Onko kellään muulla herkästi loukkaantuvaa ja jatkuvasti puolustuskannalla olevaa miestä?

Mä olen ollut vähän tuollainen, mutta en nyt aivan yhtä herkkä kuin miehesi. Muuttuminen on vaikeaa, vaikka se olisi oman tahdon mukaista - ei mahdotonta kuitenkaan. Olen alkanut nähdä paremmin mieheni väsymistä mun jatkuvaan puolustus/hyökkäysasetelmaan - joten olen alkanut tehdä enemmän töitä sen eteen, että en ota niin henkilökohtaisesti asioita.



Meillä onkin alkanut olla paljon hauskempaa yhdessä.



Meillä on melko lyhyt suhde takana (reilu 2v), eikä mitään todellistä kriisiytymistä tästä ole ehtinyt koskaan tulla.

meillä menee just saman kaavan mukaan. sitten hän ei kuulemma koskaan arvostele minua - hän vaan neuvoo, miten minun pitäisi kommunikoida: "näissä tilanteissa sano....".

Hän alkaa huutaa päälle ja loppujen lopuksi olen vaan hiljaa alkuperäisestä asiasta. On ilmeisesti ollut ihan samanlainen nuoresta asti ja sukulaiset ei kanssa enää viitsi kiistellä mistään antavat vaan pauhata.

meillä ainakin todella huono itsetunto ja itsekkyys yhdistyvät, on varmaan joku hienompikin nimitys...

energiasyöppö on sana jota käytin.



Nyt vaan huomaan erottua kun ei tarvitse enää hassata energiaa mieheen, että tässähän jaksaa vaikka mitä.

Tämä ei ollut syy miksi erottiin. Ei ole muita suhteita takana niin en tiedä ovatko kaikki suhteet samanlaisia vai onko kyse yksilöistä.



Ja osoittautui vielä niin että puolustautui hanakimmin tai syytteli mua niissä asioissa missä oikeasti oli itse syyllinen. Mm. erohalun ilmoittaessaan taiteili sanansa niin, että minä se olin ollut huono ihminen kun en ollut tehnyt hänelle helpommaksi ilmoittaa toisesta naisesta... (mikä sekin syytös oli väärä, olin muutamaankin kertaan asiallisesti puhunut sellaisista asioista että hänen olisi ollut siinä kohtaa helppo tunnustaa.)

Epäilee, että muuta juonivat koko ajan jotain. Itsestään ei puhu koskaan minä-muodossa (minun mielestäni jne) vaan minä ja minun vaimoni (ovat kovin symbioottisia) olemme sitä mieltä. Samoin tähdentää aina, kuinka vaimon sukulaiset ovat niin fiksuja ja aikuismaisia ihmisiä toisin kuin jotkut toiset. Tämä nyt ei hekä liity ap:n aloitukseen, muttaa tässä tapauksessa tämä ko.mies vaikuttaa kovin epävarmalta ja elää vaimonsa kautta kohentaen omaa heikko itsetuntoaan vaimon oletetun fiksuilla sukulaisilla. Ja tämä tyyppi siis varsin helposi hyökkää kirosanoja sadatellen vastaan eikä kykene aikuismaiseen ja analyyttiseen keskusteluun.

mutta erottiin toki syitä oli muitakin mutta se oli suurin!



nyt yli puolivuotta eron jälkeen mies on valmis hakemaan apua, hyvä hänelle!

itselläni samanlainen mies ja tässä liitossa on paha olla. tilannetta helpottaa se, että puhut mahdollisemman vähän miehellesi ja se taas ainakin meillä lisää mun pahaa oloa.

Ollaan oltu seisemän vuotta yhdessä ja olen välillä todella väsynyt.



Etsii mun puheista jatkuvasti piilomerkityksiä. Ja mieheni myös piinaa mua välillä niin kauan että saa riidan aikaiseksi ja osaa olla todella ilkeä.



Meillä mies on kyllä se joka lopulta pyytelee anteeksi, kun mä olen suunnilleen keräämässä kamppeitani:(. Mut mun anteeksipyynnöt ei ole samanarvoisia kuin sen, sillä mähän en oikeasti tarkoita sitä...vittuilen vaan. Joopa joo, muuten ihana mies kyllä.

