Lue keskustelun säännöt.
Kuinkahan monella oikeasti on mielenterveysongelmat lapsettomuuden syynä?
29.08.2020 |
Itselläni on ahdistuneisuushäiriö jonka vuoksi olen milloin mistäkin asiasta ihan kohtuuttoman peloissani ja huolissani. Puolisollani on myös pitkäaikainen mielialahäiriö, lievä tosin. Saamme joten kuten arjen pyöritettyä mutta en usko että pystyisimme huolehtimaan lapsista vielä lisäksi. Tai sitten voi olla että taas vain aliarvioin itseäni ja pelkään turhaan. Joka tapauksessa en voi olla miettimättä että kuinka monta kaltaistamme Suomessa on. Puhutaan vauvakadosta ja veloista ja ties mistä lapsihaaveiden lykkäämisestä, ikään kuin lapsettomat olisivat aina joko hedelmättömiä tai sitten vain haluaisivat elää jotain ikuista nuoruutta. Miksei missään puhuta siitä, kuinka paljon nuorilla aikuisilla on mielenterveysongelmia, ja miten se aivan varmasti myös vaikuttaa haluun/mahdollisuuksiin saada omia lapsia?
Onko teillä omia kokemuksia aiheesta? Uskalsitteko perustaa perheen mielenterveysongelmasta huolimatta, vai jäittekö suosiolla lapsettomiksi?
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittele miltä tuntuisi jos sun lapsella olisi ne samat ongelmat mitä sulla on. Ja mieti uudestaan haluatko tuottaa sellaista kärsimystä.
Pointtisi on hyvä ja keskustelun arvoinen. Mielenterveysongelmat periytyvät hyvin voimakkaasti sukupolvelta toiselle ja ainakin minä haluan olla se, joka katkaisee sen kierteen.
Sinulle ja muutamalle muulle tänne kommentoineelle haluaisin muistuttaa että asia ei ole ihan noin mustavalkoinen. Jotkin mielenterveysongelmat kyllä periytyvät, kuten skitsofrenia (tai ainakin alttius sille), bipo ja vakava masennus. Lievät mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöt eivät periydy niin voimakkaasti. Mielenterveyteen vaikuttaa moni muukin asia kuin perimä. Jos vanhempi on sen verran lievästi sairastunut että on pystynyt siitä toipumaan ja pystyy huolehtimaan itsestään ja perheestä, niin minusta on hätävarjelun liioittelua ajatella ettei hän voisi lisääntyä. Lieviä mt-ongelmia on isolla osalla ihmisistä jossain vaiheessa elämäänsä. En siis ajattelisi, että jos olet vaikka parikymppisenä käynyt läpi lievän masennusjakson niin että ei kannattaisi kolmekymppisenä yrittää lapsia. Eri asia jos on kyse tosiaan vaikeasta ja varsinkin kroonisesta ongelmasta. Silloin vanhemmuushaaveet tosin usein tyssäävät jo oman jaksamisen puutteeseen ja arjenhallinnan vaikeuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selätetyt mt ongelmat eivät ole este vanhemmuuteen.
Itse sain 41 vuotiaana kaksoset. Onnekseni lääkäri siirsi 4 alkiota kohtuuni, joista 2 selvisi.
Olin nuoruudessani mt ongelmainen. Päädyin jo melkein im, mutta sitten tuskallisen tapahtumien kautta toivuin. Minulla oli erilaisia puutostiloja johtuen hektisestä elämästä ja huonosta syömisestä. Mt ongelmia lisäsi lapsuus jossa en tullut kuulluksi ja nähdyksi. Selviämiseen meni kauan, mutta nyt voin sanoa eläväni elämäni parasta aikaa.
Menneet mt ongelmat eivät ole este vanhemmuudelle. Ne voivat olla myös tekijä, joka tekee henkilöstä paremman vanhemman kuin mitä olisi ollut ellei olisi ikinä kokenut niitä.
