kuolema

en mä omaa kuolemaani pelkää. Enemmän sitä, että jos kuolen ennen muita, miten ne pärjää...

Ahdistaa, koska olen ateisti, joten mikään ajatus siitä, että taivaassa jälleen tapaisin rakkaani, ei minua lohduta. Ei niinkään oman kuoleman ajatus ahdista, mutta läheisteni kuolemat. En haluaisi/olisi halunnut joutua lopullisesti eroon rakkaistani.

Ei varsinaisesti ahdista, ajattelen, että se kuuluu asiaan. Joskus kyllä mietityttää. Enimmän osan aikaa yritän vain elää elämäni niin, että jos nyt kuolisin, voisin olla tyytyväinen siihen miten elämäni elin.

En ole uskovainen, mutta en myöskään usko, että kuoltuamme vain lakkaisimme olemasta. Mitä kuoleman jälkeen sitten tulee, siihen en ota kantaa enkä halua lähteä arvailemaan. Mielestäni se on melko epäoleellista tämän hetken kannalta.

Oma kuolema ei ahdista. Elinaikaennusteeni on pari vuotta. Äidin tilanne huolestuttaa, koska hän voi huonosti sairaalahoitojen jälkeen. Olen uskovaisesta perheestä, mutta lampaat ja leijonat -paratiisi on mielestäni hupaisa ajatus. En ole varma siitäkään, päädynkö vitivalkoisessa mekossa soittamaan harppua pilven reunalle. :D

Olen istunut kuolinvuoteella äitini vieresssä kaksiviikkoa sitten, vielä en tiedä mitä ajattelen omastani. Pelkään, pelkään niin paljon miten se tapahtuu, mutta tiedän, että jos olen jonossa ennen muuta perhettäni, joku on kanssani ja lähellä.

Ei ahdista, olen panteisti ja pakana. En usko mihinkään helvetteihin enkä kristinuskon taivaisiinkaan, uskon kyllä siihen että elämän energia kiertää ikuisesti ja kaikki elävä palaa uudelleen tähän maailmaan ja luonnon kiertokulkuun.

Uskon kyllä tuohon myös henkisessä mielessä. Uskon kaiken jälleensyntymään.

Pelottaa se jos joutuu kärsimään (kipu, paniikki jne.) kauheana ennen kuolemaa. Olisi mahtava voida vaan kuolla esim. kesken unen. Kuoleman jälkeiseen eläämään tai Jumaliin en usko.

Välillä ahdistaa. Näen säännöllisesti kuolevia ihmisiä ammattini puolesta. Elämän lyhyys ja hauraus mietityttävät. Yhtenä päivänä hengität ja elät, toisena sairastut vakavasti ja elämä päättyy. Elämän ja kuoleman välillä on vain sydämenlyönti. Mitä hyötyä on tästä miljardien vaelluksesta maan päällä? Voiko olla, että koko ihmisyys raukeaa vain tyhjiin kuolemassa, kun ihmiskunnalla on kunkin uskonnon mukaiset suuret unelman kuolemanjälkeisestä elämästä ja Jumalan kohtaamisesta? Olenko elänyt niin, että kuoleman hetkellä voisin sanoa, että elin hyvän elämän, sain siitä kylläkseni?

Hassua, just ajattelin omaa kuolemaa ja odotan sitä todella.

Ihanaa päästä pois maanpäällisestä elämästä.

 Nyt kun ikää karttuu, tajuaa sen että tämä loppuu totta tosiaan.

Jumala on- mieti sinäkin ateisti  miten nerokkaasti ihminenkin

 on suunniteltu.

Ja eläimet jne.

Ei kuolemassa mikään ahdista tai pelota.

Se mua ärsyttää,kun on kuollut niin sitä kuollutta palvotaan ja kunnioitetaan.

Eikö ihmistä voisi arvostaa hänen eläessään. Ei kuollut enää mitään tunne.

En usko helvettiin.Se on nimittäin täällä.

Kuolema ahdistaa. Tai itse asiassa suru, yksinjääminen, menetys. Vaikka ymmärrän, ettemme kaikki tänne kerralla voi mahtua, minun on todella vaikeaa hyväksyä läheisteni kuoleminen. Saati jos itse kuolisin - en voisi enää suukotella lapsiani! Miten he pärjäisivät ilman äitiä, saisivatko tarpeeksi lämpimän äitipuolen, miten käsittelisivät suruaan... Itkettää koko ajatuskin.

Olen ateisti mutta uskon että kaikki on yhtä.

Ei ahista yhtään. Se tulee kun tulee, en pelkää enkä toivo. Kuolema on mulle aivan neutraali asia eikä se mietitytä yhtään. Olen ateisti.

No, joo.....pelottaa. Ei ole kai kyse uskonnosta vaan hk. tunteesta. Oudoksun ryhmiä jotka saavat yksilön mukautumaan johonkin ajattelutapaan.