*^* MARRASKUISTEN MA-TO *^*

Musta tuntuu, että kyllä vauvan kanssa ilman masennustakin välillä ärtyy ja väsyy, kun sitä omaa aikaa ei tosissaan ole. Erittäin ärsyttävää on jos vauva on koko päivän känkkä ja missään ei ole hyvin.



Mä en ole ainakaan sellainen kuin naiset " Stepfordin naiset" elokuvassa. Josku toivoisi pystyvänsä moisiin suorituksiin, mut en oo mikään yli-ihminen. Ja mun mielestä kyllä oma lapsi saa joskus ottaa päähän. Tosin noita negatiivisia lapseen suuntaavia tunteita ainakin mun on vaikea hyväksyä. En tiedä mistä tulee se ajatus, että aina pitäis olla superäiti, aina iloinen ja hyväntuulinen.



Tälläi kun lapsi on hyväntuulinen, viihtyy yksikseen, nukkuu suht hyvin, syöminenkin houkuttelulla sujuu, niin arkikin on kohtuullista. Mut sit kun se känkkäränkkä taas muuttaa meille, niin huh huh...siinä on " äidinrakkaus" välillä kadoksissa :)

Äitiys on oikeastaan voimalaji. Kyllä tämä niin paljon henkistä voimaa kysyy että jaksaa kaiken huolen, työn ja toisen jatkuvan huomioimisen. Tuntuu että jos miesten pitäisi hoitaa kaikki tämä, loppuisi ihmiskunta hyvin nopeasti sukupuuttoon...



Yllätyin siitä, miten paljon korpeaa kun itse on aina pienessä ihmisessä kiinni ja mies sen kuin menee miten haluaa. Olen yllättynyt omista reaktioistani. En ole koskaan ollut bilettävää tyyppiä enkä sellaista vapautta edes kaipaa, olen vain ollut muuten hyvin itsellinen ja minulla on ollut paljon omia juttuja. Nyt en voi juttujani tehdä kuin hyvin rajoittuneesti ja on ollut yllättävän kova paikka luopua lähes kaikesta omasta, kuten usein tuntuu. Kun mies sitten vielä menee ja tekee mitä milloinkin haluaa eikä edes tajua osallistua mihinkään kotityöhön, tuntuu että ihminen minusta itsestäni on kadonnut ja tilalle on tullut vain äitiys-kotitalouskone. Eikä mistään saa edes kiitosta. On vain automaattinen oletus että puhtaita vaatteita löytyy, astiat on tiskattu, kissat ruokittu, sauna lämmitetty, siivoukset tehty, nurmikot leikattu, postit haettu, kaupassa käyty ja poika hoidettu siinä sivussa. Kun sitten oikein korpeaa ja ajattelen että nyt lähden vuorostani minä omiin menoihini, on sekin valtavan järjestelyn takana. Ei voi vain laittaa vaatetta niskaan ja mennä. Mikä kaikkein traagisinta, ei omasta menosta usein tule kuitenkaan kovin nautinnollista. Vaikka omaa aikaa olisi odottanut kuinka, päädyn loppujen lopuksi murehtimaan miten kotona pärjätään kun en ole paikalla. On varsin erikoista miten noin pieni ihminen voi kietoa aikuisen näin tiukkaan henkiseen otteeseen. Äidin ja lapsen välinen suhde on loppujen lopuksi varsin erikoinen.



On ollut yllättävää huomata, miten suuria tunteita äitiyteen kuuluu, aivan laidasta laitaan. Harva tohtii ääneen tunnustaa, ettei äitiys ole pelkkää suurta rakkautta ja lässynlässyn äidinkultamussukkaa. Joskus pistää vihaksi ja ärsyttää, joskus tekisi mieli nostaa lapsi kaappiin ja painaa ovi kiinni. Sekin on aivan normaalia. Tunteilla on aina kaksi puolta, toista puolta ei ole olemassa ilman toista. Äitiyden venyttäessä tunneskaalaa on venynyt myös tunteet miestä kohtaan. Hän ärsyttää aiempaa enemmän eikä parisuhde ole lähimaillekaan sitä mitä se joskus on ollut. Kahdenkeskistä aikaa ei ole ja liian usein toiselle ei ole muuta sanottavaa kuin nalkutus tekemättömistä töistä tai liioista omista menoista. Mietin mikä minä oikein olen. Onko suurin arvoni olla nöyrä kotipalvelija, vai voisiko asian ajatellakin niin että äidin kuuluukin olla kaikesta mahdollisesta huolehtiva kanaemo, moottori joka pitää huolen että pyörät pyörii ja asiat rullaa?



