Kumpi rakkaussuhde on näistä "parempi"? Miten nämä suhteet tulevat muuttumaan?

Kaikki ei saa sitä sieluunsa aivan totisesti uppoavaa, eivät vaikka tahtoisivatkin. Harva sitten kuitenkaan tahtoo elää ihan yksinkään koko elämäänsä. Aika ymmärrettävää minusta ainakin.

Mutta onko nuo jotenkin toisensa poissulkevia vaihtoehtoja? Kyllä mäkin varmaan sanoisin kysyttäessä että meillä on tosi kivaa yhdessä, koska meillä on ja viihdytään niin hyvin yhdessä, mutta väittäisin että silti "mies uppoaa suoraan sieluun", sanojasi lainatakseni.

En siis ymmärrä kysymystäsi lainkaan, itse asiassa on mielestäni hieman naiivia ajatella että suhde perustuisi vain johonkin yhteen tiettyyn tekijään.

Ihmiset ja suhteet ovat erilaisia ja sitä, mihin suuntaan ne muuttuvat ja kestävätkö ne, on mahdotonta arvioida etukäteen. Ihmiset myös haluavat suhteiltaan vähän eri asioita, joten luultavasti kullekin on paras se, minkä on valinnut.

Niin, aloin vain ajattelemaan, että en minä tiedä onko minulla "tosi kivaa" miehen kanssa. Tai  on joo , mutta ei hän ole mikään tyttökaveriini verrattavissa oleva tyyppi, jonka kanssa voisin tehdä kaikkia maailman asioita. Hän on liian Mies siihen hommaan.

Näiden ystävieni mies on siis "kaveri". Minulla hän ei sitä ole.

Ehkä ajattelen liian monimutkaisesti.

ap

[quote author="Vierailija" time="10.09.2013 klo 13:56"]

Ihmiset myös haluavat suhteiltaan vähän eri asioita, joten luultavasti kullekin on paras se, minkä on valinnut.

[/quote]

tämä lienee hyvä pitää mielessä :-)

ap

Minäkin olen sillä kannalla, että molempia sopivasti, mutta jos on pakko valita, niin hauskuutta. Tämä elämä vetää muutenkin niin totiseksi, että olisi kiva, jos miehen kanssa voisi mennä samanlaisella huumorilla eteenpäin. Itselläni on totinen mies ja kateellisena katson pareja, jotka vitsailevat ja nauravat yhdessä. Minun miehelläni ei ole mitään tilannekomiikan tajua eikä mitään pientä vastoinkäymistä voi ottaa huumorilla.

En ota kantaa, ei voi tietää. Minun sieluuni uponnut jätti minut olosuhteiden (ei kolmiodraama) takia, suhteemme oli tavattoman hyvä ja antoisa ja intohimoinen ja rakastava, olin sitä ennen vain haaveillut sellaisesta. Kaipaus on varmasti ikuinen.

Nyt koitan vakuuttua, että on elämää, iloa ja rakkautta sen jälkeenkin. En odota olosuhteiden muuttumista, en uuden sielunkumppanin löytymistä. Koitan rakentaa nyt suhdetta ihmiseen, jonka kanssa on hyvää, kivaa ja helppoa. Ikävöin, mutta ajattelen että elämä on hyvää näinkin. En tiedä mitä tapahtuisi, jos rakkauteni palaisi, mutta silläkin on turha spekuloida. Nyt on nyt.

love is touching souls - uskon tähän, mutta rakkaus on muutakin. Tärkeintä on kai arvostaa sitä, mitä on saanut, rakastaa sitä kumppania joka on rinnalla, vaalia sitä rakkautta joka on käsillä. Kaikki muuttuu, mitä tahansa voi tapahtua.

Tuo "sieluun uppoaminen" on tässä se kysymysmerkki. On selvää että hullaantunut rakastuminen ei tule kestämään vuosia vaan rakkaus muuttuu arkipäiväsemmäksi (ja tuskin kukaan jaksaisi olla koko ajan äärettömän rakastunut). Kestävä rakkaussuhde perustuu siis yleensä pohjimmiltaan ystävyyteen, ymmärrykseen, yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin, samoihin arvoihin yms. Mitä siis on se sieluun uppoaminen? Mielestäni kyse ei ehkä olekaan kahdesta erilaisesta suhteesta vaan kahdesta erilaisesta tavasta ilmaista asioita. Toiset vain "tuntevat enemmän" tai ilmaisevat itsensä arkisemmin :)

Ei poissulje toisiaan. Ehkä ystäväsi vain ilmaisivat asian noin, kaikki eivät halua tai osaa paljastaa ulkopuoliselle kuinka kumppani "uppoaa syvälle sieluun", eikä välttämättä itsekään sitä sen kummemmin mieti. Minusta se vaan tarkoittaa sitä että rakastaa toista syvästi ja haluaa ymmärtää häntä (ja tämä on molemminpuoleista).