Olen vanha äiti, mutta monelta olen kuullut kehuja äitiydestäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittele miltä tuntuisi jos sun lapsella olisi ne samat ongelmat mitä sulla on. Ja mieti uudestaan haluatko tuottaa sellaista kärsimystä.
Pointtisi on hyvä ja keskustelun arvoinen. Mielenterveysongelmat periytyvät hyvin voimakkaasti sukupolvelta toiselle ja ainakin minä haluan olla se, joka katkaisee sen kierteen.
Sinulle ja muutamalle muulle tänne kommentoineelle haluaisin muistuttaa että asia ei ole ihan noin mustavalkoinen. Jotkin mielenterveysongelmat kyllä periytyvät, kuten skitsofrenia (tai ainakin alttius sille), bipo ja vakava masennus. Lievät mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöt eivät periydy niin voimakkaasti. Mielenterveyteen vaikuttaa moni muukin asia kuin perimä. Jos vanhempi on sen verran lievästi sairastunut että on pystynyt siitä toipumaan ja pystyy huolehtimaan itsestään ja perheestä, niin minusta on hätävarjelun liioittelua ajatella ettei hän voisi lisääntyä. Lieviä mt-ongelmia on isolla osalla ihmisistä jossain vaiheessa elämäänsä. En siis ajattelisi, että jos olet vaikka parikymppisenä käynyt läpi lievän masennusjakson niin että ei kannattaisi kolmekymppisenä yrittää lapsia. Eri asia jos on kyse tosiaan vaikeasta ja varsinkin kroonisesta ongelmasta. Silloin vanhemmuushaaveet tosin usein tyssäävät jo oman jaksamisen puutteeseen ja arjenhallinnan vaikeuksiin.
Miten vakava masennus periytyy? Mites lievän, tai keskivaikean laita?
Uskomatonta puppua kirjoitat.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mielenterveysongelmaisia, jotka eivät ole lisääntyneet ja sellasia jotka ovat lisääntyneet. Ehkä olisi parempi olla lisääntymättä, jos kokee ettei ole rahkeita vanhemmuudelle, jo itsensä ja varsinkin lasten hyvinvoinnin takia.
Kuka sen määrittää minkälainen mt ongelma on liian vakava?
Tunnekylmyys ja narsismi ovat pahimpia. Nuo eivät piittaa muista kuin omasta tahdosta, joten he tekevät lapsia niin halutessaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittele miltä tuntuisi jos sun lapsella olisi ne samat ongelmat mitä sulla on. Ja mieti uudestaan haluatko tuottaa sellaista kärsimystä.
Pointtisi on hyvä ja keskustelun arvoinen. Mielenterveysongelmat periytyvät hyvin voimakkaasti sukupolvelta toiselle ja ainakin minä haluan olla se, joka katkaisee sen kierteen.
Sinulle ja muutamalle muulle tänne kommentoineelle haluaisin muistuttaa että asia ei ole ihan noin mustavalkoinen. Jotkin mielenterveysongelmat kyllä periytyvät, kuten skitsofrenia (tai ainakin alttius sille), bipo ja vakava masennus. Lievät mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöt eivät periydy niin voimakkaasti. Mielenterveyteen vaikuttaa moni muukin asia kuin perimä. Jos vanhempi on sen verran lievästi sairastunut että on pystynyt siitä toipumaan ja pystyy huolehtimaan itsestään ja perheestä, niin minusta on hätävarjelun liioittelua ajatella ettei hän voisi lisääntyä. Lieviä mt-ongelmia on isolla osalla ihmisistä jossain vaiheessa elämäänsä. En siis ajattelisi, että jos olet vaikka parikymppisenä käynyt läpi lievän masennusjakson niin että ei kannattaisi kolmekymppisenä yrittää lapsia. Eri asia jos on kyse tosiaan vaikeasta ja varsinkin kroonisesta ongelmasta. Silloin vanhemmuushaaveet tosin usein tyssäävät jo oman jaksamisen puutteeseen ja arjenhallinnan vaikeuksiin.
