän kannalta ja lasta kasvattaessa ainoastaan voimavara. Hyvin lieviä mt-ongelmia ei oikeastaan edes pitäisi lukea mielenterveysongelmiksi, koska kuten sanoit, ne ovat äärimmäisen yleisiä ja jokaikiselle ihmiselle niitä tulee useampaankin kertaan elämässä.

Mielenterveysongelmista ja sen vaikutuksista vanhemmuuteen puhuttaessa puhutaan enimmäkseen akuuteista vakavammista ongelmista. Jos en kykene kunnolla huolehtimaan itsestäni, pystynkö huolehtimaan täysillä lapsestani ja vastaamaan hänen tarpeisiinsa? Jos en kykene rakastamaan itseäni, pystynkö rakastamaan lastani ehdoitta ja myös näyttämään sen? Eli oikeastaan kaikki mt-ongelmat periytyvät sen takia, että lapsi näkee ja kokee niitä arjessaan ja kokee tästä epävarmuutta tai häpeää. Geneettinen periytyvyys on eri asia.

Mt ongelmat ovat yksilöllisiä.

Vaikkei rakastaisi itseään, voi olla muita kohtaan hyvä ihminen.

Moni lisääntyy miettimättä omien mt ongelmien vaikutusta lapsiin. Tiedän useamman mt ongelmaisen äidin, jotka eivät ole edes sossun asiakkaita. Tekevät parhaansa ja se riittää niin kauan kun ei lapset kärsi. Tosin en ymmärrä miksi hankkia 4 lasta, kun ensimmäisenkin hoitaminen vie voimat ja sukulaiset hoitavat niitä henkilön nukkuesssa peräkammarissa uupumustaan.

Eräs 4 lapsen äiti on ihan raivohullu rääkyjä. Ja taas on maha pystyssä.

Mt ongelmainen, joka miettii ennen kuin hankkii lapsia, vaikuttaa fiksulta. Moni miettii vain itseään pyrkiessään saamaan lapsen. Pitäisi miettiä sitä lasta/lapsia.

Syyllistäkää niitä itsekkäitä, jotka hankkivat lapsen vajavaisuudestaan huolimatta, älkää mt ongelmaisia, jotka eivät ole hankkineet lasta, koska ovat miettineet asian läpikotaisin.

Kyllä ja tarkoitukseni olikin esittää kysymyksiä. Pystynkö rakastamaan lastani ehdoitta ja näyttämään sen lapselleni? Pystynkö pitämään itsestäni ja hänestä huolta, tekemään ruuan, siivoamaan asunnon ja kasvattamaan häntä? Pystynkö tarjoamaan lapselleni henkistä tukea ja järkeviä käyttäytymismalleja? Jos näihin kysymyksiin vastaa, että en pysty, onko lapsen hankkiminen silloin järkevää? Oli sitten diagnosoituja ongelmia tai ei. Jos vastaus on, että kyllä pystyn, niin eihän lapselle ole silloin mitään estettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen menossa mielenterveysongelmieni kanssa jatkuvasti parempaan suuntaan enkä oikeastaan näe itseäni enää sairaana. Olen onnellinen ja kykenevä elämään normaalisti. Silti minua huolettaa, että siirrän ongelmani eteenpäin mahdollisille lapsilleni. Tulevat lapseni ansaitsevat terveen, onnellisen, tasapainoisen ja äärettömän rakastavan vanhemman. Sitä kohti olen menossa, mutta en ehkä vielä valmis. Teen töitä itseni kanssa, jotta voisin saada lapsia vielä jonain päivänä.

Kuulostaa hyvältä. Tsemppiä sinulle ja onnea matkaan. Uskon, että sinusta voi tulla vielä hyvä vanhempi jonain päivänä. Itse olen jo 35-vuotias ja puolisoni 37, eli meidän osaltamme juna on valitettavasti jo tainnut mennä vaikka totta kai haluamme voida paremmin myös ihan itsemme vuoksi. t. Ap

On teillä vielä mahdollisuuksia saada lapsi. Jos ei luomusti tärppää, niin lapsettomuusklinikalla teitä voidaan auttaa. Joillain toki luonnollinen lastentekoikä loppuu jo karvan päälle 3-kymppisenä, mutta ei suinkaan kaikilla.

Ei minusta ainakaan tällä hetkellä olisi yrittämään lapsia saati menemään hedelmöityshoitoihin. Ainakin pari vuotta pitäisi olla ollut helpompaa ennen kuin uskaltaisin yrittää. Eli pahasti näyttää että meidän osalta tämä on jo myöhäistä. Tietysti yritämme vielä saada elämää järjestykseen. Mutta alan luopua toivosta. Ap.