Akateeminen tiedenainen minussa nostaa myös ajoittain päätään. Kaipaisin jotain älyllistä haastetta kaiken kotielämän vastapainoksi. Tämän takia ajauduin ristiriitaan ja pitkän pohdinnan jälkeen päädyin ottamaan puolikkaan viran vastaan. Tämän takia poikamme tulee menemään joka toiseksi viikoksi päiväkotiin heti kun on täyttänyt 9kk. On turha sanoa, millaista sisäistä sotaa asian tiimoilta olen käynyt ja käyn edelleen. Joka toinen hetki olen huono äiti kun en viihdy enkä jaksa olla vain kotona ja annan silmäteräni vieraan hoitoon. Joka toinen hetki ajattelen että haluamani työ ja sen haasteet poistavat suuren osan kaikesta tästä äitiys-kotitalouskone -ärsytyksestä ja jaksan sitten olla levollisempi äiti ja puoliso. Tässä kohtaa on turha edes puhua ulkopuolisten ihmisten sekä yhteiskunnan tuomista paineista, ikuisesta " äitiys vastaan ura" kiistelystä.



Joskus olen miettinyt, mihin ihmeeseen tulin pääni pistäneeksi kun tähän hommaan ryhdyin. Enpä olisi etukäteen arvannut. Suurin kysymys varmaan lienee, olenko onnellinen? Kyllä olen, siitä olen aivan varma. Ajattelen niin että onnellisuus ei ole pysyvä olomuoto, vaan se muuttuu ajan kanssa toiseksi. Jos ennen onni oli yhdenlaista, tänään se on jo toisenlaista. Minun onneni koostuu pienistä palasista. Se on kuin mosaiikkityö, johon on liimattu lukuisia pieniä paloja sieltä täältä. Jotkut palat ovat kirkkaita ja iloisia, toiset tummia ja surullisia. Kokonaisuus on kuitenkin eheä ja palasista muodostuu kaunis kuva. Kuva kertoo minusta äitinä, puolisona, ihmisenä.



Jaksamista kaikille toivottelee syvällisiä mietiskelevä kitty.

Hienoa tekstiä kittykatti!!!!

Samanlaisia ajatuksia täälläkin pyörii, puit sen hyvin sanoiksi.



-marica

I hope, että tuli perille, kun täällä ei näpyttele mikään tekniikan ihmelapsi.Ja hokasin, että oishan toki voinut itsestäkin kuvan laittaa.

Ne vaan tahtoo olla hakusessa, itse kun yleensä siellä kameran takana olen. =)



Äitinä olemisesta.

Todellakin voimalaji, niin kuin kittykatti hyvin asian sanoi.

Ja eihän tätä kaikkea voi ymmärtää ja tietää kuin toinen äiti. Miehelle on jotenkin niin turha puhua tästä kaikesta, kun ei tästä pahemmin tiedä, vaikka lasten kanssa paljon onkin,kun vaan kotona on. Ja oikeestaan vaan ihmettelee, että mitä se nyt taaaas valittaa.



Ja kun itselle sattuu huono päivä ja lapsille, niin johan markkinat!!

Ja jos ei marrasukkonen satu kunnon päikkäreitä nukkuun, niin voi marumaru vieköön.

kittykatti muutenkin hyvin puit sanoiksi tämän kaiken arjen pyörityksen.

Itsekään en ole mikään menobiletystyypppi tai olin joskus 15v, mutta se riitti. Ja muutama viikko sitten baarissa oltiin minä, mies, miehen sisko ja sen mies, niin oikeesti oli tosi tylsää. Ja tuntuu, että siellä kaikki on jotain 18v ja niin muotitietoisia, ei vaan tunnu mun paikalta.

