Olisi kiva tietää millaista elämää muut introvertit viettävät?

Vierailija kirjoitti:

Pidän siis muista ihmisistä ja heidän seurastaan, mutta vain itselleni sopivina annoksina. 

Ovatko ekstrovertit sellaisia, että he nauttivat toisten seurasta myös itselleen sopimattomina annoksia vai väitätkö, että heillä ei koskaan ole sellaista hetkeä, etteivät halua olla toisten seurassa? Ihan varmasti on, samalla tavalla kuin introverteilla on hetkiä, jolloin heistä on kivaa olla muiden kanssa. 

Tuollaiset korulauseet ovat turhia ja itsekorostusta. 

Minulla on mies ja työ, jossa esiinnyn. Rakastan työtäni ja minulla on työminä, joka on rempseä, iloinen, nauravainen. Jännintä on oikeastaan se, ettei se ole mikään päälleliimattu rooli vaan työminä on minä yhtä paljon kuin se yksinään viihtyvä ”normaali” minä.

Kavereitakin on, mutta suoraan sanottuna väsyn nopeasti seurassa. 30 min tai maksimissaan tunti menee seuraassa ihan kivasti, mutta sitten väsyn ja käperryn kuoreeni.

Haluan olla paljon ja pitkiä aikoja yksin, mutta tuntuu että monelle sitä on vaikea selittää. Mieheni on super-ekstrovertti eli itseni vastakohta.

Nautin korona ajasta. Tämä on ollut ihan lottovoitto! Odotan innolla toista ja kolmatta aaltoa.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisiin tilanteisiin liittyy usein alkoholi, muutamalla juomalla saan ”normalisoitua” itseni niin, etteivät muut luule minua ylpeäksi/umpimieliseksi/yksinkertaiseksi. Vaivun hyvin herkästi omiin ajatuksiini ja olen huono puhelemaan niitä näitä. Töissä ei ole juurikaan ihmiskontakteja. Rakastan kaikkea yksin puuhailua, mutta tykkään kyllä näyttää ihmisille kuvien kautta mitä olen tehnyt. Ystäviä on, ja näen jotakuta kerran viikossa.

Ei tuo ryyppääminenkään ole viisasta ainakaan omalla kohdallani, vaikka se muuttaisikin minut "normaalimmaksi". Nääs kun ne ongelmat tulee sitten kun olen palannut taas omaksi itsekseni ja sitten ne humalassa hankitut kaverit alkaa ahdistelemaan yms.

Pahinta on ilkeät työkaverit ja miehen sukulaiset ja hänen tylsät kaverinsa. Harvemmin myös kestän lasten kavereita.

Inhoan yli kaiken naisten välistä draamaa ja suuttumista ihan pienistäkin asioista.

Kavereitani näen muutaman kerran vuodessa, se on tarpeeksi :)

Itsekseen tietokoneen äärellä:(

Olen valmistumassa hetken päästä luokanopettajaksi ja koen, että lasten kanssa työskentely ei ole ihan samalla tavalla kuormittavaa sosiaalisesti. Onko muilla ajatuksia tästä? Aloitin nyt myös toiset opinnot ja taas on saanut törmätä siihen, että oikeasti on vähän erilainen. On useimmiten raskasta tutustua muihin ihmisiin aktiivisesti, välillä ihan tuntuu että miksi en vain voisi olla "normaali". Edelleen tulee mietittyä, että mikä minua vaivaa, vaikka paljon olenkin introversiosta lukenut. Ei tämä normaalisti elämää haittaa, mutta nyt näin opintojen alun tutustumiset ovat taas nostaneet tämän esiin ongelmana.