Ei menneet mielenterveysongelmat olekaan mikään ongelma. Nehän ovat elämän kannalta ja lasta kasvattaessa ainoastaan voimavara. Hyvin lieviä mt-ongelmia ei oikeastaan edes pitäisi lukea mielenterveysongelmiksi, koska kuten sanoit, ne ovat äärimmäisen yleisiä ja jokaikiselle ihmiselle niitä tulee useampaankin kertaan elämässä.
Mielenterveysongelmista ja sen vaikutuksista vanhemmuuteen puhuttaessa puhutaan enimmäkseen akuuteista vakavammista ongelmista. Jos en kykene kunnolla huolehtimaan itsestäni, pystynkö huolehtimaan täysillä lapsestani ja vastaamaan hänen tarpeisiinsa? Jos en kykene rakastamaan itseäni, pystynkö rakastamaan lastani ehdoitta ja myös näyttämään sen? Eli oikeastaan kaikki mt-ongelmat periytyvät sen takia, että lapsi näkee ja kokee niitä arjessaan ja kokee tästä epävarmuutta tai häpeää. Geneettinen periytyvyys on eri asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittele miltä tuntuisi jos sun lapsella olisi ne samat ongelmat mitä sulla on. Ja mieti uudestaan haluatko tuottaa sellaista kärsimystä.
Pointtisi on hyvä ja keskustelun arvoinen. Mielenterveysongelmat periytyvät hyvin voimakkaasti sukupolvelta toiselle ja ainakin minä haluan olla se, joka katkaisee sen kierteen.
Sinulle ja muutamalle muulle tänne kommentoineelle haluaisin muistuttaa että asia ei ole ihan noin mustavalkoinen. Jotkin mielenterveysongelmat kyllä periytyvät, kuten skitsofrenia (tai ainakin alttius sille), bipo ja vakava masennus. Lievät mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöt eivät periydy niin voimakkaasti. Mielenterveyteen vaikuttaa moni muukin asia kuin perimä. Jos vanhempi on sen verran lievästi sairastunut että on pystynyt siitä toipumaan ja pystyy huolehtimaan itsestään ja perheestä, niin minusta on hätävarjelun liioittelua ajatella ettei hän voisi lisääntyä. Lieviä mt-ongelmia on isolla osalla ihmisistä jossain vaiheessa elämäänsä. En siis ajattelisi, että jos olet vaikka parikymppisenä käynyt läpi lievän masennusjakson niin että ei kannattaisi kolmekymppisenä yrittää lapsia. Eri asia jos on kyse tosiaan vaikeasta ja varsinkin kroonisesta ongelmasta. Silloin vanhemmuushaaveet tosin usein tyssäävät jo oman jaksamisen puutteeseen ja arjenhallinnan vaikeuksiin.
Miten vakava masennus periytyy? Mites lievän, tai keskivaikean laita?
Uskomatonta puppua kirjoitat.
Ei siis tosiaankaan aina. Mutta tutkimusten mukaan alttius sairastua masennukseen perityy, jos suvussa esiintyy vakavaa masennusta. Ei se tarkoita samaa kuin että kaikkien masentuneiden lapsille puhkeaisi masennus tai että kaikkien masennus johtuisi perintötekijöistä. Minä yritin nimen omaan puolustella että ei nyt sentäs mt-ongelmat itsellä tai suvussa tarkoita sitä ettei ihmisellä olisi oikeutta lisääntyä.
Vierailija kirjoitti:
Ihan mun pcos on syy meidän lapsettomuudelle. Muuten kaikinpuolin terveitä ja normaaleja ihmisiä ollaan.