Suhteen alkuaikoina olin todella ymmällä miehen käytöksestä. Esim. jos sanoin, että kurjaa kun sataa. Hän ymmärsi minun syyttävän häntä huonosta säästä ja murjotti loppupäivän. Nykyään onneksi helpompaa, mutta ongelmista puhuminen edelleen vaikeaa ja omat sanat pitää valikoida todella tarkasti.



Ja meillä takana 10v yhteistä taivalta.

Ihana, hurmaava, sanavalmis mies.

Mutta mitään negatiivista tai poikkipuolista ei saanut sanoa, hirveitä riitoja ja koskaan ei kuunnellut mitä minulla sanottavaa..haukkui, huusi ja syytti joka asiasta. Todella herkkänahkainen ja loukkaantui aivan pienimmistäkin jutuista. Syytti minua aina.. ja jos teki jonkun isomman mokan tai loukkasi pahasti, käänsi senkin syyn minulle jollain keinoilla (jollei muuten, niin siksi koska olin niin v...tun hullu ämmä). Energiaa paloi kun odottelin koska miehelle sopi olla taas mukava ja yhteistyökykyinen, eli elelin täysin hänen tunteidensa vaihteluiden mukaan...kunnes tuli viimeinen piste ja ero.



Huh, anteeksi purkautuminen. Nousipa tämän aloituksen takia taas vanhat asiat mieleen. Nyt olemme eronneet, hyvissä väleissä ja kaikki sujuu hyvin.

Suhteen alkuaikoina olin todella ymmällä miehen käytöksestä. Esim. jos sanoin, että kurjaa kun sataa. Hän ymmärsi minun syyttävän häntä huonosta säästä ja murjotti loppupäivän.

Itse hätkähdin aikanaan aina, kun mieheni sanoi "voi että, leikkele on loppu". Ensimmäiseksi mietin, olinko minä vai hän syönyt sitä viimeksi. Jos totesin etten ollut syönyt viimeisiä siivuja, huokasin helpotuksesta: ei ole mun vika. Ja sanoin sen miehelleni, ettei se oo mun vika.

Johtui siitä, että olin niin tottunut siihen, että kaikki on aina mun vika. Oma perhe, poikaystävät ja työnantajat ja ystävätkin, olivat syytelleet ja haukkuneet minua syyttä. Ja jos syytä oli, niin sit vasta syyttelivätkin. Minusta ei ollu heidän mielestään mihinkään ja mua aina syytettiin ja haukuttiin.

Nyt olen päässyt siitä yli ja anatanut anteeksikin. Enää en tunne syyllisyyttä, jos syön viimeisen omenan tai leikkele on loppu. Mua ei syytellä enään.

Meillä ilmiö näyttäytyy vähän eri tavalla - mies ei loukkaannu ihan tyhjästä, mutta sille on niin tärkeää saada olla KOSKAAN olematta "syyllinen" mihinkään, että se taipuuihan itsestään selvissäkin asioissa aivan uskomattomille mutkille vakuuttaakseen yleisön (= minut) siitä että häntä ei saada kiinni yhtään mistään. Se on aivan älyttömän turhauttavaa, koska usein kyse on asioista joissa mun on mahdotonta uskoa etteikö se itsekin tajuaisi mun olevan oikeassa.



Esim. pari päivää sitten se veti herneet nenäänsä siitä kun mä huomautin ettei se ole tainnut pestä meillä astioita vuoteen. Väitti kivenkovaan että mä puhun paskaa ja että hän todellakin pesee astioita jne. jne, vaikka koko huomio oli ensinnäkin sanottu ihan ystävälliseen sävyyn (mä olen ihan mielelläni vastuussa keittiöasioista jos mies hoitaa imuroimisen), ja toiseksikin on se nyt kumma ettei se edes tiennyt mistä vuosi sitten ostettuun koneeseen laitetaan VIRRAT PÄÄLLE tai missä me säilytetään tiskiainetta (samassa paikassa kuin aina).

