Onko kenelläkään ollut henkisesti vaikeaa raskausaikaa, mutta lopulta

Eli Ap:lle vielä lyhennettynä: kyllä, ajatukset voi muuttua ja todnäk muuttuvatkin raskauden edetessä. Kiintyminen vauvaan tapahtuu monella äidillä vasta syntymän jälkeen, eikä edes välttämättä heti synnärillä. 

Et ole siis ainut noin tunteva, eikä sun tunteissa ole mitään väärää. Selkeästihän sä haluat rakastaa vauvaa, ja se halu on tällä hetkellä tärkeämpi kuin se itse tunnekokemus. 

Voimia, susta tulee vielä paras äiti sun lapselle vaikkei just nyt siltä tuntuisikaan. 

-10

Itse raskauden ja vauvan kanssa mulla ei ollut mitään ongelmaa. Mutta muuten raskausaika oli niin raskasta aikaa, kun tapahtui kamalia, minusta riippumattomia juttuja, jotka kuormittivat ja stressasivat minua.

Ja kyllä sillä henkisellä pahoinvoinnilla saattoi olla vaikutuksia vauvaan. Todella vaativa vauva syntyi. Ja ajoittain vaativa se on vielä koululaisenakin. Esimerkiksi sosiaalisesti niin lahjaton, että äiti saa harmaita hiuksia.

Välillä syytän itseäni, että mun olisi pitänyt jo raskaudesta lähtien osata hoitaa homma paremmin. Mutta sitten annan itselleni myös armoa: Maailmassa tapahtuu pahoja asioita, jotka koskettavat joskus myös minua. En minä sille minkään voi. On ikävää, jos lapseni on joutunut sijaiskärsijäksi. Mutta sillä lapsella nyt vain sattui huonompi tuuri. Lapsi kuitenkin on hengissä ja pärjää koulussa, joten mihinkään epätoivoon ei ole syytä.

Vauva oli toivottu ja raskauden alkupuolella olinkin aivan fiiliksissä, mutta mitä lähemmäs laskettua aikaa mentiin, sitä enemmän mä aloin panikoida. Musta koko ajatus siitä, että meillä olisi pian vauva, tuntui ihan utopistiselta. Koin, että musta ja miehestäni ei olisi mitenkään vanhemmiksi - olin ihan varma, ettei me pärjättäisi vauvan kanssa, kun ollaan kumpikin luonteeltamme sellaisia vähän hönöjä "professoreita". Pelkäsin myös sairastuvani synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja niinhän siinä sitten kävikin.

Alku vauvan kanssa ei siis ollut helppo, ja ekat viikot hoidin vauvaa kuin jokin kone, vailla äidillisiä tunteita. Sitten yhtenä päivänä vauvan ollessa noin 2 kk jotenkin vain tajusin, että tuossahan on mun rakas vauvani! Sen jälkeen kaikki alkoi mennä paremmin, ja nyt vauvan ollessa 7 kk asiat on jo ihan hyvin :)

Onnea ap:lle odotukseen! Kaikki tunteet on sallittuja. Kyllä sä kiinnyt ja rakastut vauvaasi, joko heti vauvan synnyttyä tai sitten vähän pidemmän kaavan kautta.

Mä olin raskausaikana ahdistunut, stressaava, itkin paljon. Olen riskisynnyttäjä ja raskaus aiheuttaa mulle terveysongelmia, särkyjä, väsymystä huimausta, kaikkea pientä, jotka yhdistettynä vaikuttaa toimintakykyyn ja jatkamiseen tosi paljon. Perussairaudet vaikuttavat paljon yleisoloon ja henkiseen pärjäämisen tunteeseen, koska kontrasti tavallisen tilanteen ja raskaustilan välillä niin suuri. Inhosin raskausaikaa ja tunsin itseni arvottomaksi vätykseksi jne.

Fyysinen pahaolo, henkinen stressi ja ahdistus haihtuivat kuin tuhka tuuleen, kun lapsi syntyi. Kosska raskauden aiheuttamat fyysiset rasitukset hävisivät, hävisivät myös kivut, ahdistus ja stressi.

