Työkaverini paljastui koulukiusaajaksi.

Ollaan vuoden ajan oltu työkavereita ja nyt kävi ilmi että hän on lapsena ollut koulukiusaaja. Hän on nyt kolmekymppinen.

Tuli juttuja koulusta ja millaista siellä oli, niin tämä kysyi onko minua kiusattu, vastasin että ei ole enkä ole myöskään itse kiusannut. Heitin vastakysymyksen ja vähän retostellen vastasi, että todellakin  oli koulukiusaaja ja vielä armeijassa onnistui kiusaamisellaan aikaansaamaan sen, että kaksi ikätoveriaan jätti armeijan kesken.

Oli silminnähden tyytyväinen itseensä. Kysyin, että eikö häntä ole jälkeenpäin kaduttanut, niin vastaus oli jotakuinkin, että ei vois vittuakaan kiinnostaa.

Olen tähän asti pitänyt häntä vähän ehkä hankalana ja sellaisena ihmisenä jolla on vaikeuksia ottaa käskyjä muilta. En lähde hänen kanssaan kinastelemaan mistään, koska jos hän on jotain mieltä asiasta, niin se on silloin ainut oikea mielipide.

No olen oppinut tuntemaan tyypin ja päässy ihan hyviinkin keskusteluihin hänen kanssaan. Hauskaakin on ollut.

Nyt oon vaan jotenkin niin typertynyt tähän tietoon ja siihen miten ylpeä hän siitä on. En saa sulatettua asiaa mielessäni ja vaikea enää lähteä keskustelemaan mistään kun takaraivossa kokoajan tiedostaa että siinä on koulukiusaaja.

Olen aina niin kauan kun jaksan muistaa tuominnut kiusaamisen ja sitä harrastavat ovat silmissäni se alin ihmisryhmä mitä halveksin suuresti.

Olen kasvattanut omat lapseni siihen, että ei kiusata eikä sitä hyväksytä ja aina puolustetaan heikompaa.

Miten pääsisin asian yli, kun näen että työkaverini ei tunne minkäänlaista katumusta?