Eikä tartte taas hetkeen mennäkään. Senkin ajan ois voinu just niitä omia juttuja vääntää, kun lapset oli mun siskolla yötä.

Monta ideaa odottais toteutusta ja sormet vaan syyhyää, että pääsis tekemään kaikenmoista. Tykkään väkerrellä käsitöitä ja sen sellaista ja lukea. Niihin sais aikaa kulumaan vaikka kuinka.

Ehkäpä sitten, kun lapset ovat 10 vanhoja =)



Minä olen ajatellut olla kotona syksyyn 2008. Opiskelut, kun edessä ovat, niin helpompi niihikin paneutua, kun ei ihan vauva jaloissa pyöri.

Eli tyttö on sitten 5 ja puoli v ja poika lähes kolme.



CalZal: Onnea tulevaan!!! Meilläkin on maistraatti vihkiminen, kun naimisiin manon aika koittaa. Emme kuulu kirkkoon. Juhlat kyllä haluamme pitää ja niitä on jo kiva vähän suunnitellakin. =)



Meilläkin ehkäisynä kumia käytetty ja pillerireseptikin olisi hankittunu, kun muistaisin ne hakea. Hormoonikierukkaa ensin mietin, mutta kuitenkin se oli minullekin jotenkin vieras asia. Kokeillaan nyt näitä pillereitä ensin. Ja näillä suunnitelmilla meidän nuppuset olisi tässä nämä kaksi.



noemalta oli oikein hieno juttu, että annoit s-osotettas. Ja vertaistukea jaksat toisille antaa. Ikävä kuulla, että sinulla oli niinkin pitkä masennus.



peltopyy, kiitos suosituksista. Kokeilen laittaa kuvia sinne extrafilille. =)





Täältäkin jaksamisia ja niinhän se on, että rakkauteen kuuluu myös viha.

Kiirettä on pitänyt enkä ole koneelle maanantain jälkeen ehtinyt ja tyytyväisenä totesin miten ihanan paljon luettavaa tänne oli kertynyt. Todella viisaita ajatuksia teillä rakkaat marrasmammat, erityisesti Kittykatin teksti herätti ihastusta. Hienoja ajatuksia ja äärimmäisen hienosti kirjoitettu, oli nautinto lukea. Kirjoitit varmasti monen äidin sisimmät ajatukset ja tunteet sanoiksi. Mullakin tuli sellainen tunne että voi miten tutulle tuo kuulostaa.



Vaan nyt tuo vilkas pikku riiviö häiritsee hieman tämän äidin keskittymistä kirjoittamiseen. ;-) Palailen paremmalla ajalla, mutta jatkakaahan te muut henkevien juttelua. :-) On niin mukava lukea muiden ajatuksia ja päästä toteamaan ettei ole yksin ärtymyksineen ja vapauden kaipuineen. Vaikka tuota pientä poikaa rakastankin niin että sydämeen välillä sattuu niin välillä tosiaan tuntuu että voi kun voisi aina hetkellisesti paeta aikakoneella menneisyyteen aikaan jolloin oli vielä vapaus tehdä asioita silloin kun itsestä siltä tuntui. Mutta päivääkään en vaihtaisi silti pois. On tää äitiys vaan hassua tunteiden sekamelskaa. Välillä niin ihanaa, välillä niin kamalaa. ;-)

lyhyesti sanottuna ihanaa lukea, etten olekaan ainut jolla on myös negatiivisia ajatuksia välillä äitiydestä ja vauvaa kohtaan. tuntuu jotenkin ettei sellaisia pitäisi olla, kukaan ei niistä yleensä puhu vaan tuntuu että kaikki ovat vain onnellisia ja iloisia vauvojensa kanssa ja kaikki sujuu muilla hyvin ja helposti.



kiitos teille ajatuksistanne, kitty kirjoitit niin monta ajatustani " paperille" . ja noema, kiitos ja halaus tuestasi. ehkä jonain päivänä laitan sulle postia.



voi harmi kun kirjoitukseni katosi avaruuteen, en enää jaksa kirjoittaa kaikkea uusiksi...



gerda

KittyKatti...Itse en ajatuksia osaa noin hienosti sanoiksi pukea.Toit varmaan esiin kaikkein vaikeimmat ajatukset äitinä olosta ja ennen kaikkea ne ajatukset joita vain toinen äiti ymmärtää.