Mä olen suuren rakkauteni ja sielunkumppanini kanssa, joka on myös paras ystäväni ja meillä on tosi hauskaa yhdessä.

Mutta harvemmin mä kavereilleni kerron, että olen uponnut mieheni sieluun tms. (en tarkoita nyt olla epäystävällinen, ymmärrän kyllä mitä tarkoitan). Kerran taisin hyvin läheiselle ystävälleni sanoa, etten voisi elää ilman miestäni ja että vaikken usko siihen oikeaan niin meidän kohdalla uskon (pelkäsimme silloin miehen terveyden puolesta).  Eli et voi päätellä kaverien kommenteista hirveästi heidän suhteensa laadusta.

Lähtökohtia on yhtä monta kuin parejakin. Itse olen lähtenyt nykyiseen lähes 20v kestäneeseen liittooni ystävyyden pohjalta. Ei siis mitään kipinöivää intohimoa mutta ehdotonta kumppanuutta, arkipäivän rakkautta, naurua ja iloa joka päivä toisen olemassaolosta. Luottamusta, yhteisiä haaveita ja juuri sitä että on aina hauskaa yhdessä. Rakkauskin (sanana ja käsitteenä) odotti itseään muutaman vuoden kunnes tajusin että sitähän oltiin jo eletty pitkään.

Olen myös kokenut järisyttävän intohimoisen rakkauden jonka valitettavasti aikoinaan menetin. Vaikea sanoa kumpi olisi "oikeampi" mutta nykyinen elämä on varmasti helpompi kuin tuo repivä intohimo ja järjetön rakkaus vaikka sitä joskus kaipaankin.... Epäilen myös olisiko tuo intohimo kestänyt arkea yhtä hyvin??

Saatoin ymmärtää väärin jotain, mutta minun mielestä sellainen ihminen ei voi "upota sieluun", toisin sanoen olla sielunkumppani, jollei ole sitä ystävyyttä ja kaveruuttakin.

Mutta en toki tiedä mitä sillä tarkoitit sitten. Jos sellaista suurta rakkauden tunnetta ja alkuhuumaa, niin harva suhde pelkästään sen avulla jatkaa pitkälle. Minulle itselleni on todella tärkeää että voin puhua miehelleni niin kuin ystävälle, oli kyseessä sitten läpän heitto tai syvällisemmät ajatukset.

Mutta tosiaan, eihän noihin sanallisiin kuvailuihin kannata takertua kun suhteita verrataan, harva kuitenkaan kertoo kavereille ihan ne kaikki jutut, miksi se toinen tuntuu itselle hyvältä. Voi olla ap että puhutte aikalailla samoista asioista, mutta eri termein. Siihen ei kuitenkaan kannata tuudittautua että omassa suhteessa olisi jotain todella erityistä, mitä kellään muulla ei ole, tai toisin päin.

Kaikki ei kuule halua kuvailla syvimpiä tunteitaan teennäisin sanakääntein jollekin ulkopuoliselle. Minua ylipäätään ärsyttää ihmiset, jotka kyselevät jonkinlaisia perusteluja toisten parisuhteille. Jos pari on yhdessä onnellinen, niin mitä se sulle kuuluu, että miksi? Jotenkin tulee sellainen olo, että kysyjä haluaa kyseenalaistaa suhteen, tai sitten verrata sitä omaan suhteeseensa, kuten ap juuri tekee. Tuollaiset taka-ajatukset saavat ainakin minut pitämään tunteeni entistä enemmän itselläni. Ne ovat liian arvokkaita toisten reposteltaviksi.

Ja mikä on tuo oletus, että "meillä on tosi kivaa yhdessä" tarkoittaa vaan jotain hauskanpitoa? Minun kohdallani se ainakin tarkoittaa, että meillä on kivaa yhdessä teemmepä sitten mitä tahansa. Rakkaani kanssa on kivaa silloinkin, kun olemme ihan hiljaa ja teemme omia juttujamme. Kaikki vaan tuntuu paremmalta, kun se toinen on vierellä. Miten se olisi mahdollista, jossa meillä ei olisi syvää yhteisymmärrystä?

Toisaalta on helppo hullaantua ja kuvitella syvä yhteys silloinkin, kun sellaista ei ole. Naiivius sen mahdollistaa. Mitä ihmeellisemmältä ja ainutlaatuisemmalta suhde tuntuu, niin sitä varmemmin se on väritetty omalla mielikuvituksellasi. Ja sitä kovempaa todellisuus iskee vasten kasvoja.