Erityslasten vanhemmat - miten te jaksatta?!

Kun on pakko, sitä vaan jaksaa jotenkin.

Ekat 10v paremmin, sittemin vähän vasemmalla kädellä.

ps. älä sorru alkoholiin

En jaksakkaan. Koko ajan on pinna kireällä ja väsyttää. Muistettavaa on niin paljon, että pää menee sekaisin enkä loppujen lopuksi muista mitään.

Oma henkireikä on kahdenkeskeinen aika miehen kanssa edes silloin tällöin. Meillä ei ole turvaverkkoa, sisaruksemme asuvat kauempana, isovanhemmat alkoholisteja tai eläkeiläisiä. Jouduin kerran viikoksi sairaalaan miehen ollessa työmatkalla ulkomailla. Pyysin miehen siskoa ottamaan lapset että PÄÄSEN sairaalaan. Ei käynyt. Hänen lapsensa on meillä kesäisin vähintään viikon että omilla lapsillani olisi edes joku kaveri, he kun eivät niitä erityisyytensä muualta saa.

Usein vituttaa, katkerakin olen monestakin asiasta. Väsymys on uskomaton (meillä erityislapsia 2 kpl). Kuitenkin elämä on elettävä. Joskus tämäkin tilanne muuttuu ja toivon että lapset olisivat kotona meidän seuranamme. Voisin tietysti oppia ajattelemaan että muista ei tarvitse välittää, en ottaisi kohteluamme itseeni jne... Jotenkin kuitenkin tuntuu, niin lapselliselta kuin se kuulostaakin, että kun saan sanoa edes miehelle hänen siskonsa olevan itsekeskeinen, minua vituttavan että olen niin väsynyt eikä kukaan auta, että valittaminen auttaa!

Kun puran kaiken paskan kerralla ulos, se on käsitelty, eikä seuraavana päivänä vituta enää niin paljon. Minkäs minä sille voin että muut ihmiset ovat melko useinkin idiootteja. Auttaa kun ei jää märehtimään niitä asioita, sanoo ne ääneen ja unohtaa sitten.

Summa summarum; opettele puhumaan ja unohtamaan.

3 on vielä 2:sen kanssa samaa mieltä: asiat hoituvat myös vasemmalla kädellä. Älä pingota jokaista asiaa, maailmalla on hengissä jopa viemäreissä asuvia lapsia. Sinunkaan lapsellesi ei mitään pahaa tapahdu, vaikka kaikkea et ottaisikaan niin tosissasi. Puhu, unohda ja toimi kuin normaaliperheessä vaikka erityisperhe olettekin. Älä ajattele koko ajan tekeväsi niin tai näin sen takia, että lapsesi on erityislapsi. Tee kaikki siksi, että näin teillä toimitaan, "huijaa" itsesi normaaliarkeen.

Meidän erityislapsi on keskivaikeasti kehitysvammainen, joten ei onneksi itse edes ymmärrä jos pilkataan tms. Tosin en tiedä onko semmoista ongelmaa edes ollut koska on erityiskoulussa. Jaksamisessa auttaa omaishoidon vapaat, henkilökohtainen avutaja, mummo ja au pair.

Minäkin ajattelen, että sitä jaksaa kun ei vaihtoehtojakaan ole. Ihan oikeasti ei vaan ole.

Mullla on ollut kaksi henkireikää, joista on saanut paljon voimia. Ensimmäinen niistä on ollut oma rakas perhe, siis mies ja lapset, se erityinen mukaanlukien. Me vietämme paljon aikaa yhdessä sillä periaatteella, että kun elämästä suurin osa on arkea, sen on parasta olla mukavaa. Tämä on silläkin lailla hyvä, että kun tuo erityislapsi ei oikein jaksa mitään tapahtumia tai menoja tai ihmisvilinöitä, on hyvä joka päivä rauhoittua kotisohvalle päät toisten olkapäillä juttelemaan ja juomaan teetä. Ostimme myös kesämökin, joka on niin lähellä, että voimme mennä sinne joka viikonlopuksi. Sielläkin meillä on oma rauhamme, jonne muun maailman pahuus ei yllä. Saunomme, käymme uimassa tai avannossa, grillamme puuhastelemme pihalla, rauhoitumme. Se avanto muuten hukuttaa monta stressiä ja mielipahaa.

Toinen henkireikä on ollut mun työ, joka on unelmieni ammatti. Pahimmillaan jouduin kyllä siitäkin hetkeksi luopumaan, kun lapsen vaikeudet oli niin suuria, että en yksinkertaisesti ehtinyt töissä käydä, eikä voimatkaan olisi riittäneet. Olen onneksi ollut asemassa, jossa olen voinut valita työni ja projektini ja olen valinnut sellaiset, jotka kiinnostavat ja jotka antavat onnistumisen kokemuksia.

Lisäksi mä voin kertoa teille, että kun meidän lapsi nyt on 16-vuotias, hänellä näyttää olevan edessään ihan hyvä tulevaisuus. Isoista vaikeuksista me olemme kahlanneet läpi, enkä sano, etteikö hänellä niitä vieläkin edessään olisi, mutta hän on myös löytänyt vahvuutensa, hän on vastuuntuntoinen ja kunnollinen. Hyvä poika, kaiken kaikkiaan. Kyllä teidänkin lapsille vielä hyvin käy, kun jaksatte elää tätä elämää heidän kanssaan.