Ja miten vaikeaa on sen kokonaisvaltaisen äitinä olon lisäksi olla vielä täydellinen vaimo, joka jaksaa kiinnostuneena kuunnella millaisia ilmastointiputkia mies on vedellyt tai millaisten ruuvien ja muttereiden perässä juossut päivät pitkät..niin ja olethan myös loistava kokki ja taitava rakastajatar...

Upeaa kuitenkin kun tietää ettei ole yksin..meitä on niin paljon jotka olemme itsemme tähän samaan liemeen laittaneet..Ja vieläpä aivan vapaaehtoisesti.ihanaa iltaa kaikille!!!

..Hienoa tekstiä Kitty!!!

Kyllähän se näin on et vaikka kuin lapset olis haluttuja ja " tekemällä tehty" niin on päiviä, et toivois suurinpiirtein lasten katoavan maanpinnalta jonnekin kauas..Mut illantullen kun käy tuhisevien lasten huoneissa laittamassa peitot kunnolla päälle,niin kaikki pahat ajatukset on jo kaikonnu ja suunnaton rakkaus täyttää sydämen.

Ihmeelistä tää äidin tunteiden vuoristorata:)



Meillepäin ei ihmeelistä tänään, kävin alennusmyynneissä ja osti isot läjät lapsille vaatteita. Lähinnä jo syksyä ajattelin ja ostelin sellasia vaatteita. Lindexiltä löysin vaikka mitä! Itelleni en tietty löytäny mitään, niinku yleensä käy:(



Ja kylmä ilma ollut tänään, ihan oikeesti piti laitta pikku-ukollekin kunnolla päälle, niin kylmä tuuli on ollut.



palaillaan taas...

Koneelle tulin sitten vielä heilumaan vaikka järkevää olisi olla jo nukkumassa. Viime yö oli meillä tosi levoton. Tultiin reissusta vasta myöhään ja Jesse malttoi alkaa yöunille vasta yhdeltätoista. Kahdelta poitsu heräsi huutamaan ja itkeskeli vartin ennen kuin huoli maitopullon suuhunsa, sitten onneksi nukahti taas. Neljältä seuraava herätys ja taas huutoa ja itkua joka oli vaikeaa saada loppumaan. Ja kuudelta jälleen uusinta. Silloin yritin taas maitokikkaa ja maito kelpasikin, mutta nukkuminen ei enää kiinnostanut pätkääkään. Olin ihan puhki ja onneksi mies oli taas niin kultainen että nousi Jessen kanssa ylös ja pääsin jatkamaan unia.



Liekö pojalla ollut alkuviikko vähän turhankin virikkeinen ja siihen kun vielä lisätään se että on hurja hinku oppia seisomaan niin onkos se sitten ihme jos vähän yöunetkin sekoittuu. Yön pimeinä tunteina ei vaan jaksaisi olla niin ymmärtäväinen kun sängyssä polvillaan tai pyllyllään kiljuvaa lasta koittaa rauhoitella. Huoh.



Mummula-käynnit oli kuitenkin oikein onnistuneita ja isovanhemmat on jälleen kerran hurmattu aivan totaalisesti. On kyllä melkoinen flirttihirmu tämä meidän Jesse silloin kun sille päälle sattuu. ;-) Olin tosi tyytyväinen ettei vierastanut mun vanhempiani vaikka melkein kuukausi oli aikaa viime vierailusta. Alkuun oli ehkä vähän normaalia totisempaa poikaa, mutta nopeasti alkoi hymyily ja keikistely. On kyllä tosiaan kiva katsella omia vanhempia Jessen kanssa kun ovat niin sekaisin ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Kilpaa ottavat poikaa syliin, lepertelevät ja hellivät. :-)



Täältä löytyy myös yksi LOST:iin hurahtanut. Ollaan miehen kanssa katseltu jo toinen tuotantokausikin, mutta nyt joutuu seuraavia osia odottelemaankin varmaan aika pitkään kun niitä ei kai käsittääkseni ole aloitettu esittämään vielä jenkkilässäkään...? Jännä sarja ja pahasti koukuttava. :-) Tv:stä tulee katsottua myös Selviytyjiä ja Diiliä, taidan olla vähän hurahtanut realityyn.