Taisit lukea pelkän otsikon ja provosoitua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mielenterveysongelmaisia, jotka eivät ole lisääntyneet ja sellasia jotka ovat lisääntyneet. Ehkä olisi parempi olla lisääntymättä, jos kokee ettei ole rahkeita vanhemmuudelle, jo itsensä ja varsinkin lasten hyvinvoinnin takia.
Kuka sen määrittää minkälainen mt ongelma on liian vakava?
Tunnekylmyys ja narsismi ovat pahimpia. Nuo eivät piittaa muista kuin omasta tahdosta, joten he tekevät lapsia niin halutessaan.
Ei kukaan sitä määrittele eikä Suomessa ole ymmärtääkseni kielletty yhdeltäkään ihmisryhmältä lastentekoa. Tunnekylmyys, tai ainakin siltä vaikuttaminen, on hyvin suuressa osassa lähes jokaista mt-ongelmaa. Vaikka tarkoitus ei ole satuttaa niin monesti lapsi jää vaille oikeanlaista hoivaa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö lapsesta voisi kasvaa täyspäinen ihminen, mutta valitettavasti kaikki puutteet henkisessä kasvussa vaikuttavat osaltaan mahdollisesti hyvinkin suuresti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittele miltä tuntuisi jos sun lapsella olisi ne samat ongelmat mitä sulla on. Ja mieti uudestaan haluatko tuottaa sellaista kärsimystä.
Pointtisi on hyvä ja keskustelun arvoinen. Mielenterveysongelmat periytyvät hyvin voimakkaasti sukupolvelta toiselle ja ainakin minä haluan olla se, joka katkaisee sen kierteen.
Sinulle ja muutamalle muulle tänne kommentoineelle haluaisin muistuttaa että asia ei ole ihan noin mustavalkoinen. Jotkin mielenterveysongelmat kyllä periytyvät, kuten skitsofrenia (tai ainakin alttius sille), bipo ja vakava masennus. Lievät mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöt eivät periydy niin voimakkaasti. Mielenterveyteen vaikuttaa moni muukin asia kuin perimä. Jos vanhempi on sen verran lievästi sairastunut että on pystynyt siitä toipumaan ja pystyy huolehtimaan itsestään ja perheestä, niin minusta on hätävarjelun liioittelua ajatella ettei hän voisi lisääntyä. Lieviä mt-ongelmia on isolla osalla ihmisistä jossain vaiheessa elämäänsä. En siis ajattelisi, että jos olet vaikka parikymppisenä käynyt läpi lievän masennusjakson niin että ei kannattaisi kolmekymppisenä yrittää lapsia. Eri asia jos on kyse tosiaan vaikeasta ja varsinkin kroonisesta ongelmasta. Silloin vanhemmuushaaveet tosin usein tyssäävät jo oman jaksamisen puutteeseen ja arjenhallinnan vaikeuksiin.
Ei menneet mielenterveysongelmat olekaan mikään ongelma. Nehän ovat elämän kannalta ja lasta kasvattaessa ainoastaan voimavara. Hyvin lieviä mt-ongelmia ei oikeastaan edes pitäisi lukea mielenterveysongelmiksi, koska kuten sanoit, ne ovat äärimmäisen yleisiä ja jokaikiselle ihmiselle niitä tulee useampaankin kertaan elämässä.
Mielenterveysongelmista ja sen vaikutuksista vanhemmuuteen puhuttaessa puhutaan enimmäkseen akuuteista vakavammista ongelmista. Jos en kykene kunnolla huolehtimaan itsestäni, pystynkö huolehtimaan täysillä lapsestani ja vastaamaan hänen tarpeisiinsa? Jos en kykene rakastamaan itseäni, pystynkö rakastamaan lastani ehdoitta ja myös näyttämään sen? Eli oikeastaan kaikki mt-ongelmat periytyvät sen takia, että lapsi näkee ja kokee niitä arjessaan ja kokee tästä epävarmuutta tai häpeää. Geneettinen periytyvyys on eri asia.