Me mieheni kanssa kiitetään ja kehutaan toisiamme silloin tällöin. Kummankin itsetunto on noussu suhteemme (10v) aikana tosi paljon. Mä otin syytöksenä kaikki huomautukset, sanottiin ne sitten kuinka nätisti tahansa tai vaikka tiesin että kyse ei oo syytöksestä. En pystynyt ottamaan mitään poikkipuolista vastaan ilman, että podin mieletöntä alemmuutta ja huonoa omaatuntoa. Pahinta oli, kun mieheni sanoi haluavansa keskustella kanssani. Aina mietin, et "mitähän mä nyt oon tehny väärin". Koskaan kuitenkaan kyse ei ollu siitä. Toinen toistamme tukien olaan rakennuttu ja parannuttu huonosta itsetunnosta.



Keskustelu ja keskusteu ja vielä kerran keskustelu on meiän juttu. Kaikki on meillä selvinny puhumalla.



T: 11

Ap meillä on ihan samanlaista. Ja yhtään ongelmaa ei olla kymmenen vuoden aikana onnistuttu ratkaisemaan kun mies ei kerta kaikkiaan ole syyllinen mihinkään, eikä hänen siksi tarvitse edes kuunnella "huutoa ja napinaa". Jos jotakin on pielessä syy on tietysti minun; ja meillä korostetaan sitä että myös muut ihmiset (yleensä nimettömät- koska hän ei voi paljastaa) ovat sanoneet/kärsineet/olleet sitä mieltä että kyllä on vikaa minussa. Ja jos hän onkin jonkun asian laiminlyönyt niin sehän johtuu tietysti siitä että minä olen tehnyt asian hänelle vaikeaksi tai loukannut häntä tai mun kanssa on ihan turha yrittää koska tietäähän sen.

Mä olin ensin ihan pakokauhussa näistä "muista ihmisistä" ja siitä mitä kaikkea puhutaan, mutta olen kasvanut ymmärtämään paitsi sen että miehelläni on todella suuria ongelmia itsensä kanssa, myös sen että elämässä ei pidä elää sekuntiakaan sen mukaan mitä muut ajattelevat. Kaikilla on oman mielipiteensä ja syynsä ja tärkeintä on itse olla selvillä tekemisistään. kaikilla on myös ne hyvät ja huonot puolensa ja todellinen häviäjä on se joka ei vielä tiedä tätä asiaa, eikä siis ymmärrä elämästä juuri mitään.



Mutta voimiahan tämä on vienuyt, eikä tällaisella suhteella ole tulevaisuutta.

Tuntuu siltä, että kun ensin valitetaan "kaikki on mun syytä" vaikka toinen ei olisi vielä suutaan kerinnyt koko päivänä avata, niin sitten on "lupa" lähteä luvattomille teille. Sitten kun on saatu "kostettua" niin taas on kaikki hyvin. Liittyy tietenkin huonoon itsetuntoon nuo pettämishalutkin, sinänsä kierä tapa heittää pallo toiselle osapuolelle, että se onkin "syyttelijä" jonka syytä kaikki on.



Juuri nuo "jos sataa, niin sekin on mun syytä" (lainaus aiempaan kirjoitukseen) on just sitä, että haetaan omille teoille oikeutusta olla p***mainen, kun on muka kohdeltu väärin. Siitä sitten molempien olo pahenee entisestään, ja oravanpyörä on valmis. Monesti takana taitaa olla halu juoda, kun ei pysty olemaan juomattakaan. Ihmisen mieli kääntelee asian niin päin, että kun tarpeeks risoo, on pakko juoda lisää, ja valitettavasti suomalainen yhteiskunta on samalla kannalla.



Jos toinen vaan maksimoi kurjuuttaan eikä edes halua ymmärtää tekoja ja seurauksia, ei ole kenenkään etu yrittää väkisin sellaista sietää.

Onko aina vain moitittu ja kaikesta etsitty parantamisen varaa? Ikinä ei kehuttu?



Minulla oli tuollainen lapsuus, vaikka kuinka hyvin yritti tehdä asioita, silti oli jotain mistä vanhemmilla piti päästä huomauttamaan. Kerran sain jostain kokeesta 10, sitä ei noteerattu muuten kuin "aha, miksi historian kokeesta tuli vain 9,5?"