Voi Nia miten Noora on päässyt säikäyttämään!!! Hurja juttu, mutta onneksi silläkin onnellinen loppu. Meillä myös poika tunkee kaiken mahdollisen suuhunsa ja saa kyllä silmä tarkkana seurata mitä siellä milloinkin on. Sanomalehtipaperia on onnistunut ainakin kerran pienen palleron nielemään ja sellaisen lelukissan tarrasilmän on yrittänyt syödä mutta silloin tuli onneksi oksennus.



Sapiina: Annan kyllä pojalle yöllä vettä kun heräilee. Jos vesi ja tutti ei auta niin sitten vasta maitoa. Kerran yössä meillä yleensä maidotellaan.



Nillanalle: Jessellä oli myös tuo hampaiden narskutusvaihe, kesti parisen viikkoa. Mun mielestä oli ihan kamalaa kuunneltavaa. Onneksi ei narskuttele enää. Meillä on nyt " kielivaihe" kuten ainakin parilla muullakin marrasvauvalla. Kieltä työnnetään suusta vähän väliä ja räplätään sitä sormilla. Veikeän näköistä! :-)



Nyt tutimaan ennen kuin yöhulinat alkaa...

Täälläkin on ollut kylmä. Tuntu eilen illalla, että tumput käteen ois saanu rattaisiin pienelle laittaa,kun ihan kylmät kädet oli.



Siirrettiin pertun pinnis isosikon huoneeseen ja uni ainakin tuli hyvin.

Eikä oo sisko koskaan tainnu menny yhtä iloisena nukkumaan, totesi hymyssä suin,että nyt mun ei tartte nukkua enää yksin. =)

On tuo sisarusrakkaus suloista =)

Kuinka tärkeitä toisilleen ovat.



Minä en oikeen alennusmyynneitä lapsille mitään löytänyt. Tänään tuli h&m:n uusi kuvasto ja heti lapsille tilasin uusia kuteita, lyhyeksi kun ovat vanhat käyneet. Isommalle meneekin koko vuodeksi ja eipä nämä nappulatkaan enää ihan niin hirmu vauhtia kasva,että jo vähän pidemmän aikaa mahtuvat.



Eilen käytiin miehen ja poitsun kanssa pyörillä kaupassa. Pikku mies oli ihan ihmeissään. Ensin vähän totiseksi kyyti miehen veti, mutta näytti nauttivan =) ja loppu matkasta unikin tuli. Ja kaupassa oli myös ihmeissään, ei ole tainnu kun kerran kaupassa aikasemmin käydä.

Meillä yleensä mies käy ruokaostoksilla, kun töistä tulee. Ja autoa emme omista, niin harvemmin tulee lapsia mukaan otettua sinne.

Ja kaupungilla tykkään käydä ihan vaan yksin tai sitten isomman kanssa.



Perttu tykkää jääkaapin magneeteista. Esikolla on sellasia muumimagneetteja , ei mitään irtoavia osia. Ne on oikein mukavia ja niiden kanssa kauan viihtyyy, kun äiti touhailee.



Tänään muutaman konttausaskeleen perttu otti!!! Ehkäpä huomenna lisää =)

Ja pääsee nyt itse istumaan mahaltaankin.



Kyllä nuo nukkuvat lapsoset hellyyttävän suloisia ovat =)

Eikä sitä tunnetta voi sanoin kuvailla kuinka rakkaita ovat.



Saas nähdä kuinka yö siskon huoneessa sujuu ja saako mami unta.

Nyt kömmin miehen viekkuun.

Rauhallista yötä.

Hildaliina



p.s suloisia marraspoikia s-postista löytyi =) taitaa olla poika voittoinen joukko meillä täällä.

Siinä se on, näytöllä, Kittyn kirjoittamana. Totuus. Totuus, jonka jokainen äiti tiedostaa, mutta joka jostain syystä koetaan syyllisyydeksi pahimpaan rikokseen, vihan tunteeseen liittyen omaan lapseen.