Kaikilla ihmisillä on vikoja ja eri asteisia mt-ongelmia. Kuka sen määrittelee, kuka on tarpeeksi hyvä vanhemmaksi? Kaikilla on oikeus perhe-elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksi jos otsikko johtaa harhaan. En minä tarkoittanut että muista syistä lapsettomilla olisi oikeasti taustalla mielenterveysongelmia. Tarkoitin sitä että kun asiantuntijat ovat kovasti huolissaan vauvakadosta ja kuvailevat usein siinä yhteydessä kuinka nuoret lapsihaaveitaan siirtävät aikuiset ovat "epävarmoja itsestään" tai "haluavat pitkittää nuoruuttaan". Sopivan kumppanin puutteesta puhutaan myös. Mutta missään ei tuoda esiin tätä mielenterveysnäkökulmaa. Epävarmuus on vähän kaunisteltu ilmaisu jos ihminen oikeasti miettii miten jaksaa käydä suihkussa tai laittaa edes itselleen ruokaa. Tiedän että eriasteisista mielenterveysongelmista kärsiviä on pari-kolmekymppisissä erittäin paljon. Ovatko he lapsettomia / lykkäävät perheellistymistä tahattomasti vai vapaaehtoisesti? t Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittele miltä tuntuisi jos sun lapsella olisi ne samat ongelmat mitä sulla on. Ja mieti uudestaan haluatko tuottaa sellaista kärsimystä.
Pointtisi on hyvä ja keskustelun arvoinen. Mielenterveysongelmat periytyvät hyvin voimakkaasti sukupolvelta toiselle ja ainakin minä haluan olla se, joka katkaisee sen kierteen.
Sinulle ja muutamalle muulle tänne kommentoineelle haluaisin muistuttaa että asia ei ole ihan noin mustavalkoinen. Jotkin mielenterveysongelmat kyllä periytyvät, kuten skitsofrenia (tai ainakin alttius sille), bipo ja vakava masennus. Lievät mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöt eivät periydy niin voimakkaasti. Mielenterveyteen vaikuttaa moni muukin asia kuin perimä. Jos vanhempi on sen verran lievästi sairastunut että on pystynyt siitä toipumaan ja pystyy huolehtimaan itsestään ja perheestä, niin minusta on hätävarjelun liioittelua ajatella ettei hän voisi lisääntyä. Lieviä mt-ongelmia on isolla osalla ihmisistä jossain vaiheessa elämäänsä. En siis ajattelisi, että jos olet vaikka parikymppisenä käynyt läpi lievän masennusjakson niin että ei kannattaisi kolmekymppisenä yrittää lapsia. Eri asia jos on kyse tosiaan vaikeasta ja varsinkin kroonisesta ongelmasta. Silloin vanhemmuushaaveet tosin usein tyssäävät jo oman jaksamisen puutteeseen ja arjenhallinnan vaikeuksiin.
Ei menneet mielenterveysongelmat olekaan mikään ongelma. Nehän ovat elämän kannalta ja lasta kasvattaessa ainoastaan voimavara. Hyvin lieviä mt-ongelmia ei oikeastaan edes pitäisi lukea mielenterveysongelmiksi, koska kuten sanoit, ne ovat äärimmäisen yleisiä ja jokaikiselle ihmiselle niitä tulee useampaankin kertaan elämässä.
Mielenterveysongelmista ja sen vaikutuksista vanhemmuuteen puhuttaessa puhutaan enimmäkseen akuuteista vakavammista ongelmista. Jos en kykene kunnolla huolehtimaan itsestäni, pystynkö huolehtimaan täysillä lapsestani ja vastaamaan hänen tarpeisiinsa? Jos en kykene rakastamaan itseäni, pystynkö rakastamaan lastani ehdoitta ja myös näyttämään sen? Eli oikeastaan kaikki mt-ongelmat periytyvät sen takia, että lapsi näkee ja kokee niitä arjessaan ja kokee tästä epävarmuutta tai häpeää. Geneettinen periytyvyys on eri asia.