Olin pitkään liian herkkänahkainen kaiken suhteen. Jonkun aiemman mainitsema, leikkele on loppu-esimerkki sai minut kilahtamaan täysillä. Vaikka en olisi itse sitä loppuun syönykään mutta ajattelin miehen syyttävän minua kun ei oltu ostettu lisää kaupasta. Olin siis tyhmä tms.



Myöhemmin aloin ymmärtämään oman käytökseni, olen aivan liian herkkänahkainen ja puolesta sanasta keksin ihan eri merkityksiä. Kun mies toteaa että leikkele on loppu, niin se tarkoittaa vain leikkele on loppu ja täytyy ostaa lisää.



Se on läheisille tosi raskasta jos jatkuvasti täytyy olla varovainen sanoissaan. Oikeastakaan asiasta ei uskalla sanoa mitään, edes mahdollisimman asiallisesti ja nätisti koska pian on pystyssä kolmas maailmansota...



AP:lla on kaksi vaihtoehtoa, joko lähteä tai jäädä. Jos päätät jäädä, suosittelen kokeilemaan jonkun mainitsemia pikkukehuja. Sekä myös katsomaan peiliin, onko teillä tapana kommentoida vain negatiiviset asiat.

Nämä kaikki tarinat ovat niin tuttuja, ja mikä pelottavinta, heräsin itse vastikään vastaavanlaisesta tilanteesta. Mietin vain, miksi alituisesti koin huonommuudentunteita ja olen alkanut kotoa liikkua ihan varpaillani haistellen miehen mielialoja, mutta tämä ketju aukaisi silmäni. Ensimmäinen reaktioni oli kun mietin aikaa taaksepäin, että ei kai taas, koska aiemmin seurustelin henkisesti todella epävakaan persoonan kanssa, mikä myöhemmin ilmeni ihan diagnosoiduksi narsistiksi. Kaikki nämä piirteet näkyvät nykyisessänikin miehessäni, ja mietin haluanko jatkaa tässä suhteessa enää. Mua vain loukkaa se, että ihan pienistä asioista saadaan iso lihava riita aikaiseksi, eikä mies luovuta millään. Lopulta kun asiaa lähdetään käsittelemään, saan kuulla kuinka itse mokasin, sanoin asiat väärällä äänensävyllä tai väärään aikaan ja kuinka hänellä on kiirettä, stressiä, murheita... Monta hienoa päivää menee hukkaan siinä, kun taistelemme aivan turhista.

Up. Nostan esiin vanhan keskustelun, koska aloittajan kertomus tuntuu niin tutulta. Olen avomieheni kanssa asunut vasta reilun vuoden, mutta lähes koko sen ajan miettinyt eroa tämän sietämättömän ongelman takia, josta riitamme aiheutuvat. Mies ei näe itsessään mitään vikaa tai ainakaan suostu myöntämään. Kääntää aina syyn minun viakseni. Vääristelee sanojani hyvin negatiivisesti ja väittää, että minä aina hyökkään hänen kimppuunsa.

Olen esimerkiksi huomannut, että hän saattaa muuttaa mielipiteitään tai sanomisiaan ihan päinvastaiseksi kuin aiemmin. Ja  jos otan jonkun vanhan asian esille ihmetellen tätä täyskäännöstä, hän väittää, ettei ole sanonut niin. Hän väittää, että muistan väärin, vaikka olen 100 % varma, että hän on jotain sanonut. Hän on usein minua vastaan ja ajaudumme väittelyihin. Olen itsekin itsepäinen, mutta myönnän jos olen väärässä, enkä väittele vain väittelyn takia.

Olen miettinyt, onko hänellä jokin persoonallisuushäiriö, mutta hän ei täysin sovi esim. narsistin määritelmään. Olisiko syynä huono itsetunto ja lapsuudessaan kokemat syytökset esim. omalta isältään. Olen yrittänyt selvittää, oliko hänellä huono lapsuus, mutta sen hän kiistää ja väittää, ettei muista lapsuuttaan, että "kai se oli ihan normaalin onnellinen".