Se, että välillä oikeasti vihastuttaa marinat ja vinkumiset ahdistaa sisintä. Tuntuu, ettei kunnon äiti koe sellaisia tunteita. Kunnon äiti kokkaa, siivoaa, hoitaa lapet huolella (niin, että mies voi aamu-tv:n haastattelussa sanoa, kuinka kiitollinen on vaimolleen, joka on aivan yksin hoitanut koko kodin pyörityksen ilman, että hänen on tarvinnut kantaa huolta niistä asioista hoitaessaan tärkeää virkaansa), on miehensä käytettävissä sekä henkisesti että fyysisesti, kunnon äiti syö palaneet pullat ja asettelee parhaat muulle perheelle kermavaahdon kera somasti aamupalapöytään. Kunnon äiti siis lopulta unohtaa itsensä ja on silti kaiken keskellä onnellinen.



Täydellisen naisen ja äidin myyttiä tavoitellessa ei ole ihme, jos pitää pistäytyä psykoterapiassa kerran, jos toisenkin. Masennuksen tunne syntyy varmasti hyvin pitkälti näistä syvistä syyllisyyden tunteista, jotka johtuvat siitä, ettei täydellistä äitiä, eikä naista voi olla olemassa, mutta silti sen idea elää vahvasti alitajunnan takamailla piikittäen omaatuntoa jokaisesta " itsekkäästä" teosta ja ajatuksesta.



Äitinä olo on nimenomaan kestävyyslaji.

Enpä olekaan kirjoitellut saati käynyt lukemassa kuulumisia pitkään aikaan....

Jotenkin päivät vierähtää niin nopeasti, ettei kerkeä rauhoittumaan tähän...

Kohta jatkus taas opiskelut ja lapset joutuu lähtemään hoitoon. Pikku mies ujostelee jo tosi paljon. En tiedä miten se sinne hoitoon jää, huutaa varmaa koko päivän...

Meillä pikku mies ryömii todella kovaa vauhtia, käy vain kontallaa, mutta ei edes mallaa niin lähteä liikkeelle. Tuskinpa rupeaa edes konttaamaan. Nyt se on viikon ajan jo noussut tukea pitkiä seisomaan ja mallaa ottaman askeleita, joten sillä on todella kiire isompien perään... Yläkertaan meneviä rappusiakin on jo ruennut nousemaan eli portti käyttöön ja pian...

4 hammastakin on jo siunautunut, puree jo kovasti niillä...



Mutta tässä nyt pikasesti miedän kuulumiset, nyt aamupalan laittoon...



Hensku5 ja Oliver 8,5kk

Ihanaa tekstiä Kitty. Eipäs ole itsellä paljon lisättävää, niin tyhjentävästi kirjoitit. Onneksi näiden tunteiden kanssa ei ole yksin.



Välillä tuntuu että isälleen Anni on liiankin helppo. Ei meinaan hirveenä viihdytä/seurustele tyttönsä kanssa. Oon yrittänyt sanoa että opettelee, isompana on sitten vaikeempaa luoda läheistä suhdetta tyttöönsä, nyt kun alottas niin kävis luonnostaan. Ja neitikin kun on tyytyväinen kun isänsä touhuja saa seurata... Jos minä olisin touhuamassa, tahti on toinen... Noh, kunhan neiti tosta liikkeelle lähtee, taitaapi tahti muuttua isukinkin kellossa. Toivottavasti!





Nyt oli taas niin levoton yö että. Nukku pari tuntia ja rupes itkemään pinniksessä. Otin viereen ja kiemurtelu alko. Syötin hetken rauhassa ja sama vääntely alko (ei siis itke, mutta kääntyilee) ja taas söi sitten joskus kolmen aikaan ja nukku tunnin tai vähän reilusti ja aloitti unissaan itkun ja kääntyilyn. En ymmärrä mistä tää johtuu. Päivällä on kuitenkin ihan oma ittensä. Että tuskin hampaita ja kun kääntyily ei ole uusitaito eikä liiku vielä. No, kai se on tämä ikä :-)



Jahas mitäs vielä... Eilen eka kerran Anni yritti päästä istumasta konttausasentoon. Kovasti käsiä veti eteenpäin, mutta kun ne jalat ei tottele pientä. Nytkin tossa nallensa kanssa touhuaa ja yrittää matosta saada otetta kädet niin pitkällä kun saa ja jalat vaan ei liiku mukana. Eilen autoin tytön konttausasentoon ja voi sitä hymyä. Ei kyllä tiennyt että mitäs sitten pitäs tehä... Ehkä meillä vielä liikkeelle lähön kanssa on toivoa...