Kaikilla ihmisillä on vikoja ja eri asteisia mt-ongelmia. Kuka sen määrittelee, kuka on tarpeeksi hyvä vanhemmaksi? Kaikilla on oikeus perhe-elämään.
Ei sitä kukaan määrittele tai kiellä. Mt-ongelmaiset hankkivat lapsia jatkuvasti ja tulevat hankkimaankin. Vaikka minä en nyt hanki tällä hetkellä lapsia, koska en halua periyttää ongelmiani eteenpäin, ei se tarkoita sitä, etteikö joku toinen ei niitä voisi hankkia. En minä ole täällä ketään kieltämässä tai heristämässä sormeani, puhun vaan omista kokemuksistani sekä ajatuksistani omasta lapsettomuudestani ja sen syistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen menossa mielenterveysongelmieni kanssa jatkuvasti parempaan suuntaan enkä oikeastaan näe itseäni enää sairaana. Olen onnellinen ja kykenevä elämään normaalisti. Silti minua huolettaa, että siirrän ongelmani eteenpäin mahdollisille lapsilleni. Tulevat lapseni ansaitsevat terveen, onnellisen, tasapainoisen ja äärettömän rakastavan vanhemman. Sitä kohti olen menossa, mutta en ehkä vielä valmis. Teen töitä itseni kanssa, jotta voisin saada lapsia vielä jonain päivänä.
Kuulostaa hyvältä. Tsemppiä sinulle ja onnea matkaan. Uskon, että sinusta voi tulla vielä hyvä vanhempi jonain päivänä. Itse olen jo 35-vuotias ja puolisoni 37, eli meidän osaltamme juna on valitettavasti jo tainnut mennä vaikka totta kai haluamme voida paremmin myös ihan itsemme vuoksi. t. Ap
On teillä vielä mahdollisuuksia saada lapsi. Jos ei luomusti tärppää, niin lapsettomuusklinikalla teitä voidaan auttaa. Joillain toki luonnollinen lastentekoikä loppuu jo karvan päälle 3-kymppisenä, mutta ei suinkaan kaikilla.
Vierailija kirjoitti:
Ihan mun pcos on syy meidän lapsettomuudelle. Muuten kaikinpuolin terveitä ja normaaleja ihmisiä ollaan.
Anteeksi ettyä neuvon mutta kokeile jättää ruokavaliosta vehnä ja sokeri pois. Katso miten pcosslle käy.
Pcos ja sokeriaineenvaihdunnan häiriöt kuuluu yhteen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on mielenterveysongelmia, mutta lapsia en hanki ennen kun ne on selätetty.
Mullakin oli, mutta ajattelin, että ei ole oikein, että minä en saa edes hankkia lapsiaja perhettä, koska äitini on ollut minulle ilkeä ja esim. aiheuttanut sen takia elämäni pilannutta häpeää yms. Ajattelin, että masennukseni on pysyväisluonteista, mistä en parane KOSKAAN. Ajattelin, että voin hankkia lapsia, koska niin moni sanoo, että äitiys on ihanaa ja elämä lasten kanssa parempaa, kuin ilman jne. Lisäksi mies lupasi kantaa vastuun lapsista tarvittaessa vaikka yksin.
Olen nykyisin kahden lapsen äiti, mies asuu lasten kanssa, itse asun lähistöllä. Kymmenen vuotta jaksoin lapsiperhe=elämää ja väitän, että olisin jaksanut edelleen, jos mieheni olisi ollut hiukan toisenlainen, eli jakanut vanhemmuutta enemmän kanssani.