’Mielenterveysongelmat’ on aika- ja kulttuurisidonnaisia. Sitten kun nykyiset lapset ovat aikuisia, on keksitty liuta uusia mielen sairauksia ja niille liuta lääkityksiä. Nykyiset ’masennukset’ tuskin on mitään sairauksia vaikka 15 vuoden päästä.

up

Olisi kyllä oikeasti mielenkiintoista nähdä tutkimusta noista syistä.

Itse olen sellainen ongelmaton lapseton, joka en vaan koskaan ole halunnut miestä enkä lapsia. Tykkään olla yksin ja vapaa. Enkä ole mikään menijä ja bilettäjä vaan rauhallinen "kotihiiri". Harrastukset lukeminen ja puutarhanhoito. En ole järin sosiaalinen, kuormitun muiden ihmisten seurasta. 

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006620661.html?utm_campaign=hs_tf&utm…

Ei nyt ihan mt-ongelmista tuosta puhuta mutta siinä ihmetellään myös miksi kaikissa pohjoismaissa on syntyvyys lähtenyt laskuun vuonna 2010.

"Tutkimus: Syntyvyyden väheneminen ei johdu vain lapsen saannin lykkäämisestä, lapsiluku Suomessa pienenee voimakkaasti ensimmäistä kertaa vuosi­kymmeniin"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvittele miltä tuntuisi jos sun lapsella olisi ne samat ongelmat mitä sulla on. Ja mieti uudestaan haluatko tuottaa sellaista kärsimystä.

Pointtisi on hyvä ja keskustelun arvoinen. Mielenterveysongelmat periytyvät hyvin voimakkaasti sukupolvelta toiselle ja ainakin minä haluan olla se, joka katkaisee sen kierteen.

Sinulle ja muutamalle muulle tänne kommentoineelle haluaisin muistuttaa että asia ei ole ihan noin mustavalkoinen. Jotkin mielenterveysongelmat kyllä periytyvät, kuten skitsofrenia (tai ainakin alttius sille), bipo ja vakava masennus. Lievät mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöt eivät periydy niin voimakkaasti. Mielenterveyteen vaikuttaa moni muukin asia kuin perimä. Jos vanhempi on sen verran lievästi sairastunut että on pystynyt siitä toipumaan ja pystyy huolehtimaan itsestään ja perheestä, niin minusta on hätävarjelun liioittelua ajatella ettei hän voisi lisääntyä. Lieviä mt-ongelmia on isolla osalla ihmisistä jossain vaiheessa elämäänsä. En siis ajattelisi, että jos olet vaikka parikymppisenä käynyt läpi lievän masennusjakson niin että ei kannattaisi kolmekymppisenä yrittää lapsia. Eri asia jos on kyse tosiaan vaikeasta ja varsinkin kroonisesta ongelmasta. Silloin vanhemmuushaaveet tosin usein tyssäävät jo oman jaksamisen puutteeseen ja arjenhallinnan vaikeuksiin.

Ei menneet mielenterveysongelmat olekaan mikään ongelma. Nehän ovat elämän kannalta ja lasta kasvattaessa ainoastaan voimavara. Hyvin lieviä mt-ongelmia ei oikeastaan edes pitäisi lukea mielenterveysongelmiksi, koska kuten sanoit, ne ovat äärimmäisen yleisiä ja jokaikiselle ihmiselle niitä tulee useampaankin kertaan elämässä.

Mielenterveysongelmista ja sen vaikutuksista vanhemmuuteen puhuttaessa puhutaan enimmäkseen akuuteista vakavammista ongelmista. Jos en kykene kunnolla huolehtimaan itsestäni, pystynkö huolehtimaan täysillä lapsestani ja vastaamaan hänen tarpeisiinsa? Jos en kykene rakastamaan itseäni, pystynkö rakastamaan lastani ehdoitta ja myös näyttämään sen? Eli oikeastaan kaikki mt-ongelmat periytyvät sen takia, että lapsi näkee ja kokee niitä arjessaan ja kokee tästä epävarmuutta tai häpeää. Geneettinen periytyvyys on eri asia.

Kaikilla ihmisillä on vikoja ja eri asteisia mt-ongelmia. Kuka sen määrittelee, kuka on tarpeeksi hyvä vanhemmaksi? Kaikilla on oikeus perhe-elämään.

Sanoisin, että raja menee siinä jaksaako huolehtia itsestään. Itse en, joten olisi väärin hankkia tähän tilanteeseen lapsia. Jaksan juuri ja juuri työni hoitaa, mutta se viekin minulta kaikki mehut. Kotona on usein sottaista ja käytän myös liikaa alkoholia, ihan arkenakin. Olen ollut hoidossa, mutta mikään ei ole auttanut.

Eikä kukaan hyvä mies edes halua tällaista naista.