No nyt pitää mennä. Palailen vielä varmaan päivänmittaan



Hertta ja Anni

Hertta, meilläkin pojulla öisin kummaa vääntelyä ja kiemurtelua. Ja kun ei äippä oikein tiedä, että mistä kenkä oikeen puristaa.

Viekussa ei viihdy, sylissä rauhottuu, jos vähän hyssyttelee ja kun pitää tiukasti kiinni. Ja näitä vääntelyitä on ollu useempia per yö.

Viime yönä vain kerran, muilla kerroilla kelpas tutti.

Jatkossakin saa nukkua siskon huoneessa. Tyttö kyllä kömpi yöllä viekkuun. =) onneksi poju viihtyy omassa petissä.



Siivouspäivä olisi edessä. Ja vähän pitää järkätä huonekaluja, nyt kun pinnis muutti paikkaa. Ihan mukavaaa vaihtelua =)

Kyllä olette hienoja ja tärkeitä ajatuksia kirjoittaneet äitiydestä -sen kaikkine puolineen! Kuten näistäkin teksteitä huomaa, ei aina iloista, ehtivää, aikaan saapaa, lapsilleen ja miehelleen omistautunutta äitiä, naista, ole edes olemassa! Olkaamme siis armollisia itsellemme...Itse ajattelen, että syyllisyys on hyvä renki, mutta huono isäntä. Eli sopiva määrä syyllisyyttä on tarpeen jokaiselle vanhemmalle, se tavallaan ajaa meidät tekemään asiat lapsen kannalta vielä paremmin, mutta toisaalta liika syyllisyyden tunne lamauttaa, ja alkaa toimia itseään vastaan. Tällaisia ajatuksia heräsi minulle teidän tekstien pohjalta.. :)



Itsellä uhkaa välillä mökkihöperyys iskeä, kun tuntuu, ettei oikein minnekään pääse. Keskusta on vähän liian kaukana, jotta esikoinen jaksaisi lähteä sinne asti pyörällä ja nämä lähipuistot on koluttu jo moneen kertaan (ja hiljaistakin niissä on näin heinäkuussa)Toisaalta

odotan jo syksyä, että alkaisi pyörimään taas rutiinit; kerhot ym. Ja kun tuo pikkuinen oppisis vielä istumaan kunnolla, niin voitais mennä hiekkalaatikolle leikkimään ja pyöräilemään. Mutta kaikki aikanaan...



Kittykatille piti sanoa, että älä turhaan murehdi töihin lähtöäsi ja lapsen päivähopitoon viemistä. Jos se sinusta tuntuu parhaalle vaihtoehdolle, niin silloin se on! Voin kokemuksesta sanoa, että suomalainen päivähoito on tosi laadukasta ja mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä paremmin huomioidaan lapsen yksilölliset tarpeet. Eli vaikka tiettyjen kellonaikojen mukaan mennänkin, niin tarpeen tullen tietysti joustetaan ja annataan esim. ruoka jo aikaisemmin sellaiselle lapselle, joka on tosi väsynyt ja menossa päikkäreille...Näin siis ainakin niissä päiväkodeissa, joissa olen itse työskennellyt.



Palaillaan!

T:nillanalle

Pikapika böö!

Missäs kaikki oikeen piilottelee itseään? =)



Siivous vielä vaiheessa, joten ei auta kuin jatkaa.