Epäilen, että hän on masentunut, ollut jo silloin kuin tapasimme. Mutta hän suuttuu myös siitä, jos ehdotan että hän menisi juttelemaan ammattiauttajalle. Hän tulkitsee sen niin, että haluaisin hänen muuttuvan, ja etten hyväksy häntä sellaisena kuin hän on. Tai etten välitä hänestä, vaan yritän sysätä hänet hakemaan ammattiapua. Olen itsekin ollut masentunut ja hakenut apua jo ennen kuin tapasimme ja tästä puhunut avoimesti miehelleni. Silti hän ei sanojensa mukaan koskaan tule menemään terapeutille ja kiistää sen, että olisi masentunut, koska kuitenkin pystyy käymään töissä, ja on edennyt urallaan. Olen miettinyt, johtuuko psykologikammo siitä, että hän pelkää esim., että hänelle todettaisiin persoonallisuushäiriö, vaiko kenties se, että hän ei vaan tunnista itsessään mitään vikaa, vaan näkee vian aina muissa.

Elämä on kuitenkin aika sietämätöntä hänen kanssaan suuren osan ajasta, joten ei kai tässä auta muu kuin etsiä oma asunto ja erota, jos hän ei suostu hakemaan ammattiapua, tai edes myöntämään, että hänenkin käytöksessään on parantamisen varaa. :(

Tässä on yksi mies, joka tunnistaa itsensä tuosta. Olemme olleet suhteessa 1,5 vuotta ja meillä on 5kk vanha tytärkin. Riitelemme jatkuvasti ja noin 90% riidoistamme johtuu siitä, että minä loukkaannun puolisoni sanoista, äänensävystä tai tekemisestä tms. Koen että hän arvostelee minua etten siivoa tai hoida lastamme tarpeeksi. Tämän koen usein niin, että minun korvaan se kuulostaa siltä etten koskaan siivoa tai hoida lastamme. Tästä olemme puhuneet usein ja puolisoni kertoo että hän ei suinkaan väitä että minä en tekisi mitään, vaan kaipaa hiukan lisäapua asioihin. Minä kuulen ja koen asiat eri tavalla. Koen että tulen loukatuksi, minua arvostellaan ja väitetään laiskaksi ja huonoksi, ja koen jopa että minua arvostellaan huonoksi isäksi.

Eräs tyypillinen riita meillä on, kun puolisoni suuttuu minulle tai ahdistuu jostain minuun liittyvästä asiasta, niin minä suutun siitäkin ja otan sen itseeni...että minulle suututaan!! 

Ikävintä on se, että minä tiedostan tämän piirteen itsessäni enkä tiedä mistä se johtuu tai mitä voin tehdä tälle. Olemme keskustelleet asiasta ja en ymmärrä, kuinka otan asiat niin henkilökohtaisesti koko ajan ja menen niin tunteeseen...aina! 

Kun tuo riitatilanne tulee ja se tunne tulee päälle, niin koitan tiedostaa sen tunteen ja koittaa antaa sen olla vaikuttamatta itseeni, mutta en kykene. Se tunne pitää minut vallassa, enkä voi pääsää irti siitä. Kaiken tämän lisäksi minusta on vaikeaa päästää näistä asioista irti, eli en voi mennä pyytämään anteeksi ja sopimaan vaan jään mököttämään siihen fiilikseen että mua on loukattu. 

Miten ihmeessä tästä pääsee irti?? Olenko sairas vai mitä ihmettä minussa on vialla? 

Ja puolisoni ei tosiaan ole mikään natsi, vaan rakasta ihana ihminen. 

T.Loukkaantunut mies

25/et ole hullu, vaan terapian tarpeessa. Tiedostettu ongelma on jo puoli voittoa!

Kiva (ja toisaalta surullista) kuulla, että täällä on muitakin, jotka ovat kokeneet samaa. Olen aika väsynyt tähän tilanteeseen, ja opiskelut kärsivät, kun murehdin näitä parisuhdeasioita ja tulevaisuutta. Olen 30+ v. joten alkaa tulla jo kiire sopivan miehen etsimisessä ja perheen perustamisessa. Nykyisessä suhteessa olen kuitenkin onneton, joten ei kai auta muu kuin luovuttaa, kun mies ei suostu hakemaan apua. Olen jo pitkään yrittänyt etsiä omaa vuokra-asuntoa, mutta täällä pk-seudulla se tuntuu olevan ihan mahdotonta, ja siksi olen loukussa tässä huonossa suhteessa :(

T. 17