[quote author="Vierailija" time="19.09.2013 klo 11:09"]

Minäkin ajattelen, että sitä jaksaa kun ei vaihtoehtojakaan ole. Ihan oikeasti ei vaan ole.

Mullla on ollut kaksi henkireikää, joista on saanut paljon voimia. Ensimmäinen niistä on ollut oma rakas perhe, siis mies ja lapset, se erityinen mukaanlukien. Me vietämme paljon aikaa yhdessä sillä periaatteella, että kun elämästä suurin osa on arkea, sen on parasta olla mukavaa. Tämä on silläkin lailla hyvä, että kun tuo erityislapsi ei oikein jaksa mitään tapahtumia tai menoja tai ihmisvilinöitä, on hyvä joka päivä rauhoittua kotisohvalle päät toisten olkapäillä juttelemaan ja juomaan teetä. Ostimme myös kesämökin, joka on niin lähellä, että voimme mennä sinne joka viikonlopuksi. Sielläkin meillä on oma rauhamme, jonne muun maailman pahuus ei yllä. Saunomme, käymme uimassa tai avannossa, grillamme puuhastelemme pihalla, rauhoitumme. Se avanto muuten hukuttaa monta stressiä ja mielipahaa.

Toinen henkireikä on ollut mun työ, joka on unelmieni ammatti. Pahimmillaan jouduin kyllä siitäkin hetkeksi luopumaan, kun lapsen vaikeudet oli niin suuria, että en yksinkertaisesti ehtinyt töissä käydä, eikä voimatkaan olisi riittäneet. Olen onneksi ollut asemassa, jossa olen voinut valita työni ja projektini ja olen valinnut sellaiset, jotka kiinnostavat ja jotka antavat onnistumisen kokemuksia.

Lisäksi mä voin kertoa teille, että kun meidän lapsi nyt on 16-vuotias, hänellä näyttää olevan edessään ihan hyvä tulevaisuus. Isoista vaikeuksista me olemme kahlanneet läpi, enkä sano, etteikö hänellä niitä vieläkin edessään olisi, mutta hän on myös löytänyt vahvuutensa, hän on vastuuntuntoinen ja kunnollinen. Hyvä poika, kaiken kaikkiaan. Kyllä teidänkin lapsille vielä hyvin käy, kun jaksatte elää tätä elämää heidän kanssaan.

[/quote]

Teidän erityislapsenne on onnellisessa asemassa, koska hänellä on tasapainoinen perhe ja koulutetut, älykkäät vanhemmat, joilla on varaa ostaa mökki ja käydä rauhoittumassa siellä. Olette jaksaneet yhdessä perheen voimin kaikki vastoinkäymiset ja vaikeudet ja pystyneet tukemaan lasta. Silloin ollaan todella hankalassa tilanteessa, jos perheessä on jo valmiiksi päihde -ja mielenterveysongelmia, ihmissuhdevaikeuksia yms. Siinä vaiheessa lapsen erityisyys voi kaataa koko korttipakan. Näiden perheiden jaksamisesta olen kyllä huolissani ja ihmettelen miten he jaksavat.

Minun lapseni on muutoin tavallinen, mutta hänellä on ulkonäköä muuttava seikka. On kurjaa, kun itse tekee parhaansa tukeakseen lasta ja rakentaakseen hänen itsetunnostaan vahvan, kertoo että on yhtä hyvä ja tärkeä kuin kuka tahansa muu. Ja sitten sen kaiken työn vie pois joku nulikka, joka katsoo asiakseen arvostella joka välissä.

En aina jaksamaan. Kelan kanssa saa tapella ihan jatkuvasti tuista, siellä kun ei selvästi välitetä mitä soopaa päästetään postiluukusta.

Meillä on vain 1 lapsi, mutta minua äitinä eniten itkettää se kun nyt toinen vasta tajuaa olevansa erilainen ja ei pääse muiden leikkeihin mukaan.

Hyvät ystäväni, joiden kanssa ollaan vauva-arki jaettu, käyty synttäreillä ei enää kutsu meitä synttäreille, kun johonkin se raja on vedettävä. Lapsi ei tietenkään tästä välitä, kun ei edes huomaa asiaa.

Se että kymmeniä vuosia kestänyt ystävyys laantuu. Lapseni ei edes riehu, hän on vaan vajaaälyinen, mutta hänen kanssaan ei haluta leikkiä.

Onneksi mieheni kanssa suhde on ja voi hyvin, muuten voisi olla elämä huonommin.

Välillä ihmettelen miten täysin tuntemattomat ihmiset kehtaavat arvostella meitä, etkö saa lastasi kuriin ? Rumia sanoja tulee joka kulmasta.

Ja tietenkin se, kun ns ystävät vertailevat , eikö lapsesi osaa vieläkään tehdä näin, minun nuorempinikin jo osaa.

Surullista. Onneksi päiväkodissa on muita samalla kehityksen astella olevia, eli jonkinlaista tukiryhmää on jos sitä kaipaa.