Ja pitäs hakee ärrältä paketti, keittiöön uusi matto odottelisi siellä =)



Ja kyllä tuo pojun konttaus ja liikkuminen paremmin sujunee kuin eilen =)



-Hiltsu-

Olipa hyvä että rohkaistuin pukemaan sanoiksi ajatuksiani, kun niin moni löysi tekstistä itsensä. Samassa veneessä taidetaan soutaa kaikki. Sitä vaan kovin helposti luulee olevansa yksin ajatustensa kanssa.



Minä kävin hakemassa konttauskypärän tänään. Esine jota etukäteen naurettiin maailman turhimmaksi, kapistukseksi jota meille ei ikinä tule. No, tällä viikolla poika on kaatunut pää edellä patteriin, sohvapöydän kulmaan, tuolinjalkaan, takan tuhkaluukkuun, kynnykseen, rattaiden jarrurautaan, vintin portaaseen ja ties minne. Päässä alkoi olla kuhmua ja mustelmaa toisessaan kiinni ja pikkumiehen ulkonäkö siten hieman " mukiloitu" . Joten kävin sittenkin sen kypärän. Mies on nimittäin mennyt jo töihin ja kaksin täällä ollaan. En yksinkertaisesti ehdi vahtia poikaa joka sekunti. Ei tarvitse kuin mennä vessaan tai vaikka hakemaan keittiöstä juotavaa kun jostain kuuluu *muks* ja heti perään *BYÄÄÄÄÄ!!!!*. Vaan eipä nuo kolahdukset tahtia haittaa, yrittää uudestaan ennen kuin edes kyyneleet ehtii kuivaa.



Sitten taiskin ajatus jo katketa... eli menen leikkaamaan nurmikkoa!

matto oli ihan väärän värinen =(

no ei auta kuin laittaa takasin. Ja miettiä toista vaihtoehtoa.

Mies alko viel värkkään pinnistä keskitasolle, kun perttu nousee istuskeleen ja kurkottelee laitojen yli, niin tippuis pian.



Vessapaperin siivoukseen, kun poikanen ehti jo silppua siitä tehdä,jostakin kun oli käsiinsä saanu.

Täällä Teharia odotellessa ehdin naputella pari riviä..

On ollut taas vaihteeksi vähän känkkäränkkäpäivä sekä sitä edeltävä yö. Olen huomannut myös että aina jos on oltu kyläilemässä ja poju on ollut paljon vieraissa syleissä niin seuraava yö on aika itkuinen..No vieressä se aina rauhoittuu.

Tänään on kiukkua riittänyt päivälläkin ja luulen että jätkä alkaa vihdoin tehdä lisää hampaita..ainakin kaluaa taas kaikkea.

Ensimmäiset 2 hampia alas puhkesi jo 4kk iässä ja sen jälkeen ei ole uusia näkynyt..josko nyt sitten..tosin vääriä hälyytyksiä on tässä kuukausien saatossa tullut jokunen.

Mies tuli hetki sitten kotiin ja ilmoitti pitävänsä nyt 3 vrk:n vapaan..varmaan huomasi että räjähdän kohta jos ei jotain tapahdu. Eli turha varmaan sanoakkaan että odotan paljon tältä viikonlopulta..

Voikaahan hyvin kaikki mamit ja ipanat!!!

poikaa nukutellessa. Taas laittaa kovasti hanttiin nukkumatille, vaikka silmät on ihan puolitangossa. Yrittää tuolta sängystään vielä jotain huudella, mutta on niin väsynyt että " huutokin" on pelkkää vikinää. Pikku-reppana. :-)



Vierastaminen jatkuu edelleen. Tänään oli työkaveri kylässä masuvaavinsa kanssa (enää viikko laskettuun aikaan, hui! ;-) ja Jesse sai kauheat sätkyt. Tuijotti vierasta pitkään aivan totisena ja arvioiden, ja päätti sitten että nyt on kyllä protesti-itkujen paikka; miksi tuo isomahainen nainen on päästetty minun kotiini?!? Melkein tunnin verran jaksoi itkustella, mutta sitten oltiin jo niin hyvää kaveria että olisi koko ajan halunnut päästä tämän ystäväni syliin. Harmi vaan kun toisella oli maha vähän tiellä. :-)



Nyt tv:n ääreen. Jessen huoneessakin jo hiljeni. Huh.