Jos lapsia voisi tehdä ilman raskautta, minä tekisin monta lasta. Lapset ovat ihania ja olen hullaantunut vauvaani heti syntymähetkellä, mutta raskaudesta ja raskausajasta minulla on enimmäkseen pahoja muistoja.

Itse olen kokenut raskausajan henkisesti aika vaikeaksi, tästä ei kukaan ollut kertonut ennen raskautumista, mutta nyt vajaa kuukausi synnytykseen ja mieli tuntuu tasaisemmalta. Missään vaiheessa en ole ollut että jee hypin seinille onnesta vaikka olen tätä lasta halunnut jo vuosia! Oma alakuloisuus yllättänyt itsenikin, ja päiväkausia kestävät itkukohtaukset samaten. Ne harvat kelle olen uskaltanut avautua, ovat sanoneet minun olevan normaali raskaana oleva, mikä helpottaa oloa etten ole tulossa hulluksi :)

Lapsuuteni ei  ollut hääppöinen, luulin jo selvittäneeni asian päässäni+terapiassa aikoja sitten, no kappas raskausaikana on tullut sellaisiakin muistoja mieleen mitä en tiennyt olevan olemassakaan, ja taas sitä mennään.. Eli kaikenlaista käy mielikin läpi. Pitää olla itselleenkin armollinen ja antaa kaikenlaisten tunnetilojen tulla ja mennä, näin itse suhtaudun.

Mahdollisimman iloista odotusta muille samoissa liemissä kahlaaville ja ap.lle tsemppiä!

Raskausaika oli painajaista koska sikiöseulontojen yhteydessä merkit viittasivat vammaiseen lapseen,keskenmenon pelossa en kuitenkaan uskaltanut mennä lapsivesipunktioon joten epätietoisuus ja pelot seurasivat koko loppuraskauden.Fyysisesti voin tosi hyvin mutta henkisesti olin täysin romuna.

Lapsi kuitenkin syntyi täysin terveenä mutta silti asia painoi vielä pitkään,jotenkin se helpotus sitten taas toi tavallaan toisen romahduksen vaikka olinkin äärimmäisen onnellinen samaan aikaan

Mulla meni päin vittua koko raskausaika ja mies toilaili ihan perkeleesti naisten kanssa. Nyt on lapsi 4 kuukautta. Aluksi en tuntenut mitään häntä kohtaan vaan hoidin koska piti. Itkin paljon. En nukkunut. Nyt rakastan :)

Hei, onpa ihana huomata että on muitakin keitä raskaus masentaa tai muuten aiheuttaa negatiivisia tuntemuksia, vaikka lapsi onkin toivottu. Olen ollut melkein hädissäni siitä, miten en meinaa nauttia raskaudesta enkä todellakaan ole hehkuva odottaja... Ehkä tämä menee jonkun verran hormonien piikkiin, vaikken sitä tullut ensin ajatelleeksi. Toivottavasti kirjoittajilla menee jo iloisemmin :)

Khyyyyllä kuule on. Molemmat raskausajat olen ollut niin henkisesti maassa kun vaan ihminen voi olla. (mikähän lie hormooniäidiksivalmistautumismyrsky lie kehossa ja PÄÄSSÄ ollut) mutta synnytyksen jälkeen on kyllä olo helpottunut ja normalisoitunut. Ja molemmista lapsistani olen iloinnut enemmän kuin mistään koko maailmassa. Joten kyl se kuule siitä. :)

Yllätysvauva ja raskausmasennus tekivät raskausjasta kamalan, mutta onneksi vauva oli helppo. Nyt lapsi 1,5 v enkä vaihtaisi vaikka välillä kaipaan aikaa, kun oli vain kaksi isoa lasta. Töihin menin kylläkin aiemmin kuin edellisten jälk. En jaksaisi olla kotona...

Raskauteni oli suunniteltu, toivottu ja odotettu, ja järkytykseni oli suuri kun huomasin etten nauttinut siitä. Välillä suorastaan inhosin sitä loista joka sisälläni asui, jonka takia en voinut mitään tehdä, joka aiheutti minulle kipua pelkällä olemassaolollaan ja pelkäsin että pystynkö rakastamaan sitä ollenkaan kun inhosin raskautta niin paljon.