En esim. koskaan kuullut miehen sanovan lapsille, että näiden pitää käyttäytyä hyvin, ettei minun mieleni pahoitu tai etten rasitu tms. Eli mies ei mielestäni laittanut lapsia riittävästi ojennukseen, mitään pahuutta en ajattele sen lapsille olevan, vaan tärkeä asia. Sen takia olin tulla perheessä hulluksi ja halusn mieluummin omaa rauhaa ja aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittele miltä tuntuisi jos sun lapsella olisi ne samat ongelmat mitä sulla on. Ja mieti uudestaan haluatko tuottaa sellaista kärsimystä.
Pointtisi on hyvä ja keskustelun arvoinen. Mielenterveysongelmat periytyvät hyvin voimakkaasti sukupolvelta toiselle ja ainakin minä haluan olla se, joka katkaisee sen kierteen.
Sinulle ja muutamalle muulle tänne kommentoineelle haluaisin muistuttaa että asia ei ole ihan noin mustavalkoinen. Jotkin mielenterveysongelmat kyllä periytyvät, kuten skitsofrenia (tai ainakin alttius sille), bipo ja vakava masennus. Lievät mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöt eivät periydy niin voimakkaasti. Mielenterveyteen vaikuttaa moni muukin asia kuin perimä. Jos vanhempi on sen verran lievästi sairastunut että on pystynyt siitä toipumaan ja pystyy huolehtimaan itsestään ja perheestä, niin minusta on hätävarjelun liioittelua ajatella ettei hän voisi lisääntyä. Lieviä mt-ongelmia on isolla osalla ihmisistä jossain vaiheessa elämäänsä. En siis ajattelisi, että jos olet vaikka parikymppisenä käynyt läpi lievän masennusjakson niin että ei kannattaisi kolmekymppisenä yrittää lapsia. Eri asia jos on kyse tosiaan vaikeasta ja varsinkin kroonisesta ongelmasta. Silloin vanhemmuushaaveet tosin usein tyssäävät jo oman jaksamisen puutteeseen ja arjenhallinnan vaikeuksiin.
Ei menneet mielenterveysongelmat olekaan mikään ongelma. Nehän ovat elämän kannalta ja lasta kasvattaessa ainoastaan voimavara. Hyvin lieviä mt-ongelmia ei oikeastaan edes pitäisi lukea mielenterveysongelmiksi, koska kuten sanoit, ne ovat äärimmäisen yleisiä ja jokaikiselle ihmiselle niitä tulee useampaankin kertaan elämässä.
Mielenterveysongelmista ja sen vaikutuksista vanhemmuuteen puhuttaessa puhutaan enimmäkseen akuuteista vakavammista ongelmista. Jos en kykene kunnolla huolehtimaan itsestäni, pystynkö huolehtimaan täysillä lapsestani ja vastaamaan hänen tarpeisiinsa? Jos en kykene rakastamaan itseäni, pystynkö rakastamaan lastani ehdoitta ja myös näyttämään sen? Eli oikeastaan kaikki mt-ongelmat periytyvät sen takia, että lapsi näkee ja kokee niitä arjessaan ja kokee tästä epävarmuutta tai häpeää. Geneettinen periytyvyys on eri asia.
Mt ongelmat ovat yksilöllisiä.
Vaikkei rakastaisi itseään, voi olla muita kohtaan hyvä ihminen.
Moni lisääntyy miettimättä omien mt ongelmien vaikutusta lapsiin. Tiedän useamman mt ongelmaisen äidin, jotka eivät ole edes sossun asiakkaita. Tekevät parhaansa ja se riittää niin kauan kun ei lapset kärsi. Tosin en ymmärrä miksi hankkia 4 lasta, kun ensimmäisenkin hoitaminen vie voimat ja sukulaiset hoitavat niitä henkilön nukkuesssa peräkammarissa uupumustaan.
Eräs 4 lapsen äiti on ihan raivohullu rääkyjä. Ja taas on maha pystyssä.
Mt ongelmainen, joka miettii ennen kuin hankkii lapsia, vaikuttaa fiksulta. Moni miettii vain itseään pyrkiessään saamaan lapsen. Pitäisi miettiä sitä lasta/lapsia.
Syyllistäkää niitä itsekkäitä, jotka hankkivat lapsen vajavaisuudestaan huolimatta, älkää mt ongelmaisia, jotka eivät ole hankkineet lasta, koska ovat miettineet asian läpikotaisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan mun pcos on syy meidän lapsettomuudelle. Muuten kaikinpuolin terveitä ja normaaleja ihmisiä ollaan.
Anteeksi ettyä neuvon mutta kokeile jättää ruokavaliosta vehnä ja sokeri pois. Katso miten pcosslle käy.
Pcos ja sokeriaineenvaihdunnan häiriöt kuuluu yhteen...
"
Excess insulin. Insulin is the hormone produced in the pancreas that allows cells to use sugar, your body's primary energy supply. If your cells become resistant to the action of insulin, then your blood sugar levels can rise and your body might produce more insulin. Excess insulin might increase androgen production, causing difficulty with ovulation.
Low-grade inflammation. This term is used to describe white blood cells' production of substances to fight infection. Research has shown that women with PCOS have a type of low-grade inflammation that stimulates polycystic ovaries to produce androgens, which can lead to heart and blood vessel problems."
https://www.mayoclinic.org/diseases-conditions/pcos/symptoms-causes/syc…
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan itseni ja sen että en kuulu oikein kategoriaan "vapaaehtoisesti lapseton", mutta en myöskään ole "biologisesti lapseton". Luultavasti pystyisin saamaan lapsia, jos yrittäisin, mutta en pystyisi huolehtimaan heistä. Olen siis lapseton omasta päätöksestäni, mutta en omasta halustani.
Mulla oli tää ihan sama ja äitini oli sen johdosta hyvin ilkeä minua kohtaan. Hän ei siis painostanut hankkimaan lapsia, vaan luopumaan ajatuksesta, etten olisi kärsinyt pahoinvoinnista haluamattani. Senkin takia hankin lapsia. Syyllistyin jotenkin siitä, että olin mielestäni haluamattani masentunut ja voimaton hankkimaan lapsia, kun tarpeeksi kauan jankutettiin, että olen sellainen tahallani ja siis huono ihminen.
Äitini ei kertakaikkiaan suostunut uskomaan, että olisin yhtään mitään huonoa haluamattani. Esim se, jos en saanut siivottua, oli vain minun huonouttani yms.
Mulla on siis nyt kaksi lasta ja on täysin äitini syy, ettei heidän elämänsä ole edes itseni mielestä mitenkään mainittavan kivaa tai hyvää. Tosin sitä en tiedä, miten he itse kokevat asian. Olen äidilleni hyvin katkera hänen käytöksestään. Täysi narsisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan mun pcos on syy meidän lapsettomuudelle. Muuten kaikinpuolin terveitä ja normaaleja ihmisiä ollaan.
Anteeksi ettyä neuvon mutta kokeile jättää ruokavaliosta vehnä ja sokeri pois. Katso miten pcosslle käy.
Pcos ja sokeriaineenvaihdunnan häiriöt kuuluu yhteen...
Hyvä alku mutta ei riitä. On hoidettavissa kun saa yksilöllisen hoidon. Samoin masennus.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mielenterveysongelmaisia, jotka eivät ole lisääntyneet ja sellasia jotka ovat lisääntyneet. Ehkä olisi parempi olla lisääntymättä, jos kokee ettei ole rahkeita vanhemmuudelle, jo itsensä ja varsinkin lasten hyvinvoinnin takia.
jos olisi Eutanasia laillistettu kaikille halukkaille, niin jos on saanut huonot geenit niin ei tarvitsisi olla tiellä yhteiskunnassa.
982
Monella mielenterveysongelmat estävät kumppanin löytämisen. Jos kumppani löytyy, ei arki suju. Ei arjen ja oman mielen kaaokseen kannata lapsia hankkia. Hyvä jos pystyy huolehtimaan edes itsestään.