Rakastuin kuitenkin siihen nyyttiin heti kun sain rinnalleni....

En tiedä millaisia tarinoita haluat kuulla. Musta tuntui etten selviä raskaudessa hengissäkään, olin tosi huonossa kunnossa fyysisesti, pitkällä sairaslomalla vuoteenomana, sairaspäiväraha oli palkkaa sen verran pienempi että talousasiat meinasivat kaatua. Olin tosi yksinäinen, kun mies teki pitkää päivää/reissutyötä ja itse olin vuodelevossa. Vuokrasopimus loppui ollessani ihan viimeisilläni ja muuttaakin piti. Tosin nämä voivat olla jonkun mielestä vielä pieniä asioita, normaalielämää eikä niinkään isoja, huonoja juttuja.

Kaikkia ongelmia paisutti varmaan yleinen surkea kunto ja raskaushormonit. Jonkun aikaa synnytyksen jälkeen kaikki oli taas aivan hyvin.

En tiedä millaisia tarinoita haluat kuulla. Musta tuntui etten selviä raskaudessa hengissäkään, olin tosi huonossa kunnossa fyysisesti, pitkällä sairaslomalla vuoteenomana, sairaspäiväraha oli palkkaa sen verran pienempi että talousasiat meinasivat kaatua. Olin tosi yksinäinen, kun mies teki pitkää päivää/reissutyötä ja itse olin vuodelevossa. Vuokrasopimus loppui ollessani ihan viimeisilläni ja muuttaakin piti. Tosin nämä voivat olla jonkun mielestä vielä pieniä asioita, normaalielämää eikä niinkään isoja, huonoja juttuja.

Kaikkia ongelmia paisutti varmaan yleinen surkea kunto ja raskaushormonit. Jonkun aikaa synnytyksen jälkeen kaikki oli taas aivan hyvin.

Mulla on ollu raskaukaien loppuajat tosi hankalia. Univaje, huono olo, raivokohtaukset, itsesäälikohtaukset ja itkumaratonit on hallinnu viimeistä raskauskuukautta molemmilla kerroilla. Lapsen syntymä ei tietysti niihin yöuniin oo auttanu mutta silloin ees on mies ollu tukena ja oystyny auttamaan sen vauvan kanssa. Mies onki ollu aina monta viikkoa kotona vauvan syntyessä. niinkauan kun vauva on mahassa niin kaikki paska on vaan omassa niskassa.  Henkisesti on siis ollu paljon helpompaa synnytyksen jälkeen, imetyshormonit sopii mulle ainakin paremmin ku raskaushormonit.. 

Ei hataa. Mun edellinen raskausaika oli ihan kauheinta aikaa mun elamassa ikina, mutta vauva oli ja on ihaninta mita on.

Kiitos ihanista ja kannustavista vastauksista.

On todella syyllinen olo kun mieli on näin huono, vaikka kaiken pitäsi olla hyvin. Nyt raskaus alkaa olla jo niin pitkällä, että huolehdin myös siitä, että kiinnynkö vauvaan. Entä jos en tunnekaan mitään?

Välillä on ihan ok olo, mutta sitten alan taas pyörittämään päässäni kaiken maailman murheita tai keksin tahtomattanikin jonkin asian vaikka menneisyydestä, josta pääsen taas ärsyyntymään. Itku on myös herkässä.

Toivon tosiaan varsinkin vauvan takia, että olo muuttuu paremmaksi.

Ap

Mulla oli alkuraskauden, ainakin vkolle 18 asti sellanen olo, et en halua tätä lasta, en tuu koskaan rakastamaan sitä oikeasti ja tuun katkeroitumaan elämälle kun raskaaksi asti itseni päästin. Itsetuhoisia ajatuksia oli myös, mietin miten paljon helpompaa olis vaan kuolla, kuin elää äitinä lapselle, jota kohtaan ei tunne mitään. Abortti ei kuitenkaan ole ollut mulle koskaan vaihtoehto - silti vkon 12 jälkeen tuli katkerampi olo, että miksen kuitenkin keskeyttänyt...

En halunnut nähdä ketään tai jutella kenenkään kanssa, kun ei kiinnostanut valehdella et oon iloinen raskaudesta, kun ajatukset päässä huusi et oon tehnyt virheen ja ne tunteet hävetti mua - eihän äiti nyt moista saa ajatella. Miehelleni uskalsin puhua ja hän osasi ottaa asiat vastaan asioina. En tiedä miten ilman hänen tukeaan olisin järkiintynyt.

Samalla alitajunnassa oli kuitenkin tieto siitä että kyse on todennäköisesti hormonien aiheuttamasta myrskystä aivoissa, ja toive, että tilanne muuttuu. Järki-ihmisenä jotenkin sain pidettyä tästä ajatuksesta kiinni. 

Ensimmäiset positiiviset ajatukset vauvaa kohtaan alkoivat kun aloin tuntea liikkeet. Varmaan aika peruspsykologiaa, kun asia alkoi konkretisoitua itselle -siellä on vauva. Siitä eteenpäin oon pikkuhiljaa saanut muodostettua suhdetta mahassa kasvavaan elävään olentoon. Yks yö muutama vko sitten näin unta, että vauva syntyi kuolleena. Heräsin itkien, ja tajusin rakastavani tätä ihmistä.

Tällä hetkellä siis pari viikkoa vielä laskettuun aikaan. Vieläkään en oo äitiyden huumassa, en kovinkaan innoissani hankkimassa vauvatavaraa (ei kyllä muutenkaan sovi luonteeseeni) tai hehkumassa äitiyden intoa. Edelleen inhoan raskaana olemista, mutta en enää ajatusta vauvasta. Odotan jo innolla, minkälainen persoona meille perheeseen tulee, mutta melko neutraalisti suhtaudun.

Nyt olen kuitenkin jo aika varma, että rakastun tuohon möyrivään, hikkaavaan ja potkivaan olentoon, kun se mun rinnalle ekan kerran nostetaan. :)

Olikin ollut jo tarve purkaa tätä sanoiksi. Toivottavasti edes yksi tuleva äiti saa jotain toivoa tai ajatusta pitkästä purkauksestani - näistä asioista kun ei ole kovin helppo varsinkaan siinä rankemmasta synkkyydessä avautua. Kiitos :)

Mites ap, onko mieli parempi? Entä muut? Löytyi kirjanmerkeistä tää keskustelu.

Lokakuussa syntyi poikavauva, alun hämmennyksen jälkeen oon hyvinkin rakastunut jätkään. :) En oo superhypettäjä vieläkään eikä sellasta musta tulekaan.

Tuntuu oudolta miettiä, minkälainen olo sitä raskaanaollessa olikaan. Ei sitä enää muista, vaikka se kovin todellista silloin olikin.

-10

Olisi tärkeintä unohtaa se romantisoitu kuva raskaudesta ja synnytyksestä. Ainakin minä suoritin raskautta enkä kuunnellut tarpeeksi itseäni. Olin shokissa kun synnytys ei ollutkaan se orgastinen kokemus etukäteen suunnitellussa asennossa. Vauvaan kiinnyin vasta kun se vauvannäyttelyrumba oli ohi.

Kiintymyssuhteen luomiseen tarvitaan aikaa ja rauhaa sekä myös synnytyksestä toipumista. Näin jälkikäteen viisaampana en olisi ryhtynyt vauvannäyttely- ja ihmistenkahvitusrumbaan. Stressasin vieraista enemmän kuin vauvastani ja se mielestäni ei ole hyvä juttu. Olin ilmeisesti luonut mielessäni kuvan "hyvästä äidistä" joka siivoaa, pyykkää, leipoo, laihduttaa ja passaa ihmisiä. Olin väärässä.

Onneksi se yhtenä pimeänä kaamospäivänä hulvahtanut rakkauden tulva sai minut tolkkuihini ja "huonoksi äidiksi". Meillä on nykyään eineksiäkin kaapissa!

Upitan, vaikka vanha ketju. Ois kiva kuulla lisää kokemuksia.

Itsellä on ollut raskausaika todella vaikeaa, miehen kanssa riitelyn takia. Harkitsemme eroa ja asun tällä hetkellä muualla. Todella hankalaa kun ei pysty enää keskustelemaan mistään, ja toinen ei tule missään vastaan :( Mies muuttunut kuin eri